IRC-Galleria

Edellisestä kerrasta onkin jo viikko. Voi ei, ei ollut tarkoitus olla kirjoittamatta, mutta jotenkin se vain jäi. Yritän muistaa nyt kaiken mitä viikon aikana on tapahtunut.

Viikonloppuna oli bileet. Yhdistettynä mun synttärit, kaverin synttärit, kaverinkaverin synttärit ja kaverin valmistujaiset. Bibistämistä siis riitti ja hyvä niin, koska pitkästä aikaa oli taas kiva sekä nähdä kavereita että myös ylipäätään päästä vähän kotiin tuulettumaan muuten kuin yksin. Otin viinapuolen suhteen aika iisisti, kun viime aikoina taas tullut otettua vähemmän iisisti. Hyvä päätös, koska vaikka olisin voinut ehkä olla kännimmässä, niin tuskin ilta olisi hauskemmaksi muuttunut. Hieman puuttui riehakkuutta ja JEIJ-oloa, mutta tiedän jo ennestään, että se ei juomalla enää tule, se pitäisi muuten vain saada käyntiin.

Ryypiskely oli kivaa. Filosofista höpöttelyä, seurapelejä, kafruja, kafrunkafruja, kafrunkafrunpoikaystäviä, jne. Etkoilla on aina kivempaa kuin itse baarissa, kuten tälläkin kertaa, mutta baarissa oli ihanan paljon ihmisiä ja se oli istumispaikka, joka oli täynnä. Olin ihan wtf, kun en ole ennen tuollaisiin törmännyt tai ehkä en ole koskaan ollut vain tarpeeksi selvinpäin tajutakseni.

Jotain kikattelua löytyi kuitenkin omastakin olostani. Käytiin Dollysiltä ruokaa ja minä ostin jonkun aterian, jonka sain nätissä paperipussissa mukaani. Sitä pussia sit mutistelin käsieni välissä, haistelin tuoksuja ja pyörittelin välillä. Kaveri kämpille päästyä ja pussin aukaistua tajusin sitten, että ehkä se pyörittely ainakaan ei ollut fiksuinta. Koko pussi oli täynnä kokista. Vaikka se läppä olikin kokiksen päällä, niin se oli silti vuotanut jostain sinne sisään. Oli todella hyvä, mutta todella märkä hampurilainen. Ranskikset olivat sentään kuivat, mutta ranskikset ovat tylsiä. Olisi pitänyt ostaa kaksi burgeria. Ainiin, lahjaksi sain mustat bokserit, joissa on keltaista ja vilo, sekä vaaleanpunaisen höyhenpuuhkan, joka tosin varisi aika runsaasti etkokämpille. Sori :D Kiitsa lahjoista, ihanata!

Sitten hieman oudompiin juttuihin. Olen laiska työnhakija, eli olen käytännössä saanut aikaiseksi päivittää cv:ni uranus.fi:ssä ja manpowerissa. En usko kenenkään noita cv:tä lukeman, mutta se on silti sellainen "no olen tehnyt edes jotain" kikka, jolla saa edes hyvän mielen, vaikkei töitä tietenkään saisikaan. Yllätys oli suuri, kun perjantaina sain sähköpostin, jossa joku Satamalta / Trainers' Houselta (ne yhdistyy) oli lukenut cv:ni uranuksessa ja pisti postia, kun he etsivät Java ja .Net osaajia ja minä olen molemmat. Olin ihan wtf, lol, plz ?! :O Tietenkin ilo muuttui heti huonoksi itsetunnoksi ja takaraivossa alkoi tykyttämään, että en mä oikeasti osaa javaa, enkä mä oikeasti osaa .netiä. Argh! Mitä mä sanon! En mä osaa! Jelp! Ilmoitin tietenkin olevani noin yleisesti kiinnostunut ja samalla selvensin fiksusti, mutten alentuvasti, että kokemus noista kielistä on harjoittelijatasolla. Pian minulle soitettiinkin ja psädämm, nyt on ensiviikon maanantaina työhaastattelu Helsingissä. Tässä olenkin kovasti kuutisen tuntia päivässä tankannut Javaa ja .Netiä päähäni, etten ole ihan h-moilasena työhaastattelussa. En kuitenkaan usko, että tuohon haastatteluun mitään koodaustestiä kuuluu. Eiköhän ne ekalla kertaa kysele ihan noin yleisesti ja jos pääsee toiselle kierrokselle, sitten mahdollisesti voi joutua todistamaan hieman osaamistaan. Mainitsin kuitenkin jo sähköpostissa siitä, että kun he ovat joskus hakeneet junior software specialisteja sisäiseen koulutukseen, niin minä voisin haluta samaan ja soittaja sanoikin, että vaikka hakuaika onkin jo ohi, niin toki niitä paikkoja on.

Olisikin täydellistä päästä heti suoraan sisäiseen koulutukseen, jossa minusta tehtäisiin hyvä. Sitten voisin lopultakin lopettaa sen itkemisen, ettei minulla ole "standardinmukaista" työkokemusta. Nyt olisi! Muutenkin koulutus on aina pop ja ihanaa ja kiitos koulutuksen itsetunto työtä hakiessakin olisi parempi, kun voisi rehellisesti kertoa mitä osaa pelkäämättä, että joutuu liian isoihin saappaisiin. Tuo kun onkin pahinta minussa. En uskalla rehellisesti kertoa osaamisestani siksi, kun pelkään, että joudun sitten tekemään niitä töitä joita muka osaan ja pelkään, etten osaa tehdä. Siksi aina kaikissa hakemuksissa arvioin kaikki taitoni alakanttiin, jotta töitä saadessa minut laitettaisiin keittämään kahvia, eikä vastaamaan miljardien kaupoista heti ekana päivänä. Lapsellinen pelko, mutta minkäs teet.

Kävin tänään taas salilla ja kivaa oli, vaikka etukäteen niin kehtuuttikin lähteä. Edellisellä kerralla pelotti hieman se, kun olkapäät olivat aivan vetelät ja meni voimat niin täysin, ettei jaksanut tehdä enää mitään. Outoa. Nyt pelkäsin, että minulta on yleisesti kadonnut lihakset. Se selittäisi sen, miksi olen laihtunut nopeasti aika paljon, vaikka olen syönyt päin persettä. Jostainhan ne kilot katoavat... Rauta kuitenkin pumppautui tänään kuten pitikin, itseasiassa parissa liikkeessä tein jopa "ennätykset", joka kivasti osoittaa vain sen, että jotain edistystäkin tapahtuu. Ihailin vielä salaa itseäni salin peilistä rintalihaksia tehdessä, kun pinnistäessä koko yläkroppa jännittyi, lihakset näkyivät t-paidan alta ja keho teki töitä. Nyt se näytti siltä miltä pitääkin näyttää, eikä siltä kuin nörtti nostaisi golfpalloa ja hauis muljahtaisi sijoiltaan. Pelko pois laihan kropan ystävät, ei minulla ole näkyvät lihakset kasvaneet oikeastaan yhtään, eikä ihmekään, kun miinuskaloreilla olen. Ehkä jotain ryhtiä on tullut lisää tai ainakin kroppani näyttää paljon paremmalta yleisesti peilissä kuin ennen, vaikken yhtäkään salin tuomaa yksittäistä eroa huomaa suoraan.

Uimassa tuli vähän riekuttua pitkästä aikaa pelkän uimisen sijaan. Oli kiva sukeltaa pohjaan, vaikka se sattuukin kamalasti onteloihini. Olen aina ollut ahdasonteloinen ja tämän takia minusta ei varmasti sukeltajaa tulisi, kun jo parissa metrissä kipu alkaa olla pyörryttävä ja kipu jatkuu useita minuutteja vedestä nousunkin jälkeen. Riippuen hieman tilanteesta koskee joko ihan helkkaristi vain korviin tai sitten korviin, poskiin ja otsaan. Sukellellessa ja pelleillessä huomasin sellaisen superhauskan jutun, että minä osaan leikkiä poijua. Menen syvään päähän allasta ja "seison" vedessä tikkusuorana. Jalat osoittavat suoraan alaspäin, kuten kädetkin. En potki jaloilla, en käsillä, enkä muutenkaan liiku. Olen siis kuin poiju vedessä. Normaalisti ihminen uppoaa tässä asennossa, mutta minä en uppoa, jos vedän keuhkon täyteen happea. Se riittää juuri kannattamaan minut pinnalla siten, että teen heijausliikettä, jossa pahimmillaan päätä joutuu vähän kääntämään saadakseen happea ja parhaimmillaan koko pää ja hieman rintaa on veden yläpuolella. Pystyn hengittämäänkin tuossa asennossa, vaikka kokoajan pitääkin olla varuillaan, ettei päästä happea liikaa pois. Heti kun puhaltaa ulos, plumps, vajoan kohti pohjaa. Veli ei samaan pystynyt vaikka kuinka yritti ja sekös mua kikatutti. Jeij, olen ihmispoiju! Jos siis joutuisin mereen, enkä osaisi uida ja olisi tyyntä, en hukkuisi, kun vain jatkaisin varovaista hengittämistä keuhkot täynnä. Mä kellun, hanit!

Vielä yksi ja sitten lasku. Vankilakoeleffaa ennen viikonlopun rientoja nauhalle ottaessa tajusin, että mulla on sillä kasetilla Paha maa nauhoitettuna. Olin unohtanut koko leffan, mutta onneksi kasetilla oli tilaa, eli sain haamutiimit, selviytyjät ja Das Experimentin nauhalle ilman Pahan maan päälle laittamista. Koska tänään tulee Reno 911 ja kyseinen nauha on ainoa "tyhjä" nauha, ajattelin sit salilta tultua katsovani puolisen tuntia sitä Pahaa maata pois alta, jotta voin siihen alkuun nauhoittaa tuon Renon. Ylläityspylläitys puoli tuntia venähti pariksi tunniksi, kun katsoin leffan lähes loppuun asti, sitten tein äkkiä ruokaa, katsoin simpsonit ja jatkoin leffan loppuun.

Voi helvetti, että leffa iski. En halua sanoa sitä parhaaksi suomalaiseksi leffaksi, kun joutuisikin ehkä pyörtämään mielipiteeni muistelemalla muita hyviä, mutta ehdottomasti viiden tähden leffa. Viisi tähteä on ihan järjetön kehu minulta, koska annan täydellisillekin vain 4.5 tähteä viidestä. Tämä oli vain niin vaikuttava. Leffan hyvyydestä kertoo jo se, että normaalisti pilaan kaikki leffat ajattelemalla joko leffan arviointia (siksi arvostelenkin nykyään tosi vähän leffoja, koska se arvostelu alkaa päässä jo leffan aikana ja pilaa sen), leffan tapahtumia, liittymättömyyksiä tai sitä, että minun ei pitäisi nyt ajatella sitä, että minä ajattelen. Nyt en ajatellut mitään tälläistä. Istuin pahassa asennossa sohvan nurkassa hirveässä vessahädässä, enkä siitään liikahtanut pariin tuntiin. Nälkä kurni mahaa, kusi oli tulossa housuun ja selkään koski, mutta ei haitannut. Alun tragikoominen kikattelu vaihtui ensin suruun, sitten ahdistukseen ja lopulta koko maailma tuntui kaatuvan niskaan. Ihan hirveä leffa, hyvässä mielessä. Jäi todella paska maku koko elämästä ja maailmasta ja jotenkin jäi päähän outo kuva spugesta makaamassa helsingin loskassa verinen paska housuissa. En jaksa sen tarkemmin itse leffasta kertoa, sen teen ehkä erikseen tai en, mutta suosittelen katsomaan, jos tykkää masentavista leffoista. Koko leffa kiteytyy niin täydellisesti siihen alkuun, kun opettaja kertoo miten Tolstoi romaanissaan kuvasi ihmisten siirtävän pahaa toisille ihmisille. Tämä on kuin "Anna hyvän kiertää" painajaismainen kaksoisveli, joka asuu ullakolle ja sille syötetään kalanpäitä.

Leffa oli myös todella todella suomalainen, hyvällä tavalla. Sitä jotenkin on vain niin paljon helpompi samaistua suomalaiseen känniörinään, väkivaltaan ja muuhun paskaan kuin jenkkien samaan. Eikä sitä itse tarvitse juoda ja hakata tajutakseen, riittää, että katsoo maassa makaavia pummeja ja ravintoloissa riehuvia "sankareita". Näyttelijätkin olivat vielä huippukastia ja onkin ihan uskomattoman hyvän näyttelijän ominaisuus se, että voi tehdä superkomediaa ja superdraamaa ilman, että pelkkä naama saa jo katsojan kikattamaan (Katsokaas ensin pari vuotta kolmas kivi auringosta sarjaa ja sitten cliffhanger uudestaan. Jep. Komediaa).

Herkkä psyykeeni on taas vaurioitunut lisää. Kiitos tästä. Ostinkin pari päivää sitten Kukkia ja Sidontaa elokuvaversion. Olen katsonut sarjan ja se oli kyllä sellainen mestariteos sekin, ettei tiennyt itkeäkö vaiko nauraa. Jos leffa on samaa tasoa, olen sen katsottuani taas pian häiriintyneempi. Ehkä hävettää myöntää, mutta olen alkanut arvostamaan Suomileffoja ihan älyttömästi, enkä muista edes nähneeni huonoa. Voi johtua siitä, että katson vain näitä hyviä. Jotenkin ne kaikki Suomileffat ovat olleet niin suomalaisia, sellaisia karun krapulaisen korskeja, jotka naurattavat, mutta vain siksi, kun ne ovat totta. Joku sanoisi "juntteja", mutta minä en, en ainakaan haukkuna, vaikka se totta olisikin.

Edellisestä onkin taas pari päivää aikaa. En edes muista enää, mitä on tapahtunut tällä välillä. No tuota, ainakin näitä.

Löysin enemmän tai vähemmän lääketieteellisen termin sille, mikä silmiäni vaivaa. Valitettavasti vain englanniksi, suomalaista nimitystä en tiedä vieläkään. Kyseessä on "visual snow", joka tulee ihan siitä, miltä tuo virhe silmissä näyttää. Kyseessä on siis se, kuin kaikkialla olisi kokoajan televisiosta tuttua lumisadetta. Omalla kohdallani se lumisade itsessään ei ole hirveän voimakasta ja lumisateen sijasta kutsuisin sitä itse sumuksi tai näkyväksi nesteeksi (se näyttää siltä, kuin silmissäni kokoajan liikkuisi jotain nestettä, jonka voin havaita). Tuosta lumisateesta kuitenkin johtuu pahempi ongelma, eli kaiken välkkyminen. Kun katson valkoista seinää, se ei ole valkoinen, vaan lumisateen peitossa. Osin tämän vian ja osin kiitos ihmisaivojen yleisesti, siitä lumisateesta alkaa löytämän muotoja. Nämä muodot tulevat eri kontrasteilla. Osa lumisadealueista on vaaleaa ja osa lähes mustaa. Tämä vaalean ja tumman lumisateen välinen ero alkaa aiheuttamaan välkkymistä, kun silmä ei oikein osaa päättää kummanvärisen se seinä nyt siltä kohden on ja mihin katseen tarkentaisi. Tummilla pinnoilla lumisade on entistä voimakkaampaa, mutta välkkyminen vähempää, koska lumisadealueiden väliset kontrastit pysyvät pienempänä, kunnes sitten lähes täysin pimeässä koko näkökenttä alkaa välkkymään ja yöllä pimeässä ilman laseja näen kaiken välkkyvän sumun läpi, joka häiritsee aika runsaasti (eipä sillä, että yöllä pimeällä ilman laseja tartteisi nähdä muutenkaan).

Asiaa lisämutkistaa se, että tähän vaivaan kuuluu myös ylinopea varjokuvien palaminen. Terveetkin silmät tekevät samaa, eli jos tuijottaa jotain kohdetta pitkään ja sitten katsoo muualle, sen kohteen vastavärit ovat palaneet näkökenttään hetkeksi (se jeesus-kuva perustuu tähän). Minulla tuo palaminen tapahtuu alle sekunnissa, eli kun vilkaisen telkkaria ja seinää, näen television seinällä. Tuo jälkikuva harvoin näkyy itsessään, vaan se muodostuu lumisateesta, eli jos katson televisiota ja sitten valkoista seinää, näen valkoisella seinällä television muotoisen alueen vaaleaa lumisadetta, jota ympäröi tumma lumisade ja näiden reunat alkavat välkkymään. Kaikesta tästä tulee iso ongelma silloin, kun yrittää lukea tekstiä monitorilta tai kirjasta. Kun valkoisella taustalla oleva musta teksti palaa välittömästi näkökenttään, ilmestyy uudestaan kirjan sivulle/ruudulle ja muuttaa sen pinnalla värisevää lumisadetta, lopputuloksena on suhiseva, aaltoileva, värisevä ja jatkuvasti kontrastiaan muuttava mössö, joka aiheuttaa vielä sen, että kohteen ääriviivatkin alkavat muuttumaan. On siis normaalia, että monitoria katsoessa monitorin ääriviivat eivät ole selvät, vaan ne liikkuvat eteen- ja taaksepäin ja monitorin koosta ei voi olla varma, koska se näyttää välillä isommalta ja pienemmältä. Ihan kuin kauhuelokuvissa sekunti ennen sitä, kun monitorista ryömii joku kauheus esille. Onneksi itse pidän tätä vain näköongelmana, enkä esim. pelkää tätä tai erikseen häiriinny sen enempää kuin mitä se elämääni häiritsee.

Tässä linkissä on minusta ihan hyvä kuva siitä, miltä elämäni näyttää taivasta katsoessa:
http://www.visualsnow.com/examples/pictures/index_files/page1-1001-full.html

Tuossa kuvassa myös näkyy hyvin se välke ja se, miten aivot alkavat etsimään tuosta sateesta ja välkkeestä jotain muotoja. Valitettavasti taivas on yksi helpompia katsottavia asioita, kun sieltä ei tarvitse erottaa mitään yksityiskohtia. Monitoria katsoessa oireet ovat pahempia ja niiden vaikutus suurempi, kun pitäisi samalla erottaa kaikki kirjaimet, värit ja yksityiskohdat. Onneksi kyseessä ei ole kuitenkaan silmäsairaus, vaan aivovamma (onneksi?), jota voisi verrata tinnitukseen. Joillain se on koko elämänsä, joillekin se tulee jonkun onnettomuuden jälkeen ja joiltain se ehkä voi kadota tai sitten ei. Itselläni tämä on ollut niin pitkään kuin muistan, mutta olen kyllä päätänkin lapsena telonut. En tiedä liekö synnynnäistä vai itsehankittua, mutta vittumaista silti.

Näkövammoista päästäänkin hyvin seuraavaan aiheeseen, eli siihen elektroniikan rakentelusarjaani (ikävuosilla 9 ja ylöspäin). Oli aikamoinen pettymys huomata, ettei se ollutkaan sellainen mitä kuvittelin. Piirejä ei rakenneta tökkimällä johtoja ja komponentteja suoraan piirilevylle, jossa olisi reikiä, kuten amiksessa tehtiin, vaan tässä tulee mukana iso muovinen levy, jossa on isoja reikiä harvakseltaan ja piiri muodostetaan ensin tökkäämällä isoon reikään vieteri ja sitten asettamalla jotenkin mystisesti johto/komponentti siihen vieteriin kiinni. Ei onnistu! Minun silmillä, sorminäppäryydellä ja hermostumiskäyrällä vittusaatanaperkeleet lensivät kaaressa, kun yritin tunkea ohutta johtua tosi jäykän vieterin johonkin välikköön, mutta kun ei ne mene tai jos menee, niin sitten ne ei pysy. Ohjeissa ei tietenkään kerrota mitään ja muutenkin ne ohjeet ovat sellaiset, että pitää olla aika nero ysivuotias joka niitä tajuaa. Aika siekailematta siellä paukutetaan sähkömatikkaa. Mutta ehkä ne onkin tarkoitettu sellaisille näsäviisaille nörteille yhdeksänvuotiaille, jotka sanovat "Mees iskä vaikka juomaan kaljaa ja leikkimään leegoilla mun pikkuveljen kanssa, niin mä kokoan tämän". Yhdeksänvuotiaan sormet ehkä osaavat noita johtojakin tökkiä paremmin.

Jos kokoaminen vitutti sairaasti, niin oli riemukin suuri, kun sain hehkulampun palamaan. JEIJ! IT'S ALIVE! Ja sit taas vittusaatanaperkele, kun seuraava kohta ohjeissa ei toimi. Mihin helvettiin tämä saatanan kytkin muka tulee, eihän tässä missään ole mitään kohtaa sille ja saatana kun aina... eikun tohon. Naks. Jaa... *nolost* Kun kaikki kytkökset ovat sellaisia, että ne lentävät irti puhaltamalla, niin ihan hirveitä raivokohtauksia ei kehtaisi saada. Luultavasti lopulta hakkaan otsallani koko lautaa ja päästä törröttää vastuksia ja 9 volttia sähköä menee ohimoon. No, ehkä pienet sähköshokit auttaisivat päävaivojani :> Rakentelusarja on kyllä kiva, kunhan löydän ensin jostain kaupasta rautalankaa, jolla voin pysyvästi askarrella jotkut osat yhteen. Kun kerta aikuinen olen, niin otan kovat käyttöön, enkä anna lasten lelun hyppiä silmille!

Tänään oli myrsky. Aamupäivällä aurinko alkoi tosi ärsyttävästi paistamaan silmiini ja kun tietokone on juuri ikkunan vieressä, niin on pakko aina sulkea kaihtimet ja vetää verhot eteen, että näkisi yhtään mitään ruudulta. Ihmettelin, kun yhtäkkiä näinkin tosi hyvin ja huomasin, että verhon läpi ei kajastanutkaan enää mitään. Kiinnostuneena vedin verhot syrjään ja avasin kaihtimet ja VAUU! Koko maailma oli täysin valkoisenharmaata, kun lumi lensi vaakatasossa ja peitti alleen kaiken. Kaiken valkoisen seasta välkkyi keltaisia salamoita taivaalla välillä (talvisalamat eivät ole mitenkään ääriharvinaisia, en ole vain ennen niitä nähnyt). Olin ihan WTFLOLBUI ja ryntäsin heti laittamaan farkkuja jalkaan ja hupparia päälle, tarkoitus kun oli lähteä lenkille myrskyyn. Harmi vain, että olen hidas pukemaan ja kun lopulta olin valmis lähtöön, myrsky oli jo ohi.

Onneksi tuuli taas kohta yltyi ja lähdin sit samalla kauppaan. Kauppaan menomatkalla tuuli vain vähän puhalsi, mutta mitään myrskyä ei ollut. Palatessa sitten iski taas myrsky, mutta joko se ei ollut yhtään niin voimakas kuin se eka tai sitten se ei muutenkaan niin erikoiselta tuntunut siellä kadulla. Tuulen voimakkuus ei ollut mitenkään suuri, mutta lunta lensi ilmassa kuitenkin älyttömästi. Lumi oli ohutta ja oudon papanamaista, vähän kuin rakeita mutta kevyestä lumesta, eikä jäästä. Ympäristön havainnointi oli kuitenkin hieman työlästä, kun silmät olivat täynnä lunta ja piti yrittää kovasti räpsytellen vähän nähdä jostain jotain. Kivaa oli silti, vaikka pahempaa tuulta odotin.

Ps. En löytänyt rautalankaa. Nyt keljuttaa.

Pps. Eh, tärkein tapahtumahan oli tosiaan noiden kynsikkäiden osto, mutten jaksa nyt enää siitä kertoa, vaan enskerralla sit :D

Tehdääs taas yksi tälläinen...

Mitä jos...?

Huomaisit olevasi raskaana?
- Soittaisin lääkäriin ja sitten toimittajille ja nyhtäisin rahat tästä outoudesta.

Saisit korjata kolme vääryyttä maailmassa?
- Tekisin kaikista maailman ihmisistä onnellisia. Tadaa, kaikki ratkaistu.
Jos tuota ei saisi valita, niin poistaisin väkivallan, liikakansoituksen ja sivistäisin kaikki valtiot

Ihastuksesi suutelisi sinua? Olisin tyytyväinen ja onnellinen?
- No mitäpä muutakaan voisi olla. Ei ole tosin mitään suurta ihastusta nyt.

Opettajasi suutelisi sinua?
- En tykkää tälläisistä vaikeista asioista. Perääntyisin heti ja juoksisin karkuun.

VIIMEISET:

Viimeinen juomasi juoma?
- Vihreä tee (reilunkaupan clipper auringonhattu-uute-tee)

Viimeinen lukemasi koulukirja?
- Joku MySQL-kirja, en muista tarkemmin

Viimeinen ostamasi tavara?
- Elektroniikan rakentelusarja

Viimeinen halaamasi ihminen?
- Eräs kaverinkaverini

Viimeinen sanomasi lause?
- "Moi"

Viimeinen tekemäsi urheilusuoritus?
- Kuntosali viikko sitten

Viimeinen katsomasi elokuva?
- Amelie

VOISITKO KOSKAAN?

Juoda itseäsi ympärikänniin?
- Mielelläni

Ajaa päätäsi kaljuksi?
- Hätätilanteessa toki, mutten muuten halua, kaljuus on rumaa

Alkaa käyttämään huumeita?
- Joitain huumeita kyllä, etenkin jos ne olisivat laillisia (no eipä ne silloin huumeita enää olisikaan)

Tappaa?
- Mahdollisesti. Voisin ainakin kuvitella tappavani, sitä en tiedä pystyisinkö koskaan itse tekoon.

Karata kotoa ulkomaille?
- Joo, jos rupeaisi ahdistamaan kotosuomi. Tosin koti on oma kämppä, joten tässä mielessä kyse ei kai ole ihan samasta.

SEKALAISTA:

Mikä on lempiruokasi?
- Lasagne / Itsetehty hernekeitto / Ylikypsä liha

Onko paras ystäväsi hyvä koulussa?
- Ei, minä olen paras.

Haluaisitko käydä Amsterdamissa?
- Mikäettei.

Lempielokuvasi?
- Videodrome, eXistenZ, Fucking Åmål, The Thing, Run Lola Run ja Lilja 4-ever.

Oletko hyvä valokuvaamaan?
- En ole. Haluaisin mennä kuvauskurssille.

Huonoin ja paras koenumerosi ikinä?
- Paras 10½, huonoin ?, joka laskettiin nollaksi. Eli kun sain ?:n ja 10:n, keskiarvo oli 5. ? tuli aineesta, jossa yksisarvinen harrasti vahinkosarviseksiä naisystävänsä kanssa. Ysiluokalla tämä, olin teppostelija.

OLETKO KOSKAAN?

Käynyt Euroopan ulkopuolella?
- En.

Nolostunut vanhempiesi takia?
- Toki.

Salannut jotain tärkeää asiaa vanhemmiltasi?
- Toki.

Ollut sanoinkuvaamattoman onnellinen?
- En muista. Ehkä?

Mitä on rakkaus?
- En todellakaan tiedä.

Mitä ystävät merkitsevät sinulle?
- Sitä, ettei tarvitse tehdä asioita yksin.

Miltä sinusta tuntuu juuri nyt?
- Sairaalta, tylsältä ja ahdistuneelta.

Kuunteletko nyt jotain kappaletta?
- En.

Oletko koskaan ollut rakastunut?
- En tiedä.

Ikävöitko koskaan entisiä tyttö/poikaystäviäsi?
- Ikävöin exääni niin pitkään kunnes löydän uuden. Rasittavaa, mutta kyllä tämän kanssa voi elää. En onneksi harrasta kännisiä puheluita.

Oletko koskaan menettänyt ketään, jota et voi saada koskaan takaisin?
- Toki. Olen tosi haka saamaan suhteet solmuun ihmisiin, joista välitän hirveästi.

Onko sydämesi koskaan särkynyt?
- Siljoonia kertoja.

Missä olet tällä hetkellä?
- Kämpillä nurkassa.

Missä haluaisit olla?
- Jossain erikoisessa paikassa, jossa olisi jotain hauskaa. Joko yksin kiertämässä bussilla suomea ja haastattelemassa vanhoja ihmisiä kummitusjutuista tai jossain ulkomailla/suomessa vetämässä päiväkännejä uusien tuttavuuksien kanssa, kikattelemassa ja kiljumasta kadulla nolosti ihan vain siksi, kun kiljututtaa ja on kivaa!

Kenen kanssa?
- Kivojen ihmisten. Sellaisten, jotka villitsisivät minua.

Oletko musikaalinen?
- Vain päässäni. Kaikki mikä tulee ajukopastani ulos, menee jonkun paskafiltterin läpi. Olen hieman kateellinen epämusikaalisuudestani.

Paljon sinulla menee rahaa kerralla kun olet shoppailemassa?
- Joku 50 - 100 €, jos ostan vaatteita. Sellainen normaali kauppakadulla kävely taas vie noin 10-20€, kun ostan jotain turhaa.

Oletko koskaan meinannut kuolla?
- Olen parikin kertaa.

Oletko suomalainen?
- Yep.

Onko suvussanne ketään julkkista tai muuten vaan rikasta ihmistä?
- En tiedä. Siis oikeasti en tiedä, olen täysin ulkona suvustani. En tiedä isän puolelta mitään sukulaisiani ja äidin puoleltakin tietoni loppuvat mummoon. Olisi kiva joskus selvittää, suvussamme kun on (kai?) saksalaista verta.

Kuinka monta autoa perheelläsi on parhaimmillaan ollut samaan aikaan?
- Kolme.

Kuka lähetti sinulle tekstiviestin viimeksi, koska?
- Pikkusisko, toivotti onnea synttäreillä.

Entä haluaisiko kukaan muu olla sinä?
- Jotenkin epäilen

Meinasin eka nimetä tämän "Vuoden mietteet ja kevyet tapahtumat, osa 27", mutta sit alkoi laiskottamaan. No, kuitenkin olkoon synttärit nyt tän viestin teema, kun sellaiset taas tänään puski.

En ole ollut koskaan mitenkään hirveän synttäri-innostunut. Lapsena olin aina vähän surumielinen ja kuvittelin, ettei synttäreitäni muisteta. Teininä niitä oli kiva juhlia alkomaholin kanssa, kunnes iski parikymppisenä ikäkriisi. Sen jälkeen meni monta vuotta, että makasin vain sängyssä synttärit ja vihasin kaikkea. Sitten tajusin, että miksipä en (ylen)söisi hyvää ruokaa luvan kanssa. Pari vuotta meni murjottaen ja syöden, kun tajusin, että vanhemista ei voi estää, joten ihan sama on juhlia, eikä murjottaa. Tänä vuonna oli sama asenne, mutta koska juhlin jo keskiviikkona ja viikon päästä "jälkisynttärit" uudestaan, niin tänään/eilen ei tullut otettua apinajuomaa, vaan palasiin siihen (ylen)syömiskikkaan.

Toinen kuvaava piirre synttäreissäni on se, ettei siellä ole koskaan vieraita ja että ostan itse itselleni lahjat. Saatan pyytää muilta lahjoja tai olla pyytämättä, mutta aina ostan itselleni edes jotain. Tällä kertaa ostin itselleni kaiken ja pyysin lahjaksi vain rahaa, jolla näitä ostoksiani sitten maksoin. Minusta jostain syystä on vain huisin kivaa ostaa itselleen lahjoja, koska _aina_ saa tismalleen sitä mitä haluaa ja lisäksi synttärien kunniaksi ei tarvitse miettiä, onko tämä nyt tarpeellinen tai että iik, onpas se kallis. Jotenkin sitä tulee perheeltä pyydettyä villasukkia ja vitamiineja, kun taas itse ostaa erikoisempia vaatteita (kuten luurankokynsikkäät tänä vuonna <3), pelejä, musaa, ruokaa ja jotain ihan täysin mystistä, jota on vain kiva ostaa. "Oho, eurolla kolme pomppupalloa! Ostan!". Tämän vuoden saldo oli siis ne kynsikkäät, elektroniikan rakentelusarja (lapsille ;D), pullollinen Dexal-jauhetta ja pleikkarille Burnout 2:n. Lisäksi ostin kaikkea sekalaista ja jotain, mitä en teille sano :P

Tarkoitus oli, että tänään olisi siistiä ja ruoka olisi jo kaapissa. No ylläripylläri eilen laiskotti, joten tänä aamuna piti sitten hoitaa kaikki. Heti herättyäni painuin suihkuun, sit lakaisin ja moppasin lattian, kävin kaupassa ja keittelin aamupalat. Kauppaa varten tein jo etukäteen listan herkuista, jotta ostaisin niitä sopivasti, enkä liikaa. Arvatkaa ostinko liikaa? Jep. Söin juuri pannullisen lasagnea ja nyt ällöttää. Jääkaapissa on vielä 3 pizzaa, puolikas kakku, purkillinen pringlesejä ja karkkilaatikosta jämät. Ääää! Eihän näitä muuten olisi pakko just tänään syödä, mutta kun vihaan sitä, jos niitä pitää syödä huomennakin, kun lihon. Tänään on lupa lihota, huomenna ei. Pringlesejä on vähän vaikea iskeä pakkaseen, mikropizzat ehkä voisi laittaakin. Kakkukin kai pitää vielä hornia puhelimeen, kuhan maha vähän vajuu.

Mässyostamisessa ongelma on se, että haluan niin montaa eri ruokaa. En minä halua kolmea pizzaa, vaan haluan kolme eri pizzaa. Minulle riittäisi siis yksi pizza, jossa on kolme eri makua. Karkit jees, sipsit jees, mutta olisin onnellinen, jos voisin ostaa 100g pussin, jossa olisi karkit ja sipsit sekaisin. Lasagneakin olisi riittänyt lautasellinen, ei kolme. Mutta kun ei voi ostaa pienemmässä määrin, eikä noita tosiaan kehtaa säästelläkään, kun ne eivät ole terveellisiä ruokia. Äässh. Aina sama vika.

Kauhukirjajudeemi jäi taas, mutta ostin kyllä jo muistikirjat. Toinen on enteellinen, kannessa on kiinalainen/tms kirjoitusmerkki ja alla lukee "Brave". Tosin kirjassa on rautalankasidonta, joka sopii ehkä maailman huonoiten muistikirjaan, koska jossain repussa ne littaantuu ja sit sivut irtoilee tai kansia ei saa enää auki. Ostin sitten toisen oikeasti matkakäyttöön tarkoitetun muistikirjan, jossa on muovikannet ja kaikki, mutta miinuspuolena siinä on sitten 20 sivua alussa jotain valuuttakursseja, karttoja muita. Noh, tuohan ne sinänsä tunnelmaa, jos jossain bussissa kirjoittaa kosmisesta kauhusta.

Kauhusta tulikin mieleen kakkospäiväkrapula ja uni. Näen siis aina pitkässä krapulassa hirveitä painajaisia (night terrors = liskojen yö). Nykyään painajaiset ovat pienempiä kun ei ole tullut opiskelujen jälkeen riekkastua sen viinan kanssa niin paljoa, mutta silloin tällöin on silti vähän nahkeampia öitä. Oikeastaan se oikea kauhuyö meni ihmeen hyvin (en nukkunut paljoakaan, muttei niinkään pelottanut, hiotti ja palelsi vain kamalasti), mutta viimeyö oli sitten hauskempi. En saanut muutenkaan nukuttua, kun ajattelin aamuherätystä ja synttäreitä, kunnes sit yhtäkkiä heräämällä herään kamalaan sängyn alta kuuluvaan raapivaan ääneen. Se ääni oli jotenkin kamalan tuttu ja samalla konemainen, aivan kuin makaisin jonkun koneen päällä. Jostain syystä samalla vielä luulin, että minulla on kainalossani kuumemittari. Olin nähnyt juuri sellaista unta, missä laitoin kuumemittarin (koska sain yhtäkkiä kuumekohtauksen töissä ja kaaduin lattialle sätkimään). En voinut liikahtaa, ettei mittari mene huonosti, pelotti ja odotin milloin mittari piipittää. Jossain vaiheessa se äänikin loppui ja onnistuin katsomaan kainaloani, eikähän siellä ollut mitään mittaria, vaan peitto rullattuna :D Ihmettelinkin, kun siinä unessa se mittari oli sellainen hillittömän isö köntti. Niin ja äänenkin syy selvisi, se on talon putkisto. Ainoa pelottava siinä äänessä on se, että minkään putkiston ei pitäisi siltä kuulostaa. Varmaan tulee kohta vedet niskaan tai ainakin luontoon, sellainen rahina sieltä kuuluu. Jotenkin sitä yöllä oli vain kuulo niin herkkä, että arkipäiväinen ääni muuttui pauhaavaksi ja pelottavaksi.

Dexalista piti vielä kertoa se, että syy urheilujuoman ostoon on se, että minulla on "ikijano". Kyseessä on siis voimakas janontunne, joka ei katoa juomalla. Tuo ei ole sama kuin krapulajano, jossa oikeasti janottaa, muttei voi juoda tarpeeksi sen poistaakseen, vaan kyse on enemmän vain tunteesta. Toki mulla on tuota krapulassa, mutta sitä on usein muulloinkin. Tuohon tunteeseen liittyy myös selittämätön hikoilu ja vaikeus löytää sopivaa lämpötilaa. Tyyliin ilman hupparia palelen kuin eläin ja huppari päällä hikoilen ja tuntuu, että kuolen. Kuumantuskahikoilun lisäksi alkaa myös pääkipu ja vettä tosiaan saa juoda vaikka kymmenen litraa, jano ei katoa mihinkään. Perheessä kun on vähän samanlaisia kokemuksia ja urheilujuoma on äitiäni auttanut, niin pitää nyt itsekin testata, olisiko kyse jostain vajeesta. Magnesiumia vedän pillereinä ja monivitaa myös, mutta joku minulla on vajallaan tuollaisen janokohtauksen aikana ja ehkä urheilujuomasta saa sitä jotain, mikä vie tuon pois.

Kilpirauhasen yli/alitoimintaa olen myös epäillyt, mutta kun oireet ovat vähän ristiin kumpaakin. Periaatteessa on kasa oireita, joista puolet mahtuu toiseen ja puolet toiseen. Tämä ei hirveän vahvaa todistusta anna kummallekaan, etenkin kun maailmasta löytyisi miljardi muuta tautia, johon oireet kävisivät täysin yksiin (jonka takia oireiden perusteella sairauden etsiminen onkin aina niin turhaa, koska sitten sairastaisi muka kaikkea hivistä kuppaan ja yskästä kuukautiskipuihin)

Vielä oli joku. Ainiin, selviytyjistä. Jos et ole katsonut tämän päivän (9.2.) jaksoa ja aiot vielä sen katsoa, älä lue. En aio paljastaa mitään erikoista, mutta silti. Spoilerwarning.

Kun Jonathan painosti "Flickaa", se Jessican ilme oli niin sydäntäsärkevä. Siitä näki suoraan, ettei hän itse osaa pelata tätä peliä ja ettei hän osaa ajatella asioita, mutta silti hän on eri mieltä kuin Jonathan. Puolet hänestä taipui auktoriteetin alla ja puolet ei halunnut taipua ja hänen naamastaan pystyi lukemaan suoraan, ettei hän millään haluaisi totella. Jonathan oli taas niin perinteinen alistaja, joka tuollaisiin ihmisiin käy käsiksi ja pakottaa heidät omaan mielipiteensä järkeilemällä, uhkailemalla tai vetoamalla toisen puutteisiin.

Jessica ei ole ehkä penaalin terävin kynä, mutta hän on vain niin järjettömän suloinen, että itku pääsee jo pelkästä katsomisesta. Voisi verrata siihen, kun kissanpentu astuu hännälleen ja kaatuu. Awwww. Oih.

Vielä yksi aasinsilta. Kuva meidän (=vanhempien) Anteeksi Miosta. Minä halusin lukea Aku Ankkaa, hän ei halunnut, että minä luen. Tuo rotalta näyttävä vanhus on niin ihanan ihmisvihainen.

"En juo enää koskaan... ennen synttäreitä" lupaus pitää nyt rikkoa, koska tänään on bileet! Jeij! Ekaa kertaa sitten muuton tänne kesäkuussa on siis täällä jotain tapahtumaa, jossa näkee ulkopuolisia ihmisiä. Olenhan minä baarissa ravannut ja kavereiden kanssa kupitellut, mutta nyt on siis isommat häppeningit. AMK:n (?) pippaloissa kierretään kasa baareja ja juodaan jokaisessa lisää ja lisää. Lappeenrannassa nämä olivat nimeltään "Lötköt" ja ehdottomasti vuoden hauskimmat bileet. Osin siksi, että koskaan muulloin ei tullut mentyä selvinpäin baariin, kun ei ollut rahaa. Nytkin jo hirvittää ajatus rahanmenosta, sellainen 50 euroa mennee varmaan heittämällä, mutta ihan sama. Olkoon tämä synttärilahja itselleni. Pohjia ottamalla säästäisi, mutta se vie koko idean tältä hauskuudelta, jossa se nousukänni sataprosenttisesti koetaan sadan (noh, en tiedä varkaudesta) muun nousukänniläisen keskellä. Euforia!

Koko aamupäivän ja päivän on jotenkin laiskottanut, eikä ole saanut mitään järkevää tai edes epäjärkevää aikaan. Ei ollut bilefiilis, eikä oikein osannut tajuta, että tänään juomaan. Tänäänkö? Nyt kun näin ulkona pari tyttöä ilman takkeja (eivät varmaan liity asiaan mitenkään), yhtäkkiä alkoi mahassa lepattaa perhoset. Tänään juomaan! Bileet! Uu! Nyt jo jännittää, kiirehdityttää, oksettaa (ei hyvä) ja kaikki odotuksen ja jännityksen elementit ovat ilmassa. Sain jo pari JEIJ, JEIJ, JEIJ!!!JJJJ!! kohtausta äsken. JEIJ! Ihanata!

Pidätän oikeuden huomenna valittaa, miten oli paskaa, en juo enää koskaan ja vittu.

****************************************

Mutku, byäää :'( Nojoo, oli kivaa, olin kännissä, jne, mutta väkeä oli vähän ja he olivat ihan eri porukoissa, eikä heihin saanut mitään yhteyttä. Kiva oli katsella, mutta siinäpä se. Eli siis kiva ilta, muttei millään tavalla porukkasosiaalinen, sama kuin olisi neljästään muutenkin baarissa luuhannut.

Voitin vielä jonkun kanta-asiakaskortin, mutten osannut/uskaltanut lunastaa sitä.

Ainiin. Nyt on känni/krapula ja ehkä maailman suurin halipula. Gäää.

Noni, nyt on parin päivän reissu kotonakotona tehty. Koira oli yhtä kuuro kuin ennenkin, kissa yhtä pehmeä ja vittumainen ja maha on nyt täynnä. Onnistuin tosin tällä kertaa pitämään jotain järkeä syönnissä, enkä ole räjähdyspisteessä kuten normaalisti kotireissujen jälkeen.

Kerron ensin kotireissulla syntyneestä ajatuksesta, sitten vasta itse reissusta. Olen tosiaan piiiiitkästä aikaa lukenut taas kauhukirjoja. Olin unohtanut koko lukemisen hauskuuden. Olen hieman lyhytpinnainen ja aikaa on aina vähän ja yölukemisen suurin ongelma on se, että max 30 minuuttia myöhemmin nukahdan, joten romaanien lukeminen on yhtä tuskaa. Käytännössä romaaneja tuleekin luettua vain jossain junassa, kotona on vain niin turhauttavaa lukea 20 sivua eteenpäin kerran viikossa. Ratkaisu tähän ongelmaan on novellit! Mulla oli näköjään Jalavan jo lopetettua kauhusarjaa vielä pari kirjaa lukematta ja 10-50 sivun novellin vielä pokkarikoon kirjoissa ovat sellaisia, että ne voi usein lukea yhdellä suupalalla läpi, joskus jopa parikin. Novellit ovat vielä sopivan häiritseviä. Klassisten kummitusjuttujen novellikokoelma on ihan paska, mutta muut kokoelmat ovat kauheita ja häiritseviä. Se kauhu ei ole sellaista "...ja Maria paljastui kuolleeksi jo vuonna 1889...", vaan enemmänkin "...ja Maria ryömi lattialla seinänviertä pitkin huutaen miehelleen, ettei hän suostu menemään enää tapettiin takaisin sisälle ja miehen pyörryttyä Maria ajatteli, että jopa hän pyörtyi ärsyttävään paikkaan ja jatkoi ryömimistä hänen ylitseen uudestaan ja uudestaan...". Mikä sopivinta, kyseiset kauhukirjat ovat sellaista kauhua, jotka eivät aiheuta painajaisia. Niitä voi siis lukea yömyöhällä ongelmitta tai ainakin lähes ongelmitta. Yhtään "perustuu tositapahtumiin" novellia ei ole tullut eteen. Onneksi.

Yhtä pitkään kun olen lukenut, olen myös haaveillut kirjan kirjoittamisesta. Valitettavasti en ole ollut koskaan mitenkään erinomaisen hyvä kirjoittaja. Voin olla nokkela, kansantajuinen ja kiinnostava, mutta mekaaninen kirjoitustaitoni on heikohko. Se oli lukiossa jotain 8/9 -tasoa, mutta kun lukion jälkeen ei ole tarvinnut kirjoittaa äidinkielellisesti moitteetonta tekstiä, se on muiden lukio-oppien tavoin unohtunut. En enää edes osaa kirjoittaa täydellistä tekstiä. Wordin oikoluku korjaa jotain, muttei kaikkea. Pahinta vielä se, että on ihan eri asia kirjoittaa hyvää tieteellistä tekstiä kuin fiktiota, jossa pitäisi pelkän ymmärtämisen lisäksi myös vastapuolelle saada välitettyä tunteet, mielellään vielä siten, ettei kirjan kieliasu ärsytä häntä. Omat jättivirkkeeni ja Mutta/Ja/Koska-sanoilla aloitetut epävirkkeet ja muut höperyydet eivät ehkä paranna lukunautintoa tai ainakin luovat dilemman. Minä en halua kirjoittaa huonolla kielellä kirjaa, mutten myöskään osaa kirjoittaa sitä lennosta hyvällä kielellä, enkä tykkää jälkikäteen sipsiä töitäni tai vaikka tykkäisin, tuskin saisin välitettyä enää haluttuja tunteita eteenpäin. En halua antaa kenenkään ulkopuolisen korjata tekstejä (eikä kukaan varmaan suostuisikaan, ilmaisiksi), paitsi tietty sit jos olen jo saanut julkaisijan ja he pakottavat. Olen kyllä lukenut ihan hirveästi kirjoja, joiden kielellinen asu voi olla aika surkeakin. Onhan Harry Potteritkin täynnä täysin virheellistä epäkieltä ja Taru Sormusten Herrasta, vaikka onkin kielellisesti nerokas, ei täytä kielioppisääntöjä ainakaan suomennoksen osalta. Jos muut, niin miksen minäkin...

Lopulta ratkaisin dilemman, jolla pidän omatuntoni puhtaana, muttei silti tarvitse opetella hyväksi kirjoittajaksi. Kirjoitan kauhunovellin päiväkirjamuodossa. Jos siellä on typo tai virkkeet ovat epämääräisiä, niin mitä väliä, harvapa päiväkirjaa täydellisesti kirjoittaa. Tällöin on täysin uskottavaa ja normaalia, että novellin kieliasu ei ole täydellinen ja päiväkirjamainen kirjoittaminen on minulle ainakin tällä hetkellä ehdottomasti luontevinta ja voin aina luovuuspuuskan saatuani kirjoittaa pari entryä eteenpäin. Nerokasta. Päiväkirjamaisuus kuitenkin vaatii oikeaa päiväkirjaa, jonka huomenna kaupasta ostan, sekä paneutumista aiheeseen. Tarkoitus on joko oikeasti tai puolioikeasti haastatella, matkustella, kokea ja psyykata itseään ja ottaa hyöty niistä tilanteista, kun pelottaa niin helvetisti ja seinät kaatuu päälle. Silloin päiväkirja käteen, sinne käsin merkintöjä ja nämä sitten "puhtaaksikirjoitan" tietokoneella, liittäen toki skannauksen alkuperäisesti kirjasta mukaan. Nerokasta. Mieli tekisi vetää homma jopa niin överiksi, että törkkisin mielenterveyttäni kohti kauhuhulluutta ja sen puuskissa loisin sairasta kirjallisuutta, mutta kun tarkoitus olisi jatkaa elämää ei-hullujenkirjoissa kirjan jälkeen, niin ehkä pitää vetää rajat johonkin. Olen nimittäin liiankin taitava vaikuttamaan omaan psyykeeseeni ja jos vain alan hautautumaan pimeisiin ajatuksiin, saan helposti sellaisen jatkuvan kauhun ja ahdistuksen nostettua.

Noni, takaisin kotireissuun. Vietettiin pienimuotoista laskiaista riekkumalla ensin ulkona mäessä ja sit nuotiolla. Mäki oli tosin aika nahkea, eikä sitä päässyt alas asti ilman, että piti antaa käsillä lisää vauhtia. Lumisota oli tosin pitkästä aikaa piristävää, vaikka osumistarkkuus olikin lähes 0. Minä vanhana nuotiomestarina sain sit sytyttää jotain ikimärkiä hangessa olleita heinäseipäitä. Syttyihän ne, heti ekalla kertaa, kun käytin jätesäkillisen paperia ja tikkujen sijaan tohoa. No, eipä kukaan käskenytkään sitä luomusti tikuilla sytyttämään vain puuta käyttäen.

Samalla reissulla käytiin sitten lähikunnan isommassa kylpylässä, jossa on hyvät kuntosalit ja paljon altaita. Kuntosalilla oli kivaa, joskin nykyään kun ei ole enää aloittelija, piti ensin mennä "pro-kuntosalille", eli sille tutulle hikiselle ja karulle salille, jossa oli vain vapaita painoja, pari penkkiä ja muutama mies. Siellä ähkittyä sai sitten palata sille kivemmalle salille, jossa oli kaikki vimputuslaitteet ja nuoria ihmisiä. Mikä hienointa, siinä kuntosalien välillä oli tanssi/jumppa/tms-sali, jossa oli menneillään jotkut lattaritunnit. Ensinnäkin toki kuolasin ihmisten vaatetusta, säärystimiä ja ties mitä tanssivaatteita oli joka toisella. Toisekseen taas iski hirveä himo aloittaa jotain muitakin urheilulajeja kuin punttisaleilu. Punttisaleilu on kuitenkin yksinäistä, hidasta ja epärääkkäysmäistä. Haluaisin punttisalin lisäksi jonkun helvetin rääkkäävän urheilulajin, jossa veri ja paska lentäisi kaaressa. Tykkäisin myös harrastaa jotain tanssia, joko paritanssia tai ihan yksin (mutta siis aina jossain tunneilla porukalla, en minä kotona yksin tanssisi, kun se ei ole kivaa), jonka pääpaino olisi kuitenkin lihaskunnossa ja kalorinpoltossa, eikä vain pelkässä oikeassa tanssimisessa (tango siis ei käy). Näiden lisäksi olisi vielä kiva Pilates, aihes/aites/aihetsu/mikäihmeseolikaan tai joku muu rentouttava, meditoiva ja istumistyöstä johtuvia kipuja vähentävä urheilu. Näiden avulla muutenkin tulisi jo se 3-4 liikuntakertaa viikossa täyteen ilman, että pitää raahautua tylsälle lenkille.

Olisi vain tärkeää, siis jos kävisin töissä, että noille tunneille pitäisi päästä suoraan työpaikalta ja sieltä sit kotiin. Erikseen ei kyllä saisi itseään enää lähtemään. Kaikki ylimääräinen ajankäyttö pitäisi myös saada minimoitua. Salilla + uimassa menee kaikkineen noin 3 tuntia, joka on ihan helvetisti. Jos kävisin 3-4 kertaa viikossa harrastamassa jotain, niin niissä muissa saisi mennä max tunti matkoineen ja pukukaappeineen, jotta ennättäisi olla kotonakin.

Olen katsellut täällä Varkaudessa olisiko tarjolla Pilatesta tai jotain hikiliikuntaa, mutta eipä tietenkään. Tosin nyt tajusin, että olen katsonut vain yleiseltä puolelta. Onhan täällä "kuntosalejakin" (mikä on se termi niille kalliille paikoille, jossa on punttisalien lisäksi kaikki muutkin jumpat ja muut?), joissa varmasti on kasa jotain tansseja ja bodypumpit, -balancet, jne. Kaverin kokemusten perusteella tuo bodypump on ainakin sellaista tapporääkkiä, että hiki lentää uralille asti. Kynnystä kasvattaa, mutta viihtyvyyttä ehkä lisää se, että noihin osallistuu yleensä lähes pääosin vain naisia.

Yleisesti ottaen liikunnan tuoma euforia on niin totta, mutta toisaalta eipä mikään ole yhtä vittumaista kuin se liikkumaan lähteminen. Kun euforia on ohi, se on ohi, eikä sitä lenkkikenkiä tuijottaessa enää muista. Sitten se lenkki/salikäynti/tms jää. Ihan samalla tavalla kun juomisesta tulee hirveä krapula, mutta kun krapula katoaa, niin eipä sitä enää muista, että siitä paha olo tulee. Pitäisi saada jotenkin elimistö tajuamaan, että kerta liikunnasta tulee hyvä olo, niin se liikkumaan lähteminen ei pitäisi olla niin helvetin epämiellyttävää ja hankalaa. Pitäisi saada jotenkin ehdollistettua itsensä siten, että liikunnan ajattelu toisi jo hyvän olon, jolloin mielellään lähtisi liikkumaan. Buenoa olisi myös ehdottomasti joku kaveri liikkumaan mukaan. 90% syystä, miksi käyn vieläkin salilla on se, ettei siellä tartte käydä yksin. Ihan jo aloituskynnyksen takia johonkin lattarilanteenkeikutustanssiin, jossa 99% väestä on naisia, tartteisin kaverin, mutta alkushokin jälkeenkin tarvitsen jonkun pakkosyyn mennä tunnille. Jos siellä käy vain yksin, on niin helppo myös yksin päättää, että ääsh, ensviikolla sit!

Piti vielä kertoa jotain vartalokomplekseista ja littamahoista, mutta tästä tuli nyt jo niin pitkä. Stop.

Facebookissa asensin joku aika sitten applikaationin, jossa oli joku satakunta kysymystä ja nämä vastaukset näkyvät muille. Niitä omia vastauksia lukiessa tulikin mieleen juvela asia, joka on tehnyt mieli kertoa. Nimittäin minun empaattisuuteni tai sen puute. Tunnen ihmisiä, jotka ovat kylmiä. He nauravat ruumiille ja jonkun Konginkankaan tai WTC:n jälkeen ovat vain "No vittu niiden oma syy, mitäs menivät!". Sitten tunnen ihmisiä, jotka jaksavat itkeä jokaista tapahtumaa, suuttua ja täristä hirveästi jos he yhtäkkiä ymmärtävät jonkun elämän realiteetin, esim. lapsityövoiman tai Espanjan koirien puuhun sitomiset. Osalla myös tapa sytyttää virtuaalikynttilöitä ja ihmetellä välillä hieman epämiellyttävinkin sanakääntein sitä, miksi joku toinen ei sure. Sitten on toki paljon tältä väliltä.

Itse en ole mikään näistä. Olen samalla hyvin empaattinen, MUTTA empatiani käynnistyy vain erikoistilanteissa. WTC isku ei aiheuttanut minussa mitään säälin/tms-tuntemuksia. Toki se isku oli vaikuttava ja edelleen näen joskus unia siitä, mutten itkenyt uhreja, en sytytellyt kynttilöitä, enkä muutenkaan vaikuttunut. Sama juttu esim. Jokelan kanssa. Maailmani ei romahtanut, en itkeskellyt, en ajatellut uhreja lämmöllä, eikä asia muutenkaan vaikuttanut muuten kuin vain kiinnostuksen kautta, tuo kun on kuitenkin harvinaista. En tietenkään myöskään tehnyt sitä toista ääripäätä, eli olisin sanonut "Ihan oikein, plol" tai muuten ollut epäkunnioittava tai ärsyttävä. Kun sitten eräs ilta luin lehdestä tarinaa yhdestä (1) palomiehestä, joka kuolee johonkin keuhkotautiin, sitten itku lenti uraalille asti. Jokelakin muuttui itkettäväksi vasta, kun näin kuvan, jossa muutama teinityttö ahdistuneena juoksi halaamaan vanhempiaan.

Jotta empatiakykyni käynnistyisi, tarvitsen siis jonkun laukaisimen. Nyyhkytarina, vaikuttava kuva (vaikuttava kuva ei ole esim. 500 mädäntynyttä ruumista tsunamin jälkeen, vaan esim. kissanpentu wtc-rauniossa katkenneen jalan kanssa) tai joku koskettava yksityiskohta saa sitten hirveän empatian iskemään yli ja tuntuu, että sen alle musertuu. Snif. Kissanpentu katkaise koipensa WTC:ssä. TE PERKELEET! MIKSI TEITTE SEN! GAAAAH... Elämäni romahtaa... Hirveää :'( *lohdutonta itkua*

Tälläinen empatiakyky on hieman rasittava. Herkät ihmiset suuttuvat minulle, kun olen kylmä ja kylmät ihmiset nauravat minulle, kun saan empatiaitkukohtauksia ja ne keskivälin ihmiset pitävät minua vain typeränä. Tähän mennessä asia ei kuitenkaan sinänsä ole haitannut, kun kyse on vain jostain katastrofeista, mutta pelottaa, että joskus tuo empatiakyvyttömyys on ongelma, jos vaikka lähipiirissä joku kuolee, raiskataan, tms, enkä osaa mitenkään suhtautua siihen. Jaa. No jopas sattui. Pitää varmaan kirjoittaa itse joku päästäkeksitty nyyhkyjuttu, lukea se ja sitten olla ihan snif. Tai ehkä vain vetoan siihen, että olen visuaalisempaattinen ihminen, enkä voi surra veljesi kuolemaa ennenkuin teet siitä piirrossarjan.

Snifottelusta tulikin mieleen tämän päivän Simpsonit. Voi ei miten suruinen jakso taas. Se Margen ilme Bartin sanottua juhlia huonoimmiksi koskaan oli niin sydäntäsärkevä. Toisaalta Marge ymmärsi, kukapa vanhempi ei, mutta toisaalta häneen niin sattui. Gaah. Snif :( Itkin sille ilmeelle tuplasti enemmän kuin tsunamille koskaan ja oikeastaan yksi itkettävimmistä asioista onkin lasten ja vanhempien välillä tapahtuvat asiat. Jostain syystä tämän asian suhteen myös keksimällä keksin paljon surullisia asioita ja sit itken niitä, vaikkei siinä ole mitään järkeä. Olen esim. keksinyt sellaisen skenaarion, että minä pienenä poikana olen tehnyt isälleni jonkun tosi hienon lahjan ja kun esittelen sitä äitilleni, hän haluaa käpistellä lahjaani ja vahingossa rikkoo sen. Minä olen ihan surun murhaama ja äitillä on tietenkin ihan kamala syyllisyys, hän suuttuu omalle "typeryydelleen" ja kohtalolleen ja minä itkustun lisää siitä, kun hän lahjani rikottuaan muuttuu vihaiseksi, eikä lohduttelevaksi. Nojoo, kyseinen tapahtuma on tapahtunut oikeasti, tosin sata kertaa lievempänä. Ihan hirveää olisi tuollainen. Astetta kamalampi versio tuosta olisi se, että joku hyvä ystävä peruuttaisi autolla perheen lapsen/koiran/kissan päältä (jollainen juttu oli lehdessäkin pari aikaa sitten). Sympatiat tässä tapauksessa ovat jopa enemmän sen peruuttajan päällä, miten hän voi koskaan päästä yli siitä syyllisyydestä?

Surullisuussnifottelusta päästään sit suloisuussnifotteluun. Katsoin vähän jälkijunassa Selviytyjien uusimman tk:n ekan jakson, eli tänään illalla (älkää spoilatko, jooko). Minulla on tapana hyvin nopeasti päättää suosikkijoukkue ja etenkin suosikkihahmot ja yleensä nämä suosikit myös pitävät. Tietysti jos suosikkijoukkue on suosikkijoukkue vain yhden henkilön takia ja se henkilö äänestetään pois tai hän paljastuu ärsyttäväksi, suosikkijoukkue voi vaihtua. Tällä kertaa jo ennen sitä alkuesittelyä valitsin suosikkijoukkueekseni sen, missä oli se yksi reisipituisilla sukilla varustettu tyttö. Kraah. Silkkaa pornoa sellaiset sukat! Ja vasta viime tk:ssa supersuloinen Sally ilahdutti pitkään sukillaan. Prrrr. Kun selvisi, että kyseessä oli jako etnisen taustan perusteella, oli sinänsä huojennus huomata, että suosikkijoukkueeni oli valkoiset. Latinot jotenkin tökkivät noin parin sekunnin tuomitsemisen jälkeen ja aasialaisten joukkue oli hieman plaah, päässäni kun kävi etukäteen stereotypia, että aasialaiset olisivat japandialaisia, mikä ei tietenkään päde. Joukkueet jakautuivatkin nopeasti suosittumuusjärjestykseen: valkoiset, tummat, aasialaiset ja latinot. Harmillisesti tummaihoiset onnistuivat riitelemään ja typerihtimään itsensä pilalle, joten ehkä suosikkijärjestys muuttuu. Mutta siis se sukkatyttö. Öäm. Jessica? Ei jiibus, olen ihan surkea näiden nimien kanssa... Mutta siit hän kuitenkin, on ihana! Ihanata! Hieman (tai ei niin hieman) pöljä, erikoinen, söpö ja ne vaatteet ovat silkaa erotiikkaa. Ensin ne reisisukat ja sitten se jännänkiiltävä paita. Purrr. Pettymys oli vain kamala sen suhteen mitä Jessica teki. Voi ei :(

Koska Jessica olisi lähtenyt, jos valkoiset olisivat hävinneet, olin tietenkin kusi, paska ja sydän kurkussa kisan aikana. Jännityksen loputtua pulssi oli varmaan 170 ja verisuonet pullottivat. Yhtäkkiä tajusin koko joukkueurheilun idean. Lätkäfani varmaan hakkaa minut tämän jälkeen, mutta selviytyjät/amazing race/mistä kukakin tykkää ei periaatteessa eroa joukkueurheilusta kannustuksen kannalta mitenkään. Molemmissa on yksi/useita suosikkeja ja yksi/useita epäsuosikkeja. Nyt ymmärrän sen, miksi esim. jäkistä katsoessa sille telkkarille huudetaan, maalin tullessa halataan toisia ja väärän maalin tullessa viskotaan kaljapullot seinille. Samaa minäkin teen selviytyjissä. "AAARGH! KOOTKAA SE LAIVA PERKELE! MITÄ, EI, VAUHTIA. HYVÄ, HYVÄ! JESSICA! HYVÄ! EIEIEIEI! EI SINNE! VÄÄRÄ SUUNTA! *silmätsulki* KUKA VOITTI? KUKA VOITTI? JEE! JEEE! BILEET! KIERROS KAIKILLE, MÄ TARJOON! JEE! TORILLA TAVATAAN!" Voisi melkein alkaa seuraamaan jotain urheilua vain siksi, että voisi kokea tuota fiilistä. Pitäisi vain löytää joku laji, joka kiinnostaisi edes vähän. Tai siis ei liity, vaan pitäisi löytää laji, josta löytyisi joku seura, jota fanittaa. Se liittyy, ei itse urheilu.

Minun piti vielä kertoa siitä, miten menetin täydellisesti hermoni taas tänään, kun Thunderbird päätti yhtäkkiä poistaa kaikki profiilini. Se on tehnyt sitä ennenkin, kuten Firefoxikin ja aina ehkä viikon ajan muistan ottaa varmuuskopioita profiileista, kunnes taas unohdan. No kerronpa nyt sit kun jo aloitin, tietokoneista ymmärtämättömät voivat nyt lopettaa lukemisen. Onneksi olin jo ottanut puolittaisen backupin joskus ja sain palautettua kaikki viestit ja asetuksistakin 80%. Yksi kotisivujen mailiossa puuttui, sekä soneran ja työpaikan mailit. Ei iso homma. Tuntia myöhemmin koin sellaista ahdistusta, etten muista ihan heti kokeneeni, mahaani sattui ihan hirveästi ja jos joku olisi tullut vittuilemaan, olisin hyvinkin voinut oikeasti puukottaa häntä saksilla. En nyt jaksa tarttua yksityiskohtiin miksi meni hermot, mutta kiitti vain Sonera, kun ette osaa tehdä sivuja, josta löytäisi yhtään mitään ja kiitti vain Mozilla foundation, kun ette osaa tehdä ohjelmia, jotka eivät helvetti tuhoaisi niitä profiileita aina välillä.

Homman pointti oli kuitenkin se raivo, stressi ja ahdistus. Jos olen tappovalmis tunnin tietokoneräpläyksen jälkeen, niin mitä tekisin jossain "oikeasti pahassa" tilanteessa? Tai jos profiilien katoaminen on se maailman pahin tilanne, niin entä jos joku oikeasti tulisi vittuilemaan minulle silloin? Tai vaikken nyt saksimurhaa tekisikään, niin miten ihmeessä jo valmiiksi haavautunut mahani voi kestää sitä hirveää stressin ja hapon määrää, joka erittyy, aina kun kone vähän temppuilee, olen myöhässä töistä (joka ikinen aamu), joku ei onnistu tai muu mättää. Minun pitäisi mennä vihanhallintakurssille tai opetella rauhoittumaan. Saan välillä jo sellaisia hulk-maisia raivokohtauksia, jossa näen vain harmaata tai punaista ja verenpaineeni on varmaan miljoona. Jos olen geenillisesti altis jollekin aivoverenvuodolle/tms, luultavasti tuollaisessa raivokohtauksessa saan jonkun pysyvän vamman vielä. Tuskin nuorena ja norjana, mutta viisikymppisenä viimeistään.

Olen yrittänyt rauhoitella itseäni ja laskea kymmeneen, mutta se auttaa vain siihen yhteen asiaan. Jos joku heittäisi minua lumipallolla päähän, niin saisin rauhoitettua itseäni, koska se on yksi tapahtuma. Mutta tunnin profiilisäätöön mahtuu noin 500 erillistä perseelleen menevää tapahtumaa, joista jokainen nostaa vihan uudestaan ylös, eikä rauhoittelu enää auta. Vaikka kuinka itsensä rauhoittaisi, niin sitten taas kun Sonera sanoo "sivua ei löydy" tai tulee kirjoitusvirhe, hakkaan näppäimistöä, huudan hävyttömyyksiä ja suonet pullistuu.

Kraah. No nyt on onneksi hyvä fiilis ja varmuuskopiokin on otettu. Kai. Eikun? Enpä muistakaan. Ääsh, otan sit huomenna, ei se nyt tänään enää mene särki...

Oih. Amelie. Olen jotenkin onnistunut välttämään/välttelemään tätä leffaa tänne asti. Elokuvissa en käy ja aina kun se on telkusta tullut, on ollut jotain häiriötä. Kerran olin vanhempien luona käymässä, enkä halunnut pilata tätä leffaa katsomalla sitä porukalla, jolloin en voisi rauhassa itkeä kun itkettää. Nytkin meinasi tulla oharit, mutta onneksi leffa tuli subilta, joten mainoskin sattui silmään. Ainoa moka leffaa ajatellen oli se, että ostin irtokarkkia, enkä jätskiä, kuten piti. Ärrr, nyt suolet huutaa ja närästää :/

Leffa oli. Noh. Amelie on Amelie, ei tätä voi oikein arvostella. Tyypilliseen tapaan leffan hyvyys iski täydellä voimallaan vasta lopputekstien aikana, muttei kyse ollut jostain Fight Clubista, joka muuttui hyväksi vasta loputtua, vaan oli tämä hyvä kokoajan. Jotenkin niin elämänmakuinen, realistisen masentava (tämä happyhappajoyjoy leffa? täh?), mutta silti toiveikas. Mikä parasta/pahinta, rakastuin taas kerran Ranskaan tämän leffan myötä. Vihaan edelleen sitä hirveää ja oksettavaa kieltä, mutta se arkkitehtuuri, maisemat ja kulttuuri. Ah. Se kun ihmisiä kiinnostaa naapurin toimet ja se kun ihmiset ovat sosiaalisia olentoja, jotka elävät verkossa keskenään, eivätkä vain täysin erillisiä yksilöitä, joista jokainen elää pienessä miniversumissaan yksin ilman kontaktia, muuta kuin välttämätöntä.

Tatou on vielä niin hassun söpö, rumankaunis ja ties mitä. Hauska erikoispiirre vielä se, miten hän muka oli tositosiujo, mutta silti hänelle on ihan normaalia jutella kenelle tahansa. No, ehkä kyse ei ollut vain ujoudesta, vaan pelosta avata sydäntään kenellekään. Amelien itkusta tuli iso itku, mutta viimeisestä hymystä vielä isompi. Hän oli jotenkin niin, ihminen! Ihanaa! Ah, anteeksi: ihanata!

Valitettavasti minä en saisi nähdä tälläisiä leffoja, koska ne saavat pääni sekaisin. Jossain vaiheessa meinasi unohtua koko leffan katsominen, kun tuli halu yhtäkkiä ratkaista joku arvoitus. Tärkeintä tässä ratkaisussa olisi se, että minun pitäisi tavata eri ihmisiä, kysyä neuvoja ja lukea vanhoja kirjoja kirjaston kellarissa, tajuta jotain karmaisevaa, kokea kosmista kauhua, matkustaa järkyttyneenä bussilla, vilkuilla taakseni ja laskea käteisvarojani. Minun pitäisi istua ilta hämärän lampun alla lukemassa naurettavan isoa kirjaa ja tekemässä muistiinpanoja, minun pitäisi olla karskinkomea ja sänkinen, minun pitäisi aloittaa polttamaan uudestaan, ostaa nahkatakki ja tilata viski jostain räkälästä, samalla kun tutkisin kysyvästi paikallisia juoppoja. Tämän kaiken pitäisi suistaa minut lopulta mielisairauteen ja harhaluuloisuuteen ja minut lukittaisiin loppuelämäkseni mielisairaalaan ja mystisen kuolemani jälkeen minulta löydettäisiin pieni, pitkä ja kapea muistikirja, jossa kertoisin kaiken ja seuraava henkilö lähtisi selvittämään minun mysteeriäni, samalla kokien jotain sellaista, jota ei ole tarkoitettu kokevan ja jne...

Haluaisin myös kirjoittaa kauhunovellin kirjailijasta, joka yrittää kirjoittaa nauhunovellia suomalaisista kauhutapahtumista, mutta homma kilpistyy siihen, kun hän yrittää matkia savolaisukon murretta, eikä hän osaa, joten hän hyppäisi bussiin kohti Kuopiota (jossa mun äetein sukkain pesj') tutustumaan tarkemmin, miten paikallinen väki puhuu ja jotta novelli olisi todenmukaisempi, hän kysyy paikallisilta kaljan perään olevilta herroilta, onko heillä jotain yliluonnollisia juttuja ja tämä vyyhti veisi hänet lopulta ympäri suomen, lappiin ja sieltä saksaan. Kaikkena tänä aikana sadat kaljanhuuruisten spugejen ja elämäänsä katkerien ihmisten hirvittävät kertomukset siitä, mitä he ovat nähneet tai tehneet, miten sodan kauhut tarkoittavat muutakin kuin luotia aivoissa ja kaverin irronnutta naamaa sylissä ja miten saksalaisten kiinnostus okkultismiin tarkoitti jotain kouriintuntuvaa siinä hylätyssä ladossa lapin erämailla.

Helvetti kun en osaa kirjoittaa kunnolla fiktiota. Ehkä tämän takia ei pitäisi edes yrittää kirjoittaa kuten ulkopuolinen henkilö, vaan pitäisi kirjoittaa päiväkirjatyyliin sitä, mitä itse kokee. Mutta tämä tarkoittaisi sitä, että pitäisi itse kokea ja kahden edellisen kappaleen jälkeen en ole varma enää, haluanko edes kokea ihmisten pelottavia jorinoita, uhrilehtoja, saksalaista natsiaikaista okkultismia ja usealtakin vanhalta "isännältä" löytyvää vähintään häiritsevää tarinaa siitä, mitä on tapahtunut. Toisaalta ihan jo dokumenttimielessä olisi niin kiinnostavaa kerätä tätä tietoa. Olen lukenut yhden kirjan, jossa oli paljon tositarinoita (jossa tositarina tarkoittaa sitä, että tarinan kertonut henkilö väitti sitä tositarinaksi) suomalaisista yliluonnollisista ja kauheista tapahtumista. Yksi kirjassa mainittu uhrilehto, jossa kuulemma näkyy mystisiä valonväläyksiä, joita ei voi oikein selittää ohikulkevilla autoillakaan, sijaitsisi Tuusniemellä, eli aika lähellä vanhempiani. Hrrr. Pitäisiköhän maksaa autovero, kaivaa auto lumesta ja lähteä tutustumaan. Yksin en tekisi, joten tarvitsen jonkun toisen aarteenetsijän, jonka pää kestää kauhua, joka on sosiaalisempi kuin minä ja ruoskii minut myös avaamaan suuni.

Miksi en sitten tee näin? Miksi aina vain kerroin tässä blogissa/päiväkirjassa/mikätämälie, mitä olisi kiva/jännä/kauhea/ihanata-tehdä, mutta silti istun edelleen päivästä päivään sohvallani, kuikuilen ikkunasta ja haaveilen, miten asiat voisi olla? En tiedä. Jokin vain pitää minut sisällä, estää haluni lähteä ulos ja jos lähden ulos, estää kykyni kokea sitä mahtavaa, mitä olen etukäteen jo miettinyt. Minussa asuu joku lannistaja, joka aina onnistuu tekemään kaikesta negatiivista heti kun siihen asiaan pitäisi tarttua. Tai sitten olen yksinkertaisesti vain haaveilija, joka haaveilee ja haaveilee, muttei koskaan edes halua toteuttaa asioita todellisuudessa. En halua uskoa tähän vaihtoehtoon, mieluummin uskon enemmän siihen, että olen vain saamaton, olen riippuvainen tai fobinen tai jokin muu voima estää minua elämästä, vaikka kuinka yritän saada otetta siitä, edes mielikuvituselämän kautta. Ehkä tässä mielessä Amelie toimikin niin hyvin, samastuin hyvinkin paljon siihen, miten irti reaalimaailmasta Amelie oli... Ehkä minun pitäisi uskoa sitä leffaa ja tehdä itsekin jotain, eikä vain aina jättää kaikkea haaveeksi.

Tästä tulee nyt tarkoituksella hieman lyhyt (lyhyt minun mittapuulla) ja mystinen. Ihan reaalimaailmaan palatakseen Tokmannilla oli myynnissä rannetukia halvalla. Ostin. Haju on kamala ja tämä on tosiaankin vain tuki, ei mikään kipsi/tms, mutta ah, rakastuin tähän jo heti. Väri oli punamusta, eikä sinimusta ja etenkin kämmen ylöspäin tämä on vielä jotenkin niin ihanannäköinen. Edelleen kyse ei ole mistään seksuaalisesta himosta, vaan jostain muusta. Jostain oudosta himosta nähdä päällään jotain hienoa. Äh, taas pakko verrata Amelieen, tämä on vain yksi juttu, mistä minä tykkään. Pidän tukea ranteessani, ojentelen sormiani, katselen kättäni ja osoitan etusormellani numeroa yksi (1). Ohessa kuva.

Tänään piti käydä taas sitten töissä. Eikä vain käväistä, vaan siellä meni lopulta yli 10 tuntia. Kraah. Meinasi räjähtää jo pää, kun oli taas ihan umpikujassa sen suhteen, että mitä tästä tulee. Mutta tulihan siitä jotain. Aamulla meinasi tosin tulla perkele, kun yritin avata pyöräni lukkoa. Se oli jäässä, joten kipaisin sisältä lukkosulaa ja sitä ruiskutin lukkopesään. Noin, uusi yritys. Ei, avain ei mene edes yhtään pesään sisään. Lisää lukkosulaa ja nyt sitä valuu jo housuilla, käsillä ja takissa. Uusi yritys, eikä avain mene vieläkään sisään. Vittusaatanaperkele alkaa kajahdella, tursutan sitä lukko"sulaa" niin että soi ja yritän uudestan. Eeeehhhh! Lopulta sitten lämmitän avainta sormien välissä, tungen sitä pesään, otan pois ja lämmitän uudestaan ja aukeaahan se lukko siinä vaiheessa kun olen tuhrannut 20 minsaa ja joka paikka on siinä helvetin lukko"sulassa", joka ei sulattanut muuta kuin hermoni. Kyseessä taitaa olla sama juttu kuin jotkut puhdistusaineet, joita mainoksissa vain suihkaustaan ja sit muka lähtee lika. Moni naureskelee sille ählypizzeria "No se oli vain mainos" -vitsille, mutta se pätee hyvin myös ihan perustuotteisiin. Ei se oikeasti mitään sulata, se on vain mainos :)

Hieman hupaisampaan ongelmaan, nimittäin vessa-ovi-askelongelma, tämä jokaisen tuntema ilkikurinen riiviö! Toimistossamme ei ole vessoja, vaan vessat ovat kahden oven takana tietotalon käytävällä. Miesten vessasta on 2.5 askelta ensimmäiselle ovelle. Tässä onkin ongelma! Jos otat kaksi pitkää askelta, yletyt tarttumaan oven kahvasta ja käyttäen sitä vipuvoimana aukaisemaan oven ja samalla vauhdilla kampeamaan itsesi siitä sisään. Tämä vain näyttää typerän määrätietoiselta. Toinen vaihtoehto on ottaa 3 askelta, mutta silloin joutuu sipsuttamaan, koska se matka on vain 2.5 askeleen pituinen. Eli näyttääkö sipsuttajalta vai kirvesmieheltä?

Kun asiaa jää miettimään, iskee askelsuorituskammo. Otanko 2? Vai 3? Yritänkö jotain uutta? Kun toinen askel lähtee pitkänä, sitä tajuaa menettäneensä mahdollisuuden kolmeen askeleeseen, mutta koska ensimmäinen oli lyhyt, riittääkö toisessa enää pituus. Käsi venyy kohti kahvaa ja askel venyttää haarojani, mutten ylety kahvaan. Voi helvetti! Jäin askelten väliin! Askeleeni on niin leveä, että menetän tasapainoni, jos nostan toisen jalan ilmaan ja koska käsi ei ylety kahvaan, en voi sitä apunakäyttäen ponnistaa pystyyn. Lopulta jään haara-asentoon 10 sentiä käsi kahvasta. Jos joku tulisi vastaan, hän varmaan katsoisi minua oudosti, mutta kun sanoisin jääneeni askelten väliin, hän tajuaisi heti. En voi olla ainut, jolla on vaikeuksia päättää tuleeko vessasta kahdella vai kolmell askeleella!

Viikko sitten kännissä telottu käsi on alkanut kettuilemaan ihan toden teolla. Se on kipeä vain joissain asennoissa, jotka ovat hieman yllättäviä. Tämän takia kättä ei osaa varoa. Pelkän kivun lisäksi siitä menee väliltä voimat ja siitä kuuluu hirveä rutina, jos sitä pyörittää (no niin kaikista nivelistä). Välillä myös tuntuu, kuin joku puristaisi jotain jännettä ja se "hyppää" sit kohdalleen ja kipu hellittää. Olen nyt muutaman päivän sitonut tuon käteni siksi, etten rasittaisi, muttei tämäkään tunnu auttaman. Sitomisesta huolimatta sen saa vahingossa aina väännettyä kipeään asentoon ja nyt käykin niin, että kun kädessä on koko päivän side ja sitä pois ottaessa käsi tuntuu hyvältä, niin aamulla herätessä käsi on taas yhtä kipeä kuin eilen. Side taitaa siis enemmän estää kipua kuin itsessään parantaa kättä.

Risukasassa on kuitenkin aurinkoista, koska jostain syystä tykkään ihan hirveästi siitä, kun joku kohta on sidottu. Kyseessä ei ole mikään fetissi tai seksuaalinen tykkääminen, vaan se on muuten vain kivaa ja coolia. Jos uskaltaisin ja voisin pukeutua vain ja ainoastaan niin kuin itse haluaisin, minulla olisi toisessa kädessä paksuhko rannenauha (valkoinen, jossa on punainen risti) ja toinen käsi olisi aina siteellä sidottu ranteesta, mielellään värillisellä siteellä. Vaihtoehto kaksi olisi se, että pitäisin ilman syytä rannetukea, sellaista hienoompaa ja kalliimpaa Instrumentariumista saatavaa mustasinistä. Nuo ovat vain cool. Rakastan myös sitä, jos jollain tytöllä on polvituki tai vaikka angstviiltelyn takia sidotut kädet. Ei, en rakasta polvivammaa, enkä viiltelyä, vaan vain niitä laitteita ja kääreitä. Kääreen pitää kuitenkin olla puhdas, koska on ihan sairaan etovaa kun joku vaikka leikkaa puukolla sormeensa ja siihen laitetaan lääkärissä sellainen "tuppi", joka on sit kahden viikon päästä rypäleinen, ruskeanharmaa ja epäsiisti. Yörgh.

Tajusin, että mulla on pian synttärit. Gää. En taho. Minun kai pitäisi pitää juhlat, mutten ole varma jaksanko, enkä ole varma haluanko stressata ihan hirveästi asiasta tai aiheuttaa sillä itselleni mielipahaa. Tottakai olen tosi iloinen, jos joku tulisi vieraakseni, mutten jaksa erikseen kutsumalla kutsua paljoa väkeä. Koko juhlaa ajatellessa olin kokonaan unohtanut lahjat. En minä kavereilta lahjoja tartte, mutta kotiväen kanssa on ollut tapana lahjoja ostaa. Öäm. Mitä mä tahdon? En halua pyytää vain rahaa, koska se ei ole lahja ja menee vain ruokaan. Plaah. Minulla ei ole myöskään mielessä mitään isoa ostosta, jossa voisi helpata. Pelit-lehden vuositilaus pitäisi tosin kohta uusia, mutta sekin on jotenkin vähän ankea lahja ja jos oikein muistan, jaksokin vaihtui vasta huhtikuussa (+ 3kk karanteenia irtonumeroina ostaen, jotta saan taas -50%).

Olen ostanut pari pleikkaripeliä itselleni, joihin toki voisi osallistua ja toki ostoslistaa riittää vielä. CDONista haluaisin levyjä ja leffoja ja muualta kirjoja ja julisteita ja ties mitä. Muttei tule silti mieleen oikein mitään selvää, että tämän mä tahon! Tai ei tullut, mutta nyt tulee. Tahdon Mehanon elektroniikkarakentelusarjan! Olen niin pitkään tuosta haaveillut, että nyt se on aika ostaa. Joojoo, se on tarkoitettu lapsille, mutta kun niissä aikuistenversioissa pitäisi juottaa, eikä mun käsillä ja silmillä juoteta. Tässä versiossa riittää kun tökitään johtoja ja komponentteja lautaan ja kytketään virrat. Tulee mieleen ihan amis, jossa oli niin kiva aina joko oikeasti tehdä jotain mahtavia laitteita tai vaihtoehtoisesti leikkiä hullua tiedemiestä ja testata, mitä käy jos kondensaattorin laittaa väärinpäin (se räjähtää ja sylkee hapot silmille, toim.huom). Jeij!

Kai mä jotain muutakin haluan, mut ainakin ton. Itselleni ostin jo Burnout 2:n pleikalle ja jos valtio viimeinkin jaksaisi maksaa minulle penniäkään rahaa, voisin ostaa jotain erikoisempia vaatteita. Maihariraitasukista olen haaveillut ja ehkä sen rannetuenkin voisi ostaa ihan vain kuuliusmielessä. Niin tai sit sen rannenauhan! Tahtoisin myös kaulapannan. Arh, valintoja, valintoja.

Ps. Tänään on ollut herkkyyspäivä. Frendit, :'( Simpsonit, :'( Mainokset, :'( Ainiin, se Knorrin keittomainos on ihana musiikin takia, kun taas "Hei olen Pinja" on niin ärsyttävä mainos, että tekisi mieli kuristaa se Pinja. Ärf. Hän pilaa Pinjaon nimen. Mi dollar... Nou saiböl :(

Tänään oli sosiaalisuuspäivä tai siis normaali ihminen pitäisi tälläistä päivää epäsosiaalisuuten huipentumana, mutta minulle tämä oli vaihtelua ;) Isoveljen kanssa istuttiin päivä koneiden ääressä ja optimoitiin algoritmeja, sit syötiin tortilloja ja lopuksi käytiin baarissa juomassa yhdet. Tällä kertaa tosiaan vain yhdet ja sit kotio. Valitsin tarkoituksella saman baarin, missä viikko sitten hävitin kellon, mutta eipä sitä ollut sielläkään. Pitää arjen tullen käydä poliisilaitoksella ja jos sieltäkään ei löydy, niin se on sit kellon loppu.

Baarissa oli kivaa. Tietenkin kahdestaan on kivempaa kun yhdestään, mutta vaikka kalja oli jostain syystä oudon pahaa, yksikin tuoppi kilahtaa. Ehkä suurin perusvirhe yksin baariin mennessä onkin juoda pohjat. Pohjat juomalla se kutkuttavin ja hauskin kikatus ja sosiaalisuusvaihe jää kotiin. Ekat 5 tuoppia ovat maagisia, sen jälkeen juomisesta tulee urautunutta ja sosiaalisuuskikatteluhiprakka muuttuu känniksi. Jos on valmiiksi tylsää, kännissäkin on tylsää. Sen sijaan jos menee baariin selvinpäin ja juo 5, on ihan mahtava olo, aurinko hymyilee, seinistä tulee sateenkaaria ja kaikki naurattaa, vaikka edelleen istuisi yksin nurkkapöydässä ja tuijottaisi tuoppiaan. Harmi kun jano kasvaa juodessa, koska olisi paljon fiksumpaa mennä baariin selvinpäin juomaan vaikka 5. Jos löytää seuraa ja on jeij, sit joisi lisää. Kallista, mutta sen arvoista. Jos seuraa ei löydy, niin sit lähtisi kotiin. Halvempaa tämä olis kuin ensin vetää pohjat ja sit juoda 10 ja silti on vitun tylsää. Ongelma on vain se, ettei kukaan lopeta viiteen. Siinä vaiheessa kun on juuri maagisin olo ja seinät hymyilee, on hullua lopettaa juominen, vaikka juomisen taho väheneekin ja siitä tulee vain känni. No, ehkä tämä on ratkaistavissa sillä, että ottaisi käteistä, joka riittäisi vain viiteen. Entäs jos törmääkin johonkin superkivaan ihmiseen ja haluaisi jatkaa iltaa? Ärf. Vaikeaa!

Voisin muutenkin käydä yhdellä useammin. Mieluummin vaikka kolmesti viikkoon yhdellä kuin kerran viikkoon kymmenellä. Jotenkin en vain ole koskaan oppinut tuota yhdellä-kulttuuria ja vasta ihan hetki sitten ylipäätään ymmärtänyt, miksi ylipäätään juoda yhtä (kotona yksi kalja kun ei tuota samaa euforiaa mitä baarissa). Jostain syystä sitä yhdellä käymistä ajattelee vain turhana elimistön ja rahan tuhlauksena. Tästä ajatuksesta pitäisi päästä eroon.

Toinen juvela juttu tästä päivästä. Kokkasin tosiaan tortilloja, joiden sisällä oli lihasuikaleita, joissa oli pussillinen tacomausteseosta ja vähän lorautus chilikastiketta päälle. Lisäksi erillisessä rasvapohjaisessa jugurttilisäkkeessä oli pippuria. Ruoka oli tulista, jep, se oli tarkoituskin. Mutta syömisen jälkeen tuli krapula! Mahaan sattui oudosti, suussa maistui oudon verisen pahalta, oli epämiellyttävä jano, joka ei lähde juomalla (tämä ei ole sama kuin tulisuusjano) ja oli muutenkin jotenkin sellainen yleisesti ällöttävä ja etova olo. Just sellainen olo, mikä on yleensä krapulan toisena päivänä. Johtuuko usean päivän krapulat siis vain ja ainoastaan mahaoireista. Mikä pelottavampaa, minulla on tapana krapulassa syödä hyvin mausteista ruokaa tai ainakin ylensyödä. Onko siis niin, että ihan itse krapulan takia aiheutan itselleni lisäkrapulan ja jos söisin vain mustikkakeittoa ja porkkanaa, krapulat kestäisivät illan? Fiksua olisi toki jo valmiiksi alkoholin kuormittamaa mahaa helliä jollain pehmeällä, eikä vetää chilipizzaa, mutta kun tekeep mieli :(

Sitten kolmas juttu, joka on aika jännä. Kun kiittämättömän veljen takia itse piti lähteä kauppaan ostamaan tortilla-aineita (ja maksaa vielä, murrrr, tarjosin kaljatkin!), huomasin naapuritalon kohdalla kävelytiellä jotain juvelaa. Naapuritalon pihassa oli poliisiauto (olin kuullutkin hälytyspillit varttia ennen), ulkona oli kaksi poliisia ja vanha rouva. Näiden vieressä maassa makasi hahmo, joka oli peitelty valkealla lakanalla. Rouvan vieressä oli pyörätuolia. Muistinkin pian, että olin joskus nähnyt sillä kadulla kävelevän kyseisen vanhan rouvan työntäen pyörätuolissa vielä vanhempaa rouvaa (EDIT: kyseessä olikin kai mies, eikä nainen, mutta vanha silti). Nyt sitten varmaan jonkin sairaskohtauksen tai kaatumisen (toiv.ei) takia vanhemmalta henkilöltä oli henki poissa. Mitään hirveää dramatiikkaa tuohon ei kuitenkaan tainnut liittyä, kun se työntäjärouva ei ollut paniikissa, vaan soitteli puhelimella varmaan läheisilleen ja puhui normaalilla äänellä. (EDIT: minun tullessa paikalle sairaanhoitajat olivat jo yrittäneet elvyttää henkilöä ja nyt enää poliisit odottelivat ruumisautoa).

Lidlistä palatessa kuollut oli vieläkin kadulla. Teki mieli ottaa valokuva, mutta se olisi ollut hyvin epäkohteliasta sen työntäjärouvan takia, enkä tiedä olisiko poliisitkaan innostuneet. Oudointa tässä tapahtumassa on se, ettei se vaikuttanut minuun mitenkään. Jaa. Kuollut. Kaikkee sitä. En edes meinannut muistaa koko tapahtumaa kun nyt kirjoitin tätä. Muistin vain, että mun piti puhua kolmesta asiasta, joista yksi oli baari ja toinen tortillakrapula, mutta mikäs se kolmas oli? Ainiin, kuollut nainen! Toki kuoleman dramaattisuutta vähensi se, että kuolleen päällä oli jo lakana, enkä itse joutunut todistamaan tai jopa olemaan osallisena siinä kohtauksessa/tapaturmassa. Olen nimittäin nähnyt nuorempana kun joku spuge löi päänsä lähdettyään liikkeestä jossa olin työharjoittelussa ja kadulla oli verta ja jotain vaaleampaa nestettä. Tämä hirvitti. Aivan kuten myös se, kun intissä veteraanien juhlassa kaksi veteraania kuoli. Se tuntui jotenkin karmealta ja läsnäolevalta, kun tämä taas tuntui yhtä kaukaiselta kuin salkkarikuolema. Rauha hänen muistolleen ja onneksi en joutunut paikalle hädän aikaan, koska rehellisesti myönnän, että panikoidun hädässä ja en varmaan edes osaisi soittaa 112:een.

Haamutiimissä oli taas hyvä jakso. Pohjustan asiaa sillä, että kaverit ovat miettineet, miten minä uskallan katsoa kauhuleffoja yksin ja miksi helvetissä luen kauhukirjoja ennen nukkumaanmenoa. Syy on siinä, että kauhu jakautuu moneen alakategoriaan, josta osa pelottaa ja osa ei. Toki hyvä kauhuleffa pelottaa aina, vaikka se olisi väärästä kategoriasta, mutta se, että pelottaako leffa vielä yöllä katsomisen jälkeen, on taas hyvin kategoriariippuvaista. Blair Witch Project pelotti, koska sen kategoria on "tosi kauhu". Saw ei pelottanut (ei se pelottanut kyllä katsoessakaan). Ring oli helvetin jännittävä alussa, mutta kummituskauhu ei pelota minua öisin. Poltergeist 2 on pilannut elämäni ja minulla on nyt poltergeist-fobia. Amityville horror pelotti paskat housuun viikkojen ajan, syynä kategoria poltergeist-kauhu. Entity pelotti paskat housuun, sama vika. Manaaja ei pelottanut jälkikäteen yhtään. Psyko ei pelottanut jälkikäteen yhtään. The Others ei pelottanut jälkikäteen yhtään. Kummitukset eivät siis jostain syystä pelota jälkikäteen paljoakaan, psykopaattimurhaajat eivät hilkkuakaan, kun taas "perustuu tositapahtumiin" kauhu pelottaa paljon, spiritismikauhu helvetisti ja poltergeistkauhu aiheuttaa parin viikon itkutärinät. Erikoismaininta myös Auditionille, jonka takia olen alkanut pelkäämään japanilaisia tyttöjä.

Takaisin aiheeseen. Haamutiimi on hyvä sarja, joskin tieteellisesti ei tietenkään validi. Yleensä he eivät saa mitään todisteita kummitelusta, mutta kuin spookyn olon. Kerran he kuvasivat nauhalle kun tuoli liikkui itsestään. Tämä oli kauheaa sarjaa katsoessa, muttei sinänsä jättänyt traumoja jakson loputtua. Tällä kertaa pitkästä aikaa taas saatiin EVP-ilmiö nauhalle. EVP:n idea on se, että analogiselle tai digitaaliselle nauhurille tallentuu ääntä ilman, että sitä nauhoitushetkellä kuullaan. Ääni voi olla myös sellaisilla taajuuksilla, joita ei ihmiskorva kuule. Käytännössä siis tutkijat kysyvät kysymyksiä ja odottavat vastausta ja antavat nauhan pyöriä. Jälkikäteen sitten nauhat siivotaan ja etsitään eri taajuusalueilta jotain erikoisuuksia. Tällä kertaa erikoisuutena oli outo häiriöääni, sekä sen läpi kuuluva kaikuva kuiskailu, josta ei kuitenkaan saanut pahemmin selvää. Toinen nauhalle tarttunut asia oli miehen äänellä kuiskattu "I miss Adam", joka oli nauhoitettu talon asukkaan, _Adamin_, makuuhuoneesta. Tämä sai minulta paskat punttiin ja nyt tärisen ja pelottaa ajatellakin nukkumista. Vaikka alunperin oli jo epäilty, että talossa kummittelisi Adamin isovanhemmat ja vaikka tuo kuiskaus oli sinänsä tosi toivoa-antava ja kiltti, niin ei se sen kauheutta kestä.

EVP-ilmiöt eivät tietenkään ole mikään todiste mistään muusta kuin häiriöistä laitteissa, mutta silti ne ovat ilmiöinä todella kiinnostavia, yhtä kiinnostavia kuin automaattikirjoitus (ihminen alkaa joko unessa/transsissa/tai muuten vain kirjoittamaan tekstiä aivan kuin joku ulkopuolinen taho sanelisi sitä). Jos uskaltaisin, haluaisin itse tallentaa EVP-ilmiöitä aina kahdella eri tallentimella ja samalla mitata siltä paikalta lämpötilaa, energiamäärää, jne. Haluaisin siis tietää, tallentuuko sama ääni kaikille nauhoittimille, vai vain yhdelle. Desibelimittarit kertoisivat, oliko kyse oikeasti äänestä vai vain häiriöstä, jonka ei olisi pitänyt tallentua. Lämpötilamittari kertoisi tapahtuuko lämpötilassa muutoksia ja energiamittari kertoisi mahdollisista energiahäiriöistä (jotka osaltaan voivat luoda jo koko ilmiön).

Olisin kuitenkin varmaan maailman paskin paratutkija, koska olen näin hermoheikko. Voi ei. Tulkaa joku nukkumaan mun viereen täksi yöksi :(