IRC-Galleria

Olen koko viikon valmistautunut siihen työhaastatteluun ja välillä vähän kyrpii ja tylsii, kun ei tunnu jäävän aikaa muuhun. Tämä on taas sitä tyypillistä, että nyt kun tekee jotain, ei ole aikaa tai mahdollisuutta lähteä esim. ulos juhlimaan. Jos en tekisi mitään, niin en minä lähtisi siltikään, mutta eipä sitä nyt osaa ajatella. Sitähän se oli töissäkäydessäkin. Kun kävi töissä, ei ennättänyt/voida tehdä vaikka mitä. Nyt kun on työtön, ei jaksa/viitsi tehdä sitä samaa vaikka mitä.

Jotenkin nyt sitten stressi tai pelko vähän ryöpsähti yli, tuli kaikki vanhat ihmissuhteet mieleen ja sitten tuli yhdistetty paha olo kaipuusta, yksinäisyydestä ja samalla tietynlainen kateus/katkeruus, kun muilla on hauskaa ulkomailla ja baarissa ja juomassa ja bilettämässä ja irtosuhteissa ja työkavereiden kanssa pizzalla ja ties missä. Sitä vain tuijotti ikkunasta lumisadetta ja harmautta sälekaihtimien takaa ja oli taas olo kuin olisi vankilassa. Taisi päästä pari snifoakin siinä.

Pahin suru meni kyllä ohi, kun tajusi itsesäälikohtauksen tulevan ja vähenteli angstaustaan, mutta silti sellainen vähän alistuneen tylsä olo jäi. Fiksuna ymmärrän, että minä nyt voi lähteä baariin, kun muuten olisin krapulassa siellä haastattelussa. Menen sit haastattelun jälkeen. Näin minä itselleni sanon, mutten mene kuitenkaan. Tekisi mieli siellä Helsingissäkin jäädä bilettämään, kun kerta sinne asti menen, mutta sit pitäisi miettiä jotain yösijoja ja ääsh.

Unetkin olivat kamalia. Pitkästä aikaa taas muistin uneni lähes täydellisesti. Heti herättyäni en muistanut, mutta sitten iski sellainen kylmä aalto läpi ruumiin kun se uni muistui ja vähän aikaa oli tosi nihkeä olo sen takia. Onneksi muistin kuikin kaikkein parhaiten ajatukseni unessa: "Olisipa tämä unta! :'(". Se oli. Uni oli tyypilliseen tapaan aika unimainen, joten kaikessa mitä tapahtui ei ollut logiikkaa, enkä siksi jaksa sitä tarkasti kertoa. Olin kuitenkin jossain paikassa xyz vanhojen kaksoistutkintokoulukavereiden kanssa saunassa ja minä pidin heitä nörtteinä ja he minua pahiksena ja sit kun kyllästyin heidän seuraan, kiertelin ympäriinsä. Kyseessä oli joku leirikeskus, jossa oli myös vanhoja hylättyjä kerrostaloja. Näin välillä vilaukselta erästä naapurifirmassa (siis oikeasti) työssä olevaa henkilöä ja hänestä jotenkin huokui pahuus. Tuli mieleen heti Hellraiserit ja se isoin pahis niistä, jolla on aurinkolasit. Hän jotenkin kommunikoi minulle, ei puheella, mutta muuten, että hän haluaisi tappaa minut. Tämä ei ollut itsessään mitenkään pelottavaa, vaan jopa vähän hupaisaa ja haasteellista, kuin jossain tietokonepelissä. Minulla olikin pian kädessäni kultainen pistooli ja hän yllättyi, kun taas häneen törmätessä vedin sen eteen. Hän toki yritti puolustautua ja ampua minua, mutta minä vain nauroin ja ammuin häntä kahdesti vatsaan ja sitten useasti niskaan. Tiesin kokoajan, että tämä on _oikeaa_ elämää, vaikka se tuntuikin niin pelimäisen epätodelliselta. Tiesin, että joudun tietenkin ongelmiin murhasta ja tiesin sen, että jos haluan päästä kuin koira veräjästä, niin ei minun olisi pitänyt keskellä päivää ampua toista leirikeskuksen lähellä olevalle asfaltille.

Vierin ruumiin järveen ja viskasin aseen myös sinne, mutten sen kummemmin peitellyt verijälkiä. Nyt uni kiepsahti sen verran, että se tapettu olikin jonkun leiriläisen isä ja parin päivän päästä hän alkoi kyselemään, että olenko nähnyt hänen isäänsä ja kohta koko leiriväki etsi sitä henkilöä. Olin tietenkin ihan paskat housuissa, kun tiesin paljastuvani kohta, mutten voinut paljastaa. Miten olisin voinutkaan. "Joo, kyllä mä tiedän missä isäsi on, ammuin hänet". Vaikka tiesin, että jään kuitenkin kiinni ja ehkä tuomioni pienenisi tunnustamalla, en voinut. Taas uni kiepsahti ja olin hylätyn kerrostalon yläkerroksissa vessassa ja katsoin kun vessanpöntöstä pulppuaa mustaa vettä lattialle. Tunsin taas sellaista painostavaa oloa kuin alussakin ja tiesin, että minua etsittiin murhasta. Juoksin alakertaan ja yritin löytää jotain piiloa, mutta joka paikassa valui sitä mustaa vessanpönttövettä ja ahdistava olo vain kasvoi, kun ympäriltä kuului ääniä, jotka halusivat "vain jutella" kanssani. Jeah. Tässä vaiheessa lopulta tajusin, että minä ihan oikeasti joudun vankilaan. Ei tämä ole mitään pelleilyä tai peliä. 8 vuotta murhasta. Ehkä jopa elinkautinen. En minä halua vankilaan, minut hakataan siellä joka päivä! Ei, ei vankila ole siisti paikka tai mikään vitun hotelli, kuten monet uikuttavat, vaan se on ihan hirveä sosiaalisesti henkilölle, joka ei osaa pitää puolta itsestään. Pian jo sitten rukoilinkin, että se kyseinen henkilö olisi elossa. En minä tajua miten hän olisi voinut olla, kun häntä ammuin, mutta sain yhtäkkiä tekstiviestin, jossa luki "Minä olen elossa". En tiedä olinko helpottuneempi vai kauhistuneempi, mutta pian olin kolmestaan tämän "uhrin" ja hänen identtisen kaksosensa jossain tuuletusluukussa. En tajunnut kenet minä ammuin, muttei sillä niin väliä.

Sitten vartija olikin jo kimpussamme ja kohta istuin vartija-auton takapenkillä ja vartija huusi naama punaisena haukkuen minua ja sanoin, että joudun vankilaan ja toivottavasti minut raiskataan ja hakataan joka päivä. Tiesin, että en minä enää mistään murhasta tuomita saa, mutta murhan yritys/tms lienee sekin parin vuoden kakku ja ihan sama onko kyse viikosta vai vuodesta, en minä kestä kuitenkaan sitä. Tässä vaiheessa sitten jo rukoilinkin, että voi ei, miksi tämä ei ole unta ja tunsin, kun vartija nosti minua seinille, huusi ja hakkasi pampulla. Miksi tämä ei ole unta...

Yleensä tuollaisiin uniin herää hikisenä ja hetken päästä tajuaa, että se oli unta. Huh. Sydän kevenee ja voi jatkaa unia. Nyt tuo uni ei ollut viimeinen, enkä herännyt hikisenä siitä, vaan ihan normaalisti aamun tultua. Koska en jo yöllä tajunnut tuon olevan unta, niin jotenkin aamulla ei enää auttanut sen uneksi tajuaminen ja tuo paska fiilis jäi päälle. On kamalan syyllinen olo, ihan kuin oikeasti olisi tehnyt jotain väärää. Nyt vain odotan, milloin poliisit soittavat ja kysyvät missä olin viime yönä. Sängyssäni... kai :D

Tästäpä tuli unipainotteinen. Pliu. Puu.