IRC-Galleria

Istuin junassa kohti kotiseutuja ja näin lähellä istuvan porukan, jossa taisi olla kuusi henkilöä. Ikää 18, päätellen autokoulupuheista ja nuorista kasvoista. Muutaman tunnin seuranneeni kaveriporukan juttelua ja kortinpelaamista minuun iski yhtäkkiä hirveä ikäkriisi. Muistaakseni aloin miettimään alussa ihan positiivisesti, että kolmekymppinen on vielä nuori, neljäkymmentä on vasta paha. 33 ok, 36 ok, 39 kuulostaa myös jotenkin lohdulliselta verrattuna siihen kun ikää on 40. Sen jälkeen ajattelin, että olen ollut nyt 10 vuotta täysikäinen ja minulla on ”nuoruutta” jäljellä maksimissaan 8 vuotta. Tämä alkoi jo ahdistaa, yli puolet Elämästä käytetty ja suuri osa hukattu. Sitten erehdyin miettimään, että entäpä jos kuulenkin kuusikymppisenä. Olen kohta 30, eli puolessa välissä. EIH! Puolet elämästä mennyt!

Tätä vatvoessa minuun iski taas kerran pakottava halu korjata elämäni vielä kun sen ennättää korjata. En haluaisi tuhlata enää vuosia siihen, että minulla on huono itsetunto, epälittamaha ja olen köyhä. Raha ei minua itsessään viehätä, mutta se mahdollistaisi vapauden. Työssä käyminen rahan eteen ja senkin rahan niukkuus aiheuttaa sen, ettei voi elää niin paljon kuin haluaisi. Jos viikossa voi käydä kerran tekemässä jotain hauskaa, onhan se perseestä verrattuna siihen, että rikkaana kävisi neljästi, joka alkaa olla maksimi elämän ja elämättömyyden balanssissa.

Suurin ongelma on kuitenkin epäsosiaalisuus ja/tai itsetunto, kumpi johtuukaan kummasta vai ovatko ihan erillisiä tunteita. Ei minun itsetuntoni nykyään ole enää niin huono kuin nuorena, usein tulee itseään peilailtua ja sanottua grau, mutta olen huomannut yhden yhdistävän piirteen mikä etenkin tekee miehistä viehättäviä. Se on itsevarmuus. Ei tartte olla adonis, ei tartte lihaksia, eikä muutakaan, mutta jos ottaa tilansa ja toimii normaalisti ilman jatkuvaa itsehäpeää, kyllä se tuntuu upealta. Enkä nyt todellakaan puhu mistään leuhkuudesta tai pelimiesmäisyydestä, vaan se jo riittää jos kaveriporukassa on oma itsensä vikoineen ja plussineen.

Tässä lieneekin minun nykyajan ongelma. Nuorena minulla oli kaveriporukka ja itsetuntoakin vähän. Vähän vanhempana oli kaveriporukka, muttei itsetuntoa ja nykyään on vähän enemmän taas itsetuntoa, muttei kaveriporukkaa. Kaveriporukan puute aiheuttaa sen, että pääsen kasvamaan rauhassa vinoon. Kun minun ei tarvitse pakottaa itseäni ymmärtämään sitä, ettei kaikkia tarvitse, voi tai pidä miellyttää ja ihan oikeasti, se että kaveri X näkee minussa vikoja ja outouksia on ihan normaalia ja se on minun persoonallisuuteni, niin menetän kykyni toimia muutenkin ryhmissä.

Kaveriporukkadynamiikka on sinänsä yksinkertaista, mutta jotenkin se on ajautuntu liian kauas ajatuksistani. Otetaan normaali kaveriporukka, siellä on prinsessa, amis, liikaa juova, pervo, metallisti, kiltti nössö, jne jne. Ihmiset ovat erilaisia ja olisi tietenkin ihan paskanpuhetta väittää, että ne kaikki erilaisuudet olisivat vain hyvä asia. Erilaisuus koostuu kasasta vikoja ja plussia, joskin toki jokainen ihminen itse määrittää nämä plussat ja miinukset. Jos sinulla on paljon kavereita, muttei yhtään kaveriporukoita, sinun on vaikea tuoda esillesi omaa persoonaa, koska se on niin helppo mukauttaa toiseen. Huomaankin, että kun viettää aikaa yksitellen usean erilaisen ihmisen kanssa, niin minä itse muutan persoonaani aina sen mukaan kenen kanssa olen. Jonkun kanssa olen scifinörtti, toisen kanssa taideharrastaja, kolmannelle puhun ryyppäyksestä ja krapulasta, neljännen kanssa päästän perverssiyteni valloilleen, jne jne. Ristiriita tulee silloin, kun näenkin kahta tai useampaa ihmistä yhtäaikaa, koska nyt en voi enää mukauttaa persoonaani kun en voi olla kahta yhtä aikaa. Silloin hiljenen, vetäydyn taakse ja tyydyn vain heittelemään välihuomautuksia muiden puhuessa. Tässä moodissa menetän myös täysin kykyni ottaa ”omaa tilaa” eli jotenkin vaatia oikeuksiani. Koska en ole enää mitään ihmistyyppiä, en myöskään koe voivani toimia tietyllä röyhkeällä tavalla ja perustella sitä persoonallani. Esimerkkinä jos 4 hengen kaveriporukassa olisi tarjolla 3 lippua keikalle, muusikko voisi perustella mukaan pääsyään harrastuksellaan tai jos taksiin ei mahdu kaikki, kaveripiirissä laiskaksi löllöksi profiloitunut voisi viedä paikan vedoten siihen, että mähän en perkele kävele. Kyse on osaksi siitä, mitä vastapuolet ajattelevat perustelustasi, mutta enemmänkin sitä, miten paljon saat itse auktoriteettiä pyynnöllesi. Sinun pitää itse perustella itsellesi hyvin miksi tahdot asiaa X, jotta voit vakuttavasti tuoda sen esille muille. Kun oma ”tyyppi” on isossa porukassa täysin kateissa, et voi perustella asioita itsellesi millään ja menetät täysin auktoriteettisi, jolloin kaikki voivat kävellä päältäsi.

Haaveilen paljon siitä, miten liikunta joskus kuuluisi elämääni olennaisena osana. Nyt se on lapsesta lähtien aina ollut täysin erillinen objekti, jota pitää harrastamalla harrastaa, lähtemällä lähteä ja viitsimällä viitsiä. Haluaisin sen niin arkipäiväiseksi, että se olisi kuin paskalla käynti, se vain tapahtuisi. Tähän tarvitsen lomaa ja lomaan tarvitsen rahaa. Rahalla ostaisin itselleni personal trainerin, joka pakottaisi minut aktiiviseksi vaikka puukolla uhaten ja kiitos vapaan, ei haittaisi jos menisi useampikin tunti päivässä liikuntaan. Eihän sen liikunnan tartteisi olla mitään salitreeniä aamusta iltaan, vaan joku kavereiden kesken pallon peluu kesällä olisi juuri sitä hyvää arkiliikunta-aktiivisuutta, joka nyt minulta puuttuu. Yksin lenkkeily on vain typerää ja turhaa, koska sinne pitää aina pakottamalla pakottaa itsensä. Toivottavasti uudet kalliit pohjalliseni edes mahdollistaisivat lopultakin juoksemisen.

Joku voisikin kysyä, että no miksi et sit tee, hanki, mene, ole, jne. En tiedä. Kun pitäisi jotain saada aikaiseksi, ei saakaan. Sitten kun yrittää vähän googlettaa, että löytyisiköhän tähän jotain kurssia tai muuta, niin sieltä tulee vain paskaa. On se jännää, että olen periaatteessa mahtava googlettamaan asiaa, mutta yleisiin kysymyksiin en saa koskaan mitään vastausta. Kun olet tunnin kahlannut jotain turhia foorumeita läpi, etkä ole vieläkään saanut mitään vastausta paljonko maksaisi hankkia joku vaikka viikoksi minua rääkkäämään, niin sitten homma katoaa. Todo-listalla se vilkkuu ja irvistelee aikansa, kunnes hautautuu pölyyn. Tässä vaiheessa olen sitten keksinyt jo jonkun uuden asian, jota en saa aikaiseksi tehdä yksi ja johon en löydä mitään apua netistä ja luovutan taas.

Eli nyt vain takomaan rahaa. Jos saisin aikaiseksi, perustaisin oman firman joka keskittyisi pelkästään rahan tekoon. Mietittäisiin porukalla, mistä saa rahaa, etenkin netistä ja sitten toteutettaisiin ideoita. Nettimarkkinoinnissa tärkeintä on keksiä se ”hullu ja yksinkertainen” ajatus ekana. Turha itkeä jälkikäteen jonkun hankittua miljoonan iPhonen pierusovelluksella, että olisin mäkin osannut ton tehdä. Varmasti olisit, mutta kun homman juju on se, että se pitää osata tehdä ensimmäisenä. Puhtaat klikkausmarkkinointirahat ovat netissä nykyään kortilla, mutta toisaalta uusia mahdollisuuksia on syntynyt ihan hirveästi. Ei mitään syytä lähteä tekemään uutta facebookia ja miettimään mistä se saisi rahaa, vaan pitää juurikin hyödyntää jo valmiita alustoja. Kahden kilon siikalla tai 2 girls 1 cup videolla tahkoisi hyvin fyffeä, jos sen yhdistäisi mainossivuun. Kävijöitää riittäisi.