IRC-Galleria

Kolmisen viikkoa sitten oli kriisi yhden Lapsen kanssa. Rakkaan Vaimon ja minun mielen valtasi epäluulo; oliko Lapsen käyttäytyminen sellaista, että voimme edelleen turvallisesti taata hänen, kaikkien muiden Lasten, eläintemme ja itsemme elämän? Kyse oli uudelleen esiin nousseista ongelmista, vaarallisesta häiriökäyttäytymisestä jonka selitykseksi löytyi vain "kun oli niin tylsää"

Kävimme keskusteluja Lapsen kanssa, neuvottelimme Lapsen sosiaalityöntekijöiden kanssa, haimme apua ammatti-ihmisiltä, purimme sydäntämme toisillemme ja mietimme, millaiset edellytykset tilanteesta on selvitä.

Kaiken tämän tuloksena selvisimme tilanteesta nippanappa. Teimme Lapsen kanssa sopimuksen, että yritämme yhdessä oikein kovin. Löimme kättä päälle (ei siis Lapsen päälle vaan sopimuksen merkiksi) siitä, että jokainen meistä yrittää parhaansa jotta tästä tilanteesta selvittäisiin.

No ei tämä herkkua ole olut, mutta eilen tuli vettä Lapsen luokanvalvojalta niskaan oikein kunnolla. Tai olisipa edes ollut vettä, kyllä se oli pelkkää paskaa. Jota niskaan kaatui. Saavilinen.

Lapsen syntilista oli melko pitkä: kokeita joita ei ollut uskallettu näyttää ja jotka oli jäänyt sen vuoksi opettajalle palauttamatta jo useaan kertaan, näyttämättä jääneitä muistutuslappuja päiväyksillä 16.10. 17.10 ja 18.10..., palauttamattomia poissaolovihkomerkintöjä, piittaamattomuutta opettajien ohjeista, ylimielisyyttä, liikkumista koulun pahimmassa ysiluokkalaisten roskasakissa, tupakanpolttoa, oppilaiden pahoinpitelyä isompien innostamana...

No kesksuteluhetkihän siitä syntyi sohvalle. Jossa Lapsi ei millään tapaa ottanut vastuuta teoistaan, ei ottanut minkäänlaista katsekontaktia, valitteli vain elämn tylsyyttä tai kun sanoin, että ei tylsyys oikeuta tekemään tuollaista, niin Lapsi vastasi mahdollisimman vittumaisella äänellä: "no sitten mä tein noi siksi kun mun elämä on kotona niin mukavaa ja ihanaa..."

Kyllä siinä taas kysyttiin itsehillintää oikein kunnolla. Onneksi sitä jostain ihmeen sopukoista vielä löytyi. Pystyin keskustelemaan huutamatta, jopa vihastumatta.

Mutta totaaliselle petetyksi tulemisen tunteelle en mahtanut mitään.

Olisiko kuitenkin Lapsen keskustelun jälkeisestä käyttäytymisestä luettavissa jonkinasteista katumusta? Kuinka hän esittelikään uuden kamerapuhelimensa ominaisuksia, kuinka kiltisti ja mukisematta hän kaivoi kaikki kahdeksan allekirjoittamatonta kouluasiakirjaa minulle luettavaksi ja allekirjoitettavaksi, kuinka hän suhtautui lomareisuunsa tutun perheen luokse huomatavasti aikaisempaa rakentavammin, kuinka hän kyselikään mahdollisuuksista tuunata keulimispyörää, miten hän pohdiskeli mahdollisuutta hankkia peltomopoa Käärmelahteen...

Olisiko sittenkin jokin pieni osanen liikahtanut Lapsen mielessä?

Näin ainakin minä uskon.

Jos en uskoisi, en jaksaisi.

Kun aloittelimme perhekotielämää liki kymmenen vuotta sitten, jaoimme töitä ehkä osin vahingossa, osin tarkoituksella niin, että minulle jäi aikaa kodin ulkopuolisten töiden tekemiseen. Toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän, mutta harvoin olen antanut 100 prosenttia panoksestani tämän perheen pyörittämiseen.

Nyt koittaisi tuon panostuksen aika. Puhuimme aikoinaan, että kun lapset tulevat murrosikään, kasvaa minun vastuuni kasvatustyössä merkittävästi. Minä kun olen hankkinut kokemusta murrosikäisistä katutyössä, nuorisokahvilassa, nuorisotalolla, sovittelussa, tukihenkilönä, ehdonalaisvalvojana ynnä muissa vastaavissa rooleissa. Minun pitäisi olla siis heidän kasvattamisessaan jonkinlainen asiantuntija.

Omasta mielestäni joskus jopa guru. Niin luulin silloin kun ei tarvinnut huolehtia omista murkuista 24/7. Nyt tuntuu, että asiantuntemus on vähintäänkin ruostunut vuosien saatossa.

Olisi aika rapsuttaa ruosteet pois ja tarttua tosi toimin sorviin. Meillä kun tuntuu juuri nyt tuota murrosikää pukkaavan pintaan. Osalla ennenaikaisesti, osalla ajallaan, osalla jälkijättöisesti. Kun lasten iät ovat 10, 13, 14, 15, 15, 16 ja 24, niin kyllähän tuohon puberteettia mahtuu ihan kivasti. Ja ikähaitarin ääripäissä muuta elämän tuskaa. Ja kun osalla vielä on oikea ja väärä kadoksissa oikein kunnolla, osa katsoo karsaalla silmällä kaikenlaista vastuunkantoa ja sitoutumista, osa ihannoi yli kaiken röyhtäily- ja pieruhuumoria, osalla pukkaa pintaan lapsuusajan traumaattisia kokemuksia ja kaiken huipuksi me aikuiset ollaan loppuunajettuja kuin vuoden 1982 Lada niin johan tästä sopan keität.

Jota nyt pitäisi yrittää ryhtyä lusikoimaan.

Joten ei kun kauha käteen, mössö lautaselle ja hommiin.

Kiitos viestistä. Jossa epäilut, että Käärmelahdesta on jutut loppu. Kun ei ole pariin viikkoon ollut yhtään uutta päiväkirja merkintää.

No ihan niin huonosti asiat eivät ole. Ei vaan ole oikein ollut aikaa ja voimia kirjoitella. Eikä läheskään kaikki viimeisten viikkojen tapahtumista ole olleet sellaisia, että niistä olisi halunnut saatika saannut kirjoittaa. Jonkinlainen intimiteettisuoja sitä sentään on meidän perheellläkin.

Remontti eteni vauhdilla kun oli vieraat tekijät. Tai siis ulkopuoliset, eiväthän nuo vieraita olleet. Tuttuja miehiä. Aikaansaavia ja mukavia työntekijöitä.

Nyt on koko huusholli sekaisin. Tavarat liikkuu pikku hiljaa vähintään kuuden huoneen välillä kun ihmiset yrittävät löytää omansa. Osa on jo löytänytkin. Minulla on melko paljon hukassa. Todennäköisesti melkoisen tärkeääkin.

Tämän remonttihelvetin keskellä siitten lapsetkin, etenkin nämä urospuoliset, ovat tehneet melkoisesti työtä minun taivasosuuteni tienaamiseksi. Niinhän sitä sanotaan, että kun on kokenut maanpäälisen helvetin niin taivasosuus on tienattuna. Minä luulisin olevani tässä suhteessa jo melko vahvoilla. Vaan väliäkö hällä. Taivas tai helvetti, ei se tätä maanpäällistä elämää kummempaa voi olla.

Mutta eteenpäin mennään kuin etana apilikossa. Hitaasti mutta varmasti. Limaista vanaa jälkeen jättäen vatsanahkaa rypistelemällä.

On ollut paskat päivät, kaikenlaista moskaa on satanut niskaan oikein kunnolla. Ei ulkopuolelta vaan ihan omasta perheestä. Osalla lapsista on todella vaikeaa eikä tämä nyt liity millään tapaa tuohon edelliseen päiväkirjaan ja paskan haistatteluun. Nyt on ollut kyse ihan eri lasten ongelmista. Ja eri kokoluokankin.

Välillä usko kaiken järjestymiseen kärsii pieniä kolauksia. Tulee hetkiä, jolloin ihan aikuisten oikeesti miettii, että mistä otan vielä sen yhden voimajyvän jolla jaksan taas tämän karikon ylitse. Vielä se on aina jostain löytynyt, toivottavasti jatkossakin.

Voimajyvien on vaan oltava melko suuria kun kyse ei ole pelkästään oman itsensä kannattamisesta karikon kuohuissa vaan mukana on kannettava muutamaa lastakin.

Eilen illalla tuli ladattua jaksamista pankkiin ihan mukavasti. Loistava illallinen ja hauska seura tekevät ihmeitä. Nautimme uunilohesta ja Mateuksesta. Jopa kaksi rippikoulun kännytä tyttöä pääsivät Mateuksen makuun. Ja siitähän seurasi riemua pitkäksi illaksi.

Ruokailun jälkeen siirryimme neljään henkeen katsomaan illan elokuvaa. Koskettavaa tarinaa maailmansodan Kreikasta. Enkä mahda mitään, että etenkin elokuvan loppupuolella päässäni soi Hector. On mandoliinimiehen matka tää niin täynnä elämää...

Eilinen ilta oli hyvä henkinen tankkaus.

Toivottavasti jonain päivänä, mahdollisimman pian, pääsen tankkaamaan myös niltä lapsilta joita itse koen nyt tankkaavani.

Elämän kun pitää olla vuorovaikutusta.

Mutta jotta voi saada on jaksettava itse antaa.

Kyllä se sieltä tulee takaisin.

Oikein korkojen kanssa.

Aikanaan.

Neljä lasta on ehtinyt seilata murrosiän lävitse nuoruuteen eikä yksikään ole haistatellut paskaa saatika vittua. Mutta eilen se tuli.

Viides murrosikään ehtinyt nuorukainen hermostui ihan aiheesta. Eli kysymykset osuivat ja upposivat joten pinna paloi. Meinaan neidolla. Ja tuolloin nuo historialliset sanat lausuttiin: Haista paska.

Eihän siinä auttanut muu kuin perheen traditio. Tippa Fairyä hammasharjaan ja pesulle. Eipä tuota konstia ole tarvinnut muutamaan vuoteen käyttääkään. Mitä nyt aikoinaan pikkulasten suita on mäntysuovalla tai fairyllä huuhdeltu.

Kyllähän sitä kuulee pahempia tarinoita lasten käyttäytymisestä, haistatteluista ja huitomisista. Mutta pitääkö sellaista sietää? Onko murrosikä oikeutus huonoon käytökseen läheisiään kohtaan? Ei minusta.

Ihmisen on hillittävä käyttäytymistään vaikka kuinka mättää. Ei voi sanoa kaikkea mitä ajattelee, ei voi päästää vihaansa valloilleen aivan miten sattuu. Ei voi loukata toista vaikka kuinka vituttaa.

En minäkään siihen aina pysty, sanon monasti jotain rumaa, inhottavaa, loukkaavaa ja satuttavaa. Mutta voinko silti toivoa lapsiltani parempaa? Mielestäni voin, niin minä pyydän heiltä koulunkäynnin, tupakanpolton, viinanjuonnin, tappeluiden, ilkeyksien, rehellisyyden ja toisten ihmisten kunnioittamisen suhteenkin.

Näin teen siksi että heidän elämänsä olisi helpompaa. Vähemmän rehtorin huoneessa seisomista, vähemmän jälki-istuntoja, vähemmän selkäsaunoja, vähemmän turpiinsaanteja. Kaikkea tuota vähemmän kuin omassa lapsuudessa ja nuoruudessa on tullut koettua.

Vaadinko kohtuuttomia.

Valtasosan tämän gallerian osallistujien mielestä varmaankin vaadin.

Mutta minulla on sille perusteeni.

Määritelmä on enimmäkseen myönteinen. Vastakohta olisi päälle kaatuvat asiat, toki niitäkin on mutta vähemmän.

Jatkut harraste-/työasiat ovat kaatumassa eteenpäin. Ainakin sellaista palautetta tulee. Jos näin käy, olen todella onnellinen. Mutta katsotaan nyt, ei nuolaista ennen kuin on aika. Kuitenkin ihan positiivisissa tunnelmissa eilisen päivän palautteiden osalta.

Kotonakin hommat etenevät omaa verkkaista tahtiaan. Ikkunamies, huonemies, kirjamies ovat ainakin lähipäivien vierailulistalla. Heidänkin myötä tapahtuu taas kehitystä elinolosuhteissa. Ainakin jossain vaiheessa syksyä.

Mökilläkin tapahtuu viikoittain jotain. Ensi viikonvaihteessa pitäisi päästä kattolaudoituksen loppuun, sitten olisi edessä palkkien vääntö paikoilleen, takan asennus, muurin rappaus...

Entäpä kirpputoriprojekti? Kiitos kysymästä, ihan hyvin. Tavara liikkuu ja käy asiakkaiden pyydykseen. Eikä siitä kovaa vaivaa ole, oikeastaan on ihan kivaa muutamana päivänä viikossa raivata Rakkaan Vaimon kanssa Aapiskukkoa. Ja tehdä löytöjä. Niin kirppikselle kuin omiin tarpeisiinkin. Viimeksi toissa päivänä löysin romun keskeltä toimivan Macin koneen.

Että tätä rataa...

Kirjoitin jokunen päivä takaperin (on muuten helvetin vaikeaa kirjoittaa takaperin) elämänikäennusteesta. No tänä aamuna menin itse testaamaan oman ikäennusteeni YLEn sivuilla.

Päätin olla rehellinen ja tässä tulos: Sadasta juuri Sinun kaltaisestasi ihmisestä tuskin yksikään saavuttaa toivomasi 85 vuoden ikää. Sinun kaltaisesi ihmiset elävät keskimäärin 60 vuotta ja 7 kuukautta.

Ja sitten vielä joku sanoo, että rehellisyys kannattaa.

Päätin muuttaa elämäni (ainakin tuossa testissä). Kuinka helposti se onnistuikaan. Laihdutin hetkessä sataan kiloon, ryhdyin syömään kasviksia ja hedelmiä päivittäin, tappelin vähemmän lasten ja Rakkaan Vaimon kanssa, lisäsin liikuntaa niin, että vähintään kolme kertaa viikossa käyn kävelyllä, uimassa tai teen ruumiillista työtä sen verran, että pulssi nousee ja hiki pakkaa pintaan. Lisäsin hieman viinin juontia, päätin käydä muutaman kerran enemmän vuodessa elokuvissa ja teatterissa sekä päätin stressata asioista hieman nykyistä vähemmän.

No mitä sanoi YLEn kone nyt:
Sadasta muuttamiesi tietojen mukaisesta ihmisestä noin 34 saavuttaa toivomasi 85 vuoden iän. Muuttamiesi tietojen mukaiset ihmiset elävät keskimäärin 78 vuotta ja 3 kuukautta.

Tämähän vaikutta ajo paremmalta. Joka kolmas kaltaisistani elää 85-vuotiaaksi ja omakin ennusteeni nousi jo hieman yli 78 vuoteen. Yksi risti siirtyi lähes 20 vuotta kauemmas vain muutamaa rastia siirtämällä.

Nyt nuo uudet rastit siirretään laboratorio-olosuhteista oikeaan elämään.

Ans kattoo, miten äijän käy.

Keski-iän kriisiä perkele.

Tuntuu tuppaavan joka tuutista. Jos ei Rakas Vaimo herätä yöllä tiedustellakseen miksi en hengitä niin televisiosta tulee ohjelmaa jossa ennustetaan elinikää paheilla ja ilman. Parhaiten pärjäsi Vallu Valpio jonka paheet olivat yli 30 elinvuoden mittaiset. Että jos lopettaisi kaikki paheet eläisi 30 vuotta pidempään. Tai ainakin loppuelämä tuntuisi 30 vuotta pidemmältä.

Mutta ei tässä vielä kaikki. RV pohtii myös ihan valveilla, että mitä hän tekisi jos minä kuolisin. Niin kuin tässä nyt olisi aikomus kuolla. Mutta huolissaan kun on, niin pohtii tällaistakin. Joten kai se on otettava tämäkin asia vakavasti. Siis kuoleminen.

Jos lopettaisin tupakanpolton saisin 0 vuotta lisää elinaikaa. Koska en tupakoi. Mutta jos aloittaisin, polttaisin kuukauden ja lopettaisin niin paljonkohan saisin lisää aikaa?

Jos vähentäisin viinanjuontia saisin varmaan 2 vuotta lisää aikaa. Jos lopettaisin kokonaan, vuosia tulisi varmaan lisäää 2,5. Niin rankkaa on minun juomiseni.

Laihduttaminen on sitten se mun juttu. Jos laihduttaisin 60 kiloa saisin varmasti 20 lisävuotta. Jotka salaattia puputtamalla tuntuisivat ainakin 40 lisävuodelta. Mahtava tarjous. Mikäli siihen vielä lisätään liikunta, lisääntyvät vuodet entisestään. Tai tuntuisivat ainakin pidemmiltä.

Tarttis vissiin tehrä jotain.

Taidan hakea lisää leipää, paljon juustoa ja makkaraa väliin, kahvia kuppiin ja syömään.

Äitimyytin pohdinta on ollut viime aikoina pinnassa.

Oma äiti kävi viikonvaihteessa kolmannen kerran kuoleman portilla mutta taitaa taas sinnitellä elämään. Erikoisen äidin kuolemasta tuli kuluneeksi pari päivää sitten kaksitoista vuotta ja asia nousi irc-kirjoituksissa sekä Erikoisen että hänen siskojensa toimesta pintaan. Saipa samassa yhteydessä myös Rakas Vaimo Erikoiselta osuutensa uusioäitiydestä. Tuli tunne, että emme ole aivan epäonnistuneita. Ainakaan äitinä.

Mutta vastaavasti äitinsä hylkäämien lasten vihakin kohdistu ensisijaisesti juuri uuteen äitiin. Kai me olemme niin eläimiä, että uroksen katoamisesta selviämme niin fyysisesti kuin henkisestikin, mutta naaraan eli emon katoaminen on elämän ja kuoleman kysymys.

Niinpä "emon hylkäämien pentujen viha" kohdistuu varaäitiin, siihen uuteen emoon joka parhaansa mukaan yrittää paikata kaikkia niitä aukkoja joita lapsensa hylännyt biologinen äiti on jättänyt. Tässä uroksen rooli jää samanlaiseksi kuin luonnossakin. Notkut jossain lähimailla, yrität mahdollisesti kantaa naaraalle syötävää tai jäät vahtimaan pesää kun naaras lähtee saalistamaan omaa elantoaan.

Ei ole koiraasta synnyttäjäksi tai munijaksi. Ainakaan suvunjatkamismielessä. Melkoiset rinnatkin saattaa koiraalla olla mutta täysin turhat nännit niiden pässä. Että ei ole emoksi, ei äidiksi.

Miksi nämä sukupuoliroolit ovat niin tiukassa? Jos jumala olisi olemassa niin tuskin hän viisaudessaan olisi näin epätasa-arvoista suhdetta rakentanut. Taas yksi todiste, että olemme evoluution tulosta.

On tämä ihmeellistä.

Kruunasi tämän aamun. Meinaan tuo 14-vuotiaan kollin kommentti irc-kuvassani. Kun ei muutenkaan tuon liskojen yön jälkeen ollut kovin hyvä aamu.

Yö meni kipristellessä. Uimahallikeikasta jäi jännitys pohjelihakseen. Joten suonenveto herätti pari kertaa yön aikana. Ja sitten nousi taas tyhmät ajatukset päähän. Perin mustat.

Elukoista tällä kertaa vain yksi kissa suoritti hätäherätyksen. Hyppäämällä karjuen sänkyyni kello neljän aikaan. Katti kainaloon ennenkuin Rakas Vaimo herää ja vauhdilla eteiseen. Meinaan katti. Ja taas ei uni tullut vaan märehdin iltaista tyhmyyttäni.

Kaiken lisäksi taivas on aivan harmaa, tuulee ja sataa vettä, mikään ei huvita...

Hesaankin piti RV:n kanssa lähteä mutta sekin keikka peruuntui omaan mahdottomuuteensa. Vaikka ei me taidettu edes tosissaan yrittää.

Vaihdoin oletuskuvankin. Kuvaa paremmin fiiliksiä.

Pääsispä pian vaihtamaan kuvan uuteen.