IRC-Galleria

Edellisestä kerrasta onkin jo viikko. Voi ei, ei ollut tarkoitus olla kirjoittamatta, mutta jotenkin se vain jäi. Yritän muistaa nyt kaiken mitä viikon aikana on tapahtunut.

Viikonloppuna oli bileet. Yhdistettynä mun synttärit, kaverin synttärit, kaverinkaverin synttärit ja kaverin valmistujaiset. Bibistämistä siis riitti ja hyvä niin, koska pitkästä aikaa oli taas kiva sekä nähdä kavereita että myös ylipäätään päästä vähän kotiin tuulettumaan muuten kuin yksin. Otin viinapuolen suhteen aika iisisti, kun viime aikoina taas tullut otettua vähemmän iisisti. Hyvä päätös, koska vaikka olisin voinut ehkä olla kännimmässä, niin tuskin ilta olisi hauskemmaksi muuttunut. Hieman puuttui riehakkuutta ja JEIJ-oloa, mutta tiedän jo ennestään, että se ei juomalla enää tule, se pitäisi muuten vain saada käyntiin.

Ryypiskely oli kivaa. Filosofista höpöttelyä, seurapelejä, kafruja, kafrunkafruja, kafrunkafrunpoikaystäviä, jne. Etkoilla on aina kivempaa kuin itse baarissa, kuten tälläkin kertaa, mutta baarissa oli ihanan paljon ihmisiä ja se oli istumispaikka, joka oli täynnä. Olin ihan wtf, kun en ole ennen tuollaisiin törmännyt tai ehkä en ole koskaan ollut vain tarpeeksi selvinpäin tajutakseni.

Jotain kikattelua löytyi kuitenkin omastakin olostani. Käytiin Dollysiltä ruokaa ja minä ostin jonkun aterian, jonka sain nätissä paperipussissa mukaani. Sitä pussia sit mutistelin käsieni välissä, haistelin tuoksuja ja pyörittelin välillä. Kaveri kämpille päästyä ja pussin aukaistua tajusin sitten, että ehkä se pyörittely ainakaan ei ollut fiksuinta. Koko pussi oli täynnä kokista. Vaikka se läppä olikin kokiksen päällä, niin se oli silti vuotanut jostain sinne sisään. Oli todella hyvä, mutta todella märkä hampurilainen. Ranskikset olivat sentään kuivat, mutta ranskikset ovat tylsiä. Olisi pitänyt ostaa kaksi burgeria. Ainiin, lahjaksi sain mustat bokserit, joissa on keltaista ja vilo, sekä vaaleanpunaisen höyhenpuuhkan, joka tosin varisi aika runsaasti etkokämpille. Sori :D Kiitsa lahjoista, ihanata!

Sitten hieman oudompiin juttuihin. Olen laiska työnhakija, eli olen käytännössä saanut aikaiseksi päivittää cv:ni uranus.fi:ssä ja manpowerissa. En usko kenenkään noita cv:tä lukeman, mutta se on silti sellainen "no olen tehnyt edes jotain" kikka, jolla saa edes hyvän mielen, vaikkei töitä tietenkään saisikaan. Yllätys oli suuri, kun perjantaina sain sähköpostin, jossa joku Satamalta / Trainers' Houselta (ne yhdistyy) oli lukenut cv:ni uranuksessa ja pisti postia, kun he etsivät Java ja .Net osaajia ja minä olen molemmat. Olin ihan wtf, lol, plz ?! :O Tietenkin ilo muuttui heti huonoksi itsetunnoksi ja takaraivossa alkoi tykyttämään, että en mä oikeasti osaa javaa, enkä mä oikeasti osaa .netiä. Argh! Mitä mä sanon! En mä osaa! Jelp! Ilmoitin tietenkin olevani noin yleisesti kiinnostunut ja samalla selvensin fiksusti, mutten alentuvasti, että kokemus noista kielistä on harjoittelijatasolla. Pian minulle soitettiinkin ja psädämm, nyt on ensiviikon maanantaina työhaastattelu Helsingissä. Tässä olenkin kovasti kuutisen tuntia päivässä tankannut Javaa ja .Netiä päähäni, etten ole ihan h-moilasena työhaastattelussa. En kuitenkaan usko, että tuohon haastatteluun mitään koodaustestiä kuuluu. Eiköhän ne ekalla kertaa kysele ihan noin yleisesti ja jos pääsee toiselle kierrokselle, sitten mahdollisesti voi joutua todistamaan hieman osaamistaan. Mainitsin kuitenkin jo sähköpostissa siitä, että kun he ovat joskus hakeneet junior software specialisteja sisäiseen koulutukseen, niin minä voisin haluta samaan ja soittaja sanoikin, että vaikka hakuaika onkin jo ohi, niin toki niitä paikkoja on.

Olisikin täydellistä päästä heti suoraan sisäiseen koulutukseen, jossa minusta tehtäisiin hyvä. Sitten voisin lopultakin lopettaa sen itkemisen, ettei minulla ole "standardinmukaista" työkokemusta. Nyt olisi! Muutenkin koulutus on aina pop ja ihanaa ja kiitos koulutuksen itsetunto työtä hakiessakin olisi parempi, kun voisi rehellisesti kertoa mitä osaa pelkäämättä, että joutuu liian isoihin saappaisiin. Tuo kun onkin pahinta minussa. En uskalla rehellisesti kertoa osaamisestani siksi, kun pelkään, että joudun sitten tekemään niitä töitä joita muka osaan ja pelkään, etten osaa tehdä. Siksi aina kaikissa hakemuksissa arvioin kaikki taitoni alakanttiin, jotta töitä saadessa minut laitettaisiin keittämään kahvia, eikä vastaamaan miljardien kaupoista heti ekana päivänä. Lapsellinen pelko, mutta minkäs teet.

Kävin tänään taas salilla ja kivaa oli, vaikka etukäteen niin kehtuuttikin lähteä. Edellisellä kerralla pelotti hieman se, kun olkapäät olivat aivan vetelät ja meni voimat niin täysin, ettei jaksanut tehdä enää mitään. Outoa. Nyt pelkäsin, että minulta on yleisesti kadonnut lihakset. Se selittäisi sen, miksi olen laihtunut nopeasti aika paljon, vaikka olen syönyt päin persettä. Jostainhan ne kilot katoavat... Rauta kuitenkin pumppautui tänään kuten pitikin, itseasiassa parissa liikkeessä tein jopa "ennätykset", joka kivasti osoittaa vain sen, että jotain edistystäkin tapahtuu. Ihailin vielä salaa itseäni salin peilistä rintalihaksia tehdessä, kun pinnistäessä koko yläkroppa jännittyi, lihakset näkyivät t-paidan alta ja keho teki töitä. Nyt se näytti siltä miltä pitääkin näyttää, eikä siltä kuin nörtti nostaisi golfpalloa ja hauis muljahtaisi sijoiltaan. Pelko pois laihan kropan ystävät, ei minulla ole näkyvät lihakset kasvaneet oikeastaan yhtään, eikä ihmekään, kun miinuskaloreilla olen. Ehkä jotain ryhtiä on tullut lisää tai ainakin kroppani näyttää paljon paremmalta yleisesti peilissä kuin ennen, vaikken yhtäkään salin tuomaa yksittäistä eroa huomaa suoraan.

Uimassa tuli vähän riekuttua pitkästä aikaa pelkän uimisen sijaan. Oli kiva sukeltaa pohjaan, vaikka se sattuukin kamalasti onteloihini. Olen aina ollut ahdasonteloinen ja tämän takia minusta ei varmasti sukeltajaa tulisi, kun jo parissa metrissä kipu alkaa olla pyörryttävä ja kipu jatkuu useita minuutteja vedestä nousunkin jälkeen. Riippuen hieman tilanteesta koskee joko ihan helkkaristi vain korviin tai sitten korviin, poskiin ja otsaan. Sukellellessa ja pelleillessä huomasin sellaisen superhauskan jutun, että minä osaan leikkiä poijua. Menen syvään päähän allasta ja "seison" vedessä tikkusuorana. Jalat osoittavat suoraan alaspäin, kuten kädetkin. En potki jaloilla, en käsillä, enkä muutenkaan liiku. Olen siis kuin poiju vedessä. Normaalisti ihminen uppoaa tässä asennossa, mutta minä en uppoa, jos vedän keuhkon täyteen happea. Se riittää juuri kannattamaan minut pinnalla siten, että teen heijausliikettä, jossa pahimmillaan päätä joutuu vähän kääntämään saadakseen happea ja parhaimmillaan koko pää ja hieman rintaa on veden yläpuolella. Pystyn hengittämäänkin tuossa asennossa, vaikka kokoajan pitääkin olla varuillaan, ettei päästä happea liikaa pois. Heti kun puhaltaa ulos, plumps, vajoan kohti pohjaa. Veli ei samaan pystynyt vaikka kuinka yritti ja sekös mua kikatutti. Jeij, olen ihmispoiju! Jos siis joutuisin mereen, enkä osaisi uida ja olisi tyyntä, en hukkuisi, kun vain jatkaisin varovaista hengittämistä keuhkot täynnä. Mä kellun, hanit!

Vielä yksi ja sitten lasku. Vankilakoeleffaa ennen viikonlopun rientoja nauhalle ottaessa tajusin, että mulla on sillä kasetilla Paha maa nauhoitettuna. Olin unohtanut koko leffan, mutta onneksi kasetilla oli tilaa, eli sain haamutiimit, selviytyjät ja Das Experimentin nauhalle ilman Pahan maan päälle laittamista. Koska tänään tulee Reno 911 ja kyseinen nauha on ainoa "tyhjä" nauha, ajattelin sit salilta tultua katsovani puolisen tuntia sitä Pahaa maata pois alta, jotta voin siihen alkuun nauhoittaa tuon Renon. Ylläityspylläitys puoli tuntia venähti pariksi tunniksi, kun katsoin leffan lähes loppuun asti, sitten tein äkkiä ruokaa, katsoin simpsonit ja jatkoin leffan loppuun.

Voi helvetti, että leffa iski. En halua sanoa sitä parhaaksi suomalaiseksi leffaksi, kun joutuisikin ehkä pyörtämään mielipiteeni muistelemalla muita hyviä, mutta ehdottomasti viiden tähden leffa. Viisi tähteä on ihan järjetön kehu minulta, koska annan täydellisillekin vain 4.5 tähteä viidestä. Tämä oli vain niin vaikuttava. Leffan hyvyydestä kertoo jo se, että normaalisti pilaan kaikki leffat ajattelemalla joko leffan arviointia (siksi arvostelenkin nykyään tosi vähän leffoja, koska se arvostelu alkaa päässä jo leffan aikana ja pilaa sen), leffan tapahtumia, liittymättömyyksiä tai sitä, että minun ei pitäisi nyt ajatella sitä, että minä ajattelen. Nyt en ajatellut mitään tälläistä. Istuin pahassa asennossa sohvan nurkassa hirveässä vessahädässä, enkä siitään liikahtanut pariin tuntiin. Nälkä kurni mahaa, kusi oli tulossa housuun ja selkään koski, mutta ei haitannut. Alun tragikoominen kikattelu vaihtui ensin suruun, sitten ahdistukseen ja lopulta koko maailma tuntui kaatuvan niskaan. Ihan hirveä leffa, hyvässä mielessä. Jäi todella paska maku koko elämästä ja maailmasta ja jotenkin jäi päähän outo kuva spugesta makaamassa helsingin loskassa verinen paska housuissa. En jaksa sen tarkemmin itse leffasta kertoa, sen teen ehkä erikseen tai en, mutta suosittelen katsomaan, jos tykkää masentavista leffoista. Koko leffa kiteytyy niin täydellisesti siihen alkuun, kun opettaja kertoo miten Tolstoi romaanissaan kuvasi ihmisten siirtävän pahaa toisille ihmisille. Tämä on kuin "Anna hyvän kiertää" painajaismainen kaksoisveli, joka asuu ullakolle ja sille syötetään kalanpäitä.

Leffa oli myös todella todella suomalainen, hyvällä tavalla. Sitä jotenkin on vain niin paljon helpompi samaistua suomalaiseen känniörinään, väkivaltaan ja muuhun paskaan kuin jenkkien samaan. Eikä sitä itse tarvitse juoda ja hakata tajutakseen, riittää, että katsoo maassa makaavia pummeja ja ravintoloissa riehuvia "sankareita". Näyttelijätkin olivat vielä huippukastia ja onkin ihan uskomattoman hyvän näyttelijän ominaisuus se, että voi tehdä superkomediaa ja superdraamaa ilman, että pelkkä naama saa jo katsojan kikattamaan (Katsokaas ensin pari vuotta kolmas kivi auringosta sarjaa ja sitten cliffhanger uudestaan. Jep. Komediaa).

Herkkä psyykeeni on taas vaurioitunut lisää. Kiitos tästä. Ostinkin pari päivää sitten Kukkia ja Sidontaa elokuvaversion. Olen katsonut sarjan ja se oli kyllä sellainen mestariteos sekin, ettei tiennyt itkeäkö vaiko nauraa. Jos leffa on samaa tasoa, olen sen katsottuani taas pian häiriintyneempi. Ehkä hävettää myöntää, mutta olen alkanut arvostamaan Suomileffoja ihan älyttömästi, enkä muista edes nähneeni huonoa. Voi johtua siitä, että katson vain näitä hyviä. Jotenkin ne kaikki Suomileffat ovat olleet niin suomalaisia, sellaisia karun krapulaisen korskeja, jotka naurattavat, mutta vain siksi, kun ne ovat totta. Joku sanoisi "juntteja", mutta minä en, en ainakaan haukkuna, vaikka se totta olisikin.