IRC-Galleria

Ihqusta Katso-lehdestä näin vinkin, että tänään tulisi Jimiltä Haamutiimi niminen ohjelma, jossa (amatööri)haamumetsästäjät tutkivat paranormaaleja ilmiöitä. En hirveästi sarjasta odottanut, ihan jo siksi kun tuli Jimiltä, mutta oli ennakko-oletuksiin nähden paljon parempi. Ihan puhtaasti ohjelmallisesti ihanan piristävää oli se, että se 45 minsaa oli täyttä asiaa. Ei muisteluita, eikä preview-pätkiä (paitti seuraavasta jaksosta). On nimittäin ihan helvetin rasittava katsoa jotain 4D-paskaa tai perus-Jim-"dokumentteja", kun niissä näytetään 5 minuuttia asiaa, sitten muistellaan 10 minuuttia sitten kerrottua ja lopuksi näytetään esimakua tulevasta. Tämän jälkeen pari minuuttia asiaa, sitten vähän muistelua, sitten esimakua. Yleensä myös koko ohjelmaa mainostetaan jollain pätkällä sarjasta, jossa on juuri tapahtumassa jotain dramaattista ja tätä samaa pätkää sitten veivataan koko ohjelman läpi, muttei välttämättä siihen saada mitään vastausta. Tyyliin mainoksissa ja 20 kertaa ohjelman aikana näkyy: "Näin tulipallon tipahtavan metsän laidan taakse ja kun tulin katsomaan, näin jotain mikä muutti elämäni!". Sitten sekunti ennen ohjelman loppumista vähän kuin unohdettuna mainitaan, että ainiin, tässähän oli tämmönenkin, niin se löysi sieltä natsipoliiseja ja reportterin ja hänen elämänsä muuttui, koska hän myi tarinan ja sai rahaa. AAARGH!

Hoho, ajatus katkesi. Niin siis tässä sarjassa tuollaista ei ollut. Sen sijaan miinuspuolena oli se, että ainakin tässä ekassa jaksossa todella vähän oli sitä itse kummitusmetsästystä. Ymmärrettävää toki, kun pitää vielä henkilöitä pohjustaa, toivottavasti tämä muuttuu. Se kaikkein isoin vika toki kuitenkin se, että heidän tutkimustavat ovat pölhöjä. Onneksi mukana ei ole mitään hörhöjä, jotka heti julistaisivat ovella, että tämä on varmaan Xanfor-demoni, olen lukenut siitä ja ullakon aura oli selvästi punainen ja tukkoinen, joka kertoo hengistä. Itseasiassa tässä onkin syy, miksi rakastan X-filesiä ja vihaan Supernaturalia. X-Filesissä on tuntemattomia asioita, joita ei pitäisi olla, eikä niitä uskota kunnolla lopussakaan. Supernaturalissa taas on ihan selviä demoneja, joilla on nimet ja muuta paskaa. Eih. Kaikki on pilalla, jos niistä tehdään arkipäivää ja jätetään kokonaan pois se "Ei näitä pidä olla olemassakaan" -aspekti.

Taas karkasi. Tässä niiden henkien olemassaoloa tutkittiin fysikaalisten menetelmien kautta. Hyvä. Harmi vain, että ei ne menetelmät tietenkään kerro sitä, että kyseessä olisi haamuja. Koko asetelma oli väärä: "Jos emme saa selitettyä jotain ilmiöitä tieteellisin keinoin, se tarkoittaa yliluonnollisen läsnäolon todeksi". Väärin. Ei tarkoita. Homma kusikin siinä, kun he nauhoittivat nauhureilla ääniä talosta ja jälkikäteen löysivät sieltä sitten selviä sanoja ja tekstejä. Todella pelottavaa, mutta tuo ei todellakaan todista yhtään mitään yhtään mistään.

Pakko kuitenkin myöntää, että minä en tykkää liian kravaattikaulaisesta tutkimustavasta. Tutkisin itsekin asioita juuri tuolla ajatustavalla, että jos sitä ei voi selittää, se on totta (kun oikea tapa on vain niinpäin, että joku asia on totta vasta kun se on selitetty, joskin se selitys voi olla sellainen, jota ei tällä hetkellä ole vielä yleisesti tajuttu). On nimittäin rasittavaa se, että jos kummituksia olisi oikeasti olemassa, niin todella todella harva kummitus koskaan saisi tehtyä mitään sellaista, jota uskottaisiin, koska aina ne asiat voisi selittää muuten. Jos poltergeist viskaa kattilan seinään, sen voi selittää liikenteellä. Kyllä, niin voi, muttei se tarkoita, että liikenne olisi aiheuttanut sen. Tietysti kun maailmassa on katsiljardi selittämätöntä asiaa, niin on pakko karsia ne epäselvät ja selitettävät tapahtumat ja keskittyä vain niihin, joita ei voi selittää, koska todennäköisyys löytää oikeasti selittämätöntä näistä on suuri. Ongelma on vain siinä, että amatööreillä ei ole tieteellistä lähestymistapaa ja/tai laitteita järkevään tutkimiseen ja oikeat tutkijat eivät tutki koko alaa, koska se on tieteellinen itsemurha. On siis mahdotonta saada mitään todisteita yliluonnollisesta, kun kukaan ei edes yritä sitä todistaa.

Helvetti, ei tää nyt onnistu, unohdin taas mitä piti sanoa. Ääsh. Kattokaa itse, joka lauantai Jimiltä 20.00.

Edellisestä aiheesta sitten asiaan, jota olen miettinyt jo vuosia ja tänään lenkillä haaveilin lisää. Haluan nimittäin "spookyhuntingiin", eli aiheuttamaan itselleni pelottavia tilanteita. Tämä ei ole mitään kummitusmetsästystä, koska en todellakaan edes halua törmätä kummituksiin, haluan vain mielikuvituksen ja sopivan miljöön avulla pelätä, mutten liikaa. Helpoin esimerkki nukkua yö ränsistyneessä talossa, jossa on paljon rikkoutuneita nukkeja (aaaaargh, pelkään niitä ihan hirveästi). Ei se ränsistyneisyys ja rikkonaiset nuket tietenkään tarkoita mitään yliluonnollista, mutta siellä pelkäisi ja mielikuvitus tekisi tepposet. Tuo olisi ihan liian extremeä minulle, mutta nyt tiedätte sen idean.

Harrastin tätä jo yksinäni pienemmässä mittakaavassa pari vuotta sitten kun asuin Lappeenrannassa. Lähdin alkusyksyllä lenkille siinä vaiheessa, kun aurinko oli juuri mennyt puiden taa ja aukeilla oli vielä valoisaa, mutta metsässä alkoi jo hämärtymään. Valitsin yhden tietyn noin 8 kilometrin pituisen lenkin, joka kiersi pienempiä teitä ja meni välillä metsän keskellä, osan matkaa pururadalla ja muutama lyhyt matka pienien polkujen läpi. Se oli hyvä reitti ihan kävelyä ajatellen, koska se oli kuitenkin koko matkalta avonaista tietä/pururataa/polkua, joten ei tarvinnut rämpiä missään ja hiekkatiet eivät tapa polviani ja sääriäni kuten asfaltti. Valitsin reitin siten, että lähtiessä ja vielä hieman valoisan aikaan kuljin ensin metsäpolkua pienelle tielle, joka kulkee metsässä ja välillä on avonaisia peltoja. Tämän jälkeen tullaan siirtolapuutarhaan, pari pientä polkua ja sitten vanhalle asfalttitielle, joka on edelleen käytössä, mutta lähes hylätty. Tämä kulkee aika metsäisessä maastossa, kunnes siirryn pururadalle järven rantaan ja rannan loputtua kerrostalojen takaa vielä lisää pururataa, autiotalon ohi ja lopulta takaisin kotio. Mukava lenkki noin ylipäätään.

Pistin mp3-soittimen korville täyteen iloista musiikkia ja lähdin kävelemään ja kokoajan vähän tahallani ajattelin pelottavia, mietin mahtavia kauhuleffojan aiheita ja vähän ylikorostuneesti kiinnitin huomiota valoon ja ääniin ympäriltä. Alussa matka meni kuten päivälläkin, mutta tuolle metsän keskellä olevalle tielle saapuessani pimeys alkoi olla metsän keskellä jo aika synkkää. Pellolle saapuessa tuli aina valoisampaa, mutta pellolla seisoessa ja katsoessa tiessä olevaa mutkaa, joka menee metsän sisälle, näki jo sen hämäryyden kuin leijuvan seinänä jossain kohden teitä. Hylätyllä asfalttitiellä alkoi olla jo hämärää ja oli vaikeuksia nähdä yksityiskohtia. Kun saavuin pururadalle järven laitaan, aurinko oli jo laskenut ja jäljellä oli enää järveltä tuleva harmaa kajo. Tämä on valona inhoittavin, koska vaikka kiitos kesän aina näkee eteenpäin, niin näkökenttä on jotenkin haalean harmaantunut ja värikylläisyys vähenee. Jos tässä valossa joku kävelee kirkkaan valkoinen paita päällä, se valkoinen hyppää esille näkökentästä. Voitte siis uskoa, että kun noin 500 metrin suoran päässä näkyi jotain valkoista leijumassa näkökentän laidalla, piti laittaa musiikkia kovemmalle ja kiristää kävelytahtia.

Sitten se loppuhuipennus. Vaikka pururadan loppuosassa matkaa asfalttitielle oli noin 5 metriä lähimmillään, niin silti siinä välissä oli metsää, että radalla pysyi pimeys. Autiotalo on niin kummitustalon näköinen kun vain voi olla ja koko reitin karmein kohta tulee autiotalon kohdalla, kun vasemmalla puolen on autiotalo, oikealla puolen on pieni vähämetsäinen alue, jolloin aukean kajo pääsee valaisemaan vähän kohtaa ja suoraan edessäpäin on jyrkkä lyhyehkö lasku ja synkkenevä metsä. Tästä tulee sellainen efekti, että näyttää kuin siellä suoraan edessäpäin olisi täysin musta luola, johon syöksytään. Kun puut vielä muodostavat siinä kohden hieman holvimaisen rakenteen, niin näyttää kuin laskeutuisit peruskesäyövaloisasta mustan portin läpi täydelliseen pimeyteen puiden keskelle. Tässä vaiheessa pulssi nousi mittarin mukaan aina päälle 170 jo kävellessä ja mp3-soittimen äänenvoimakkuus alkoi olla tyyliin "KOVALLA", ettei vain kuule ympäriltä mitään. Harmillisesti tai onneksi tuon viimeisen syöksyn kohti pimeyttä reissu onkin ohi ja oma kerrostalo näkyi jo. Höh. Noh, pitäähän matkan loppuakin ja tässä vaiheessa alkoi olla jo niin pimeää, että koko viehätys alkoi lenkistä katoamaan, koska kaikkialla oli yhtä pimeää, eikä enää valoeroja tullut. Lisäksi en halua oikeasti pimeässä kulkea metsäteillä, koska nilkkani ovat minulle kalliit.

Se mitä minä nykyään haluaisin olisi sama idea, mutta ilman lenkkiä. Tahtoisin lähteä järkevään aikaan (kevät-syksy) jonnekin luontoon mäelle, laaksoon, tms, jossa kulkee käveltäviä polkuja ja jotka noin jo luontoa ajatellen tuntuvat viehättäviltä paikoilta. Aina vain plussaa, jos siellä on jotain uhrikumpuja tai muita vanhan kansan pelottavia paikkoja. Lähtisin reissuun iltapäivällä teltan ja kameran kanssa. Mielellään en yksin, vaan haluan jonkun pitämään minua kädestä ja pelkäämään kanssani pahimpaan aikaan. Kävelisimme hitaasti kohti määränpäätä, räpsisimme hyvällä kameralla otoksia ja pitäisin päiväkirjaa reissusta nauhurille puhuen. Psyykaisimme ja pelottelisimme toisiamme, ottaisimme ehkä vähän evästä matkalla (pari kaliaa ok, muttei kyse ole ryyppyreissusta, vaikka sellaisenkin tahtoisin joskus metsään). Jossain vaiheessa tulisi sitten se ihana pimenevä ilta, pitäisi tarkemmin katsoa mihin astuu ja kuvista tulisi hämärämpiä. Lopulta sitten pimeyden laskeutuessa olisimme pelotelleet toisiamme lisää, huudahtaisimme aina kun näkisimme jotain outoa metsässä ja antaisimme kauhun lyödä vähitellen yli. Kuvat alkaisivat tässä vaiheessa olla jo kamalia vääntyneitä puita tai painostavassa mustuudessa olevia yksittäisiä kiviä. Nauhuripäiväkirjan otokset olisivat hätääntyneempiä ja tässä vaiheessa kiroaisi, kun kaljat on jo juotu, niiden avulla kun voisi vähän pelkoa poistaa. Silti kokoajan, jos ei sitten ihan mene pakkotilanteeseen, ei sorruttaisi mihinkään loogiseen ajatteluun tai partioelämään, jossa katsottaisiin tähtiä ja purtaisiin heinää, vaan tuo pelottavuus on koko homman idea.

Kahdestaan haluaisin tuonne siksi, että yksin en ensinnäkään koskaan saisi aikaiseksi ja toiseksiin siksi, että minä en kestä hirveän suurta kauhua. Olen pilannut elämääni lapsena lukemalla noidan käsikirjaa (nyt tiedän miksi sitä ei olisi saanut lainata, snif) ja pelkäämällä pimeää, yöllisiä ääniä ja liikkuvia esineitä sen takia. En siis halua aiheuttaa ihan huvikseni itselleni sellaista traumaa, joka lisäisi tätä pelkoa, etenkin kun nyt viimeinkin noin 15 vuotta myöhemmin olen vasta ihan vuosi sitten pystynyt nukkumaan yöni ilman paniikkiin heräämistä. Tämä uusi kämppäkin on auttanut, koska täällä ei enää kuulu sitä KRIIK, PAMMM, TSÄTSÄTSÄ, GGRRRRRAAAA, HHHHHH, PAMMM, KLOKLOKLO ääntä läpi yön, mikä edellisessä kämpässä kuului. Tiedän lämmön laajentavan ja valojen sammuttua monikin laite sammuu ja supistuu, jolloin materiaalit paukkaa, mutta kun ei tuokaan tuntunut täysin selittävän sitä melua. Se kun alkoi vasta kun valot sammutti, eikä esim. silloin kun sammutti koneen.

Kaveri-pelko-aargh reissun lisäksi toki saman voisi tehdä romanttisena versiona, eli pelkäämisen sijaan siellä teltassa voisi sydän hakaten tehdä jotain muuta, jolla pelkoa vähennettäisiin. Molempi hyvä.

Ilmottautumisia otan vastaan.