IRC-Galleria

Jeij! Nyt se on tapahtunut! 1.5 vuoden suunnittelun jälkeen lopultakin marssin leijonan suuhun, karhunpesään ja kotkan pesään... eikun suuhun... eikun kynsiin! Liityin salille! Tässä näet onnellisen Motivuslaisen mainospaidassaan lihakset kimmeltäen! No okei, ei ne vielä kimmellä, mutta sehän tässä olisi nyt projektin alla.

Olen tosiaankin sitä salilla käymistä haaveillut siitä lähtien kun muutin Helsinkiin. Varkaudessa kävin kerran viikossa ja vaikka se ei riitäkään lihasten kasvamiseen, niin se kuitenkin piti yllä lihaskuntoa, oli kivaa ja "miehistytti" kehoa. Oli vaikea tarkalleen sanoa mikä minussa muuttui, mutta jotenkin keho näytti silti paremmalta. Ehkä isoin muutos oli ryhdissä ja sen tunsi itsekin. Varkaudessa salilla tuli käytyä veljen ja hänen tyttöystävänsä kanssa, joten oli seuraa ja ryhmäpainetta. Helsingissä tälläistä ei ollut, koska kukaan tuttuni ei käynyt sellaisella salilla, mihin olisi ollut millään tavalla minun realistista liittyä. Suurin osa saleista kun on täällä sellaisia, että on minimissään tehtävä vuoden sopimus. Ei kiva, jos sali on jossain kaukana ja sinne pitää maksaa vuodesta, vaikka tekisi mieli ehkä vain käydä pari kuukautta opettelemassa ja sitten kokeilla yksin jossain lähempänä.

Eräs työkaveri kuitenkin mainosti töissä sitä, miten Motivuksella ei ole pakko liittyä mihinkään vuoden määräaikaissoppariin, vaan ainaisjäsenyys maksaa alle 60 euroa ja sen lisäksi sitten ostat niin paljon kertoja tai kautta salikortille kuin huvittaa ja maksat vain niistä. Ooh, jeij! Motivuksella on vielä kampissa sali, joten periaatteessa se on aina kotimatkan varrella. Ei ehkä ihan niin hyvä paikka kuin Ruoholahden Sats, etenkään sen jälkeen kun firma muuttaa Espooseen, mutta silti tuo on paikkana niin hyvä, ettei pysty valittamaan. Tämä työkaveri on kuitenkin jo pitkään Motivuksesta puhunut, eikä sekään saanut luomaan minuun mitään motivaatiota vielä. Sitten kun eräs toinen työkaveri sanoi liittyvänsä ja sunnuntaina minun ollessa aika tukevassa krapulassa kysyi, lähdenkö mukaan, niin päätin että jumalauta lähden todellakin! Ihan sama kuolenko, ihan sama oksennanko, maailman tärkeintä on päästä jonkun kanssa ekaa kertaa salille, hoitaa liittymissosiaalisuusstressi pois alta ja kahdestaan punastella outojen laitteiden edessä miettien istunko tässä edes oikeinpäin.

Yllättävää kyllä pienessä krapulassa liittyminen oli jopa helpompaa kuin kuvittelin. Tiskimies oli kiva eikä stressauttanut minua. Salikin oli sunnuntaina kivan tyhjä ja se vanha kunnon "salilla on vain hirveitä hunkseja ja missejä lihaksissaan" ei tietenkään pitänyt paikkaansa, tosin tämänhän tiesin jo Varkauden saliajoista. Onhan siellä niitä timmejä, mutta sieltä löytyy myös mummot ja pläsöt, joten jokainen tätä tekstiä lukeva ette voi enää käyttää tuota fraasia tekosyynä salille menemättömyydessä. Se miltä kroppanne näyttää ei ole mikään ongelma, enemmänkin hävetystä aiheuttaa se epävarmuus niiden laitteiden edessä, kun ei oikein tiedä mitä tehdä tai miten tehdä ja pelottaa, että hävetyksen lisäksi paukahtaa joku paikka kun tekee väärät liikkeet väärillä lihasryhmillä. Onneksi taas kerran on edes sen verran tietoa takataskussa, että osaan tehdä liikkeet rauhallisesti, vetää vastalihakset kasaan ja huolehtia, että ojentalaitteessa ojentajat tekee työn, eikä jotkut muut lihakset. Siihen auttaa paljon se, ettei toista aloittelijamokaa vol 3, eli jättää laittamatta alussa 500 kilon painot.

Tällä hetkellä vielä hävetys on suurempi tunne kuin salinautinto, mutta eiköhän se pikkuhiljaa ala helpottamaan. Käymme kuitenkin 3 kertaa viikossa rehkimässä, joten nyt pitäisi kolme kertaa nopeammin oppia mitä viimeksi ja tuloksiakin ehkä tulee, jopa näkyviä sellaisia. Lisäbonusta tulee sitä, että jostain syystä naiset näyttävät niin uubersöpöiltä salilla. Salilla vähän sama efekti kuin jossain söpöissä lämpimissä syysneuleissa: ihan sama millaisen pelottavan missin otat, niin hänestä tulee söpö ja suloinen kun päällä on salivaatteet. Joko ne vaatteet ovat jotenkin niin tyttömäisiä tai sitten ne hikisen kiiltävät naamat irveessä jotenkin rapistuttavat sitä yli-ihmismäisyyttä ja tilalle tulee ihanan epätäydellisiä ihmisraaskoja. Se on parasta saleilussa ja siksi välttelenkin jotain miesten saleja: naiseton sali olisi yhtä hirveää kuin työpaikka tai koulu ilman mitään silmätekemistä.

Kaveri sai ylipuhuttua, joskin aika kivuttomasti, minut katsomaan Inglourious Basterdsia. Kyseessä siis uusi Tarantinon filkka. Jonkun pahvimainoksen olin nähnyt, mutten tiennyt mitään muuta leffasta kuin sen, että se on pitkä, koska joku randomlehtiotsikko luki "Tarantino uskaltaa tehdä pitkiä leffoja". Olin vähän "ääh" kun tiesin, että leffa on mentävä katsomaan. Toki leffassa käynti piristää, mutta olin itse ajatellut enemmänkin District 9:iä tai jotain kiinnostavampaa leffaa. Leffan hyvyys ja kiinnostavuus kun ovat kaksi ihan eria asiaa: hyvyys on se minkä tietää leffan nähtyään, kiinnostavuus on se, joka on olemassa ennen leffan näkemistä. Todella harva leffa kiinnostaa minua, jonka takia jätän klassikotkin katsomatta. Joku 9.X IMDB:ssä ei vaikuta minuun mitenkään. Jaa. Kuulostaapa tylsältä. Jos joku aseella uhaten pakottaisi minut katsomaan tälläisen leffan, tietenkin tykkäisin, mutta vapaan tahdon maassa ne jää niin helposti katsomatta.

Tämä oli siis leffa, joka ei kiinnostanut etukäteen yhtään, mutta epäkiinnostus oli onneksi enemmän epätietoisuutta, eikä minulla ollut ennakkoasennetta leffaa kohtaan. ONNEKSI näin leffan! Ei helkkari että se oli hyvä! Tai siis se oli sellainen "Ei se leffa missään vaiheessa ollut hyvähyvä, paitsi sitten kun se loppui ja jäi olo, että täähän oli perkele hyvä!". Kaikkein suurin kehu mitä minä voin leffalle antaa on ehdottomasti se, että käytin vain 10% leffan ajasta päivittäisten asioiden miettimiseen. Vaikka minun rintakehääni ja niskaani koski koko leffan ajan ja vaikka minua kusetti ja pieretti, niin siitä huolimatta pystyin keskittymään leffaan. Ohoh! En oikeastaan koskaan pysty siihen ja sen takia katsonkin vähän leffoja, kun pilaan itse niiden nautinnon ajattelemalla joko jotain kauppalistoja tai sitten sitä, että minun ei pitäisi ajatella kun pilaan sillä nautinnon, mutta sen ajattelun tai ajattelemattomuuden ajatteleminen on ajattelemista myös. Sille tielle lähdettyään on niin vaikea kytkeä aivoja pois päältä, "olkaa hiljaa" ajattelu kun ei auta koska sekin on ajattelua. Voi verrata ihan täysin unettomuuteen ja siihen, miten itse pilaa unenmahdollisuutensa ajattelemalla sitä, ettei saisi ajatella.

En aio spoilata leffaa yhtään. Näyttelijät olivat minulle Pittiä ja Myersiä vaille täysin randomeja, vaikka ne ovatkin kuulemma aika tunnettuja. Jaa, ei sinänsä koskaan ole minua kiinnostanut kunhan ovat hyviä ja he olivat! Tarantinomainen kuvaustapa vielä oli superkivaa, ihan oudoissa asioissa kuvaus oli todella tarkkaa ja välillä taas suurpiirteistä. Sympatia ei herännyt ketään kohtaan missään vaiheessa, mutta toisaalta kunniattomat paskiaiset kuulostaakin siltä, ettei heitä sympatisoida. Mahtava leffa ja vaikkei mitään hirveää elokuvaäksöniä sisälläkään, niin käykää silti katsomassa teatterissa sen sijaan että tihrustaisitte 40" tuuman näytöltä.