IRC-Galleria

Taivaan tulet oli eilen pettymys. Mitäänsanomaton ja sekava jakso. Turha kiire, ikäänkuin loppu tulisi liian nopeasti ja moni juonen juoksu pitäisi saada päättymään ennen viimeisen osan lopputekstejä.

Vai olisiko vika sittenkin katsojassa? Kun eilen oli hieman normaalia arkea sisällöllisempi päivä Mikkelin sijaishuoltotyöryhmän kokouksineen, niin tuntuiko normaali Taivaan tulien jakso siksi pliisulta? Onko niin, että tavallisina kotona puurtamisen päivinä Taivaan tulet ovat olleet päivän suuri kohokohta, illan loistava televisiohetki. Mutta heti kun pävässä oli oikeasti utta sisältöä, tuntui televisiosarjan jakso pliisulta.

Pitäisköhän liittyä takaisin Taivaan tulien yhteisöön ja käydä kysymässä muiltakin, miten he eilisen jakson ovat kokeneet. Niin teenkin, katsotaan sitten olenko yksin ajatuksineni eilisen jakson tasosta. Tai en minä yksin ole, Rakas Vaimokin oli samaa mieltä. Mutta hänkin pääsi eilen Mikkeliin shoppailemaan, joten teoriani voi päteä myös häneen.

Ja sitten surullisiin uutisiin. Isot tytöt lähtivät eilen liki viikoksi Lappiin laskettelemaan. Seurakunnan reisulle Leville ja Ylläkselle. Vasta eka yö takana ja minulla on jo kaamea ikävä. He kun ovat normaalisti ehdoton piristys tässä aamukahvipöydässä, jossa nyt istuskelen yksikseni. Ja odotan ensimmäisiä lapsia aamupalalle. Mutta Jannan ja Sanskun poissalo latistaa aammun.

Mutta kestettävä on.

Sillä tytöt ovat reisunsa ansainneet.

Meillä tehdään eläinkokeita. Tosin ihan vahingossa. Mutta koetulokset ovat silti täysin vedenpitäviä.

Tällä kertaa olemme tutkineet uroksen naimahaluja. Jotka on todistettu valtaviksi. Onni sen on taas todistanut.

Viime viikon lopulla Onni loukkasi tassunsa. Yksi kynsi taittui 90 asteen kulmaan jalkaan nähden. Hyvä kun kävelemään pystyy, sohvalle tai sänkyyn ei voi hypätä ja jos joku vaan koskeekin jalkaan, ulahtaa Onni kuin suurtehohälytin.

Samaan aikaan naapurin Ritalla alkoi juoksu. Meidän Onni on pihalla kuono, häntä ja hieman jotain muutakin pystyssä, kuopii maata (myös sillä kipeällä etujalallaan) ja kun silmä vältää, karkaa naapuriin naimareissulle.

Tänä aamunakin kun oli pakko päästää Onni ilman valvontaa pitkän yön jälkeen ulos, karkasi se ryökäle naapuriin puoleksi tuntia. Mikäli Rita ei ollut ulkona, jätti Onni varmasti taas haisevan vastalauseen naapurin portaille. On se rontti ennenkin vastaavassa tilanteessa vääntänyt torttuna naapurin portaalle.

Toissa illan hämärässä Onni yritti olla ovela. Kuulin miten se hölkötti vartin huudon jälkeen talomma alapuolen kuivassa heinikossa, kiersi talomme, tuli pihaan juuri vastakkaisesta päästä taloamme ja oli niin hämmästyneen, niin hämmästyneen näköinen. Huudettiinko minua, kysyi koko koiran olemus.

Ei haittaa kynnen kipeys viriilin uroksen naimatouhuja.

Olisi siinä keski-ikäisellä miehellä mallioppimista.

Ihan kotioloihinkin.

Meni meinaan hetken kunnes tajusin, mikä päivä tänään on. Että Ruåtsiin myyty. Ei niille voi myydä kuin Ahvenanmaan, ei Irkeniä. Moneen vuoteen karmaisevin aprillipila, jonka kohteeksi olen joutunut. Huomaan vaan, että nuorempi sukupolvi ei kaikin osin ymmärrä, mikä aprillipäivä on. Rauhoittukaa, kaikki palaa uomilleen huomenna.

Mutta vaivaa on ylläpidossa nähty. Skriva mamman, synttärin, pimpa din pråfil, dagbög... Ja se on aina hauska havaita, että jotkut jaksavat tehdä töitä hyvän kepposen onnistumiseksi. Kiitos siitä sinne Esbosen. Jotain pohdittavahaan teillä viime yönä piti olla, kun blueskin soi niin alavireisesti.

Mutta asiaan. Olisi synttäripäiväjuhlat tiedossa. Uskaltaisiko lähteä kun matkaakin on yli 200 kilometriä. Jos Halmeniemen koulun ovessa onkin aprillia-kyltti. No on meitä siellä sitten muitakin, keksitään jotain hauskaa yhdessä.

Vaan eiköhän siellä Matin viiskymppiset ole ihan oikeasti. Käymme ainakin katsomassa. Ja onnitelemassa vanha akamua jo Vihdin ajoilta. Meidän pääkaupunkiseudulta Savoon muuttaneiden on pidettävä yhtä. Muuten meidät sorretaan suohon.

Rakas Vaimo kirjoittelee tuolla omassa päiväkirjassaan niin viisaita ja korkealentoisia, että minunkin on pantava parastani vastatakseni edes jotenkin haasteseen. Muutehan kaikki lukijamme luulevat, että RV on valinnut minut mieheksen vain komeuteni vuoksi. Etenkin kun kosinta tapahtui karkauspäivänä helmikuussa 1992.

Joten kirjoitan tänne yhden viisaan tarinan, jonka aikoinaan koulutuksissani minulle opetti melkoinen opettajani Lindin Olli. Jolta olen oppinut paljon muutakin viisasta.

Siis näin se meni.

Nuori vaimo paistoi paahtopaistia. Ennen paistin uuniin pistämistä hän leikkasi paistin molemmista päistä noin viiden sentin palat pois. Mies tiedusteli syytä moiseen tekoon eikä naisella ollut muuta vastausta kuin se, että näin hän on aina nähnyt oman äitinä tekevän.

Asia jäi vaivaamaan nuorta paria sen verran, että he päättivät soittaa naisen äidille. Jolla hänelläkään ei ollut käytäntöön muuta selitystä kuin se, että niin hänen äitinsäkin aina teki.

Mutta onneksi suvun grand old lady oli edelleen hyvissä ruumiin ja hengen voimissa joten asiaa oli mahdollista tiedustella häneltä. Yksi puhelinsoitto ja suvun vanhin oli langan päässä.

Tyttären tytär kysymään, että vieläkö isoäiti leikkaa paahtopaistista päät pois ennen paistin uuniin laittoa. Johon isoäiti vastasi, että ei tietenkään. Hämmentynyt tyttären tytär tiedusteli, että miksi hänen äitinsä muistaa isoäidin aikoinaan leikanneen paahtopaistin ennen paistamista. Johon isoäiti naurahti, että silloin heidän perheen kaasu-uuni oli niin lyhyt, että jollei paahtopaistista olisi leikannut palaa pois, olisi se paistaessa palanut uunin takaseinään ja luukkuun.

Näin saattavat perinteet kulkea suvussa väärällä tavalla vuosikymmenestä toiseen. Tai perheessä, työyhteisössä, puolueosastossa, urheiuseurassa, koulussa... Jos kukaan ei kyseenalaista, miksi näin tehdään, saatetaan toistaa toimintaa joka ei ole enää tämän päivän tarpeiden mukainen. Lekataan hyvää lihaa vaikka se mahtuisi kokonaisena nykyuuniin.

Mitä tästä opimme? Todennäköisesti emme mitään.

Vaikka pitäisikin oppia, että ne lapset jotka koko ajan kysyvät miksi ovat kehityksen kannalta tärkeitä.

Vielä viikko sitten mietin, mitä Rakkaan Vaimon ja minun kolmas elämä pitää sisällään. Eilen tajusin (RV:n avustamana) että sehän on sitku-elämää. Mitä tehdään sitku ei enää ole lapsia päivittäin hoidettavana. Mitä tehdään sitku ei enää asuta Käärmelahdessa. Minne matkustetaan sitku on mahdollisuus matkustaa. Mitä tehdään sängyssä sitku...

Perkele, minähän olen silloin kuuskymppinen. Siinähän jää viidenkymmenen villitys elämättä kokonaan. En minä ala odottaa, et sitku tuo on noin ja tämä on näin.

Sitä paitsi eniten minä, RV ja lapset tarvitaan elämää juuri tähän vaiheeseen kun lapset ovat murrosiässä. Kuten parhaillaan viisi lasta on. Ja kuudennella on muuten vaan paha olla.

Jotta minä ja RV jaksamme olla heille vanhempia edes ammatillisesti on meidän panostettava itseemme. Matkusteltava ja tankattava henkistä tankkia. Vietettävä aikaa ystävien kanssa ja tankattava henkistä tankkia. Nautittava konserteista, elokuvista ja teatterista ja tankattava henkistä tankkia. Saunottava mökillä kaksistaan ja ja tankattava henkistä tankkia.

Mutta ensin henkinen tankki pitää uusia. Nyt se on pelkkä likavesisäiliö. Ei sitä pesemällä saa niin puhtaaksi että sinne kannattaisi varastoida raikasta vettä elmän janoon. Paskalta se kuitenkin maistuisi. Ainakin hiukan.

Pistetään koko tankki vaihtoon. Tyhjennetään ja kaivetaan se likavesisäiliö esiin. Lahjoitetaan jollekin tai viedään kierrätykseen. Ja hankitaan puhdas elämänveden säiliö tilalle. Ja ryhdyttän täyttämään sitä nin, että on mistä ammentaa kun elämän jano on kovimmillaan.

Haloo elämä, täältä me tulemme.

Eilen oli oikea sosiaalitätipäivä. Ensin aamulla kauppaan ostamaan syötävää kolmen lapsemme sosiaalitädeille jotka saapuvat perhekäynnille. Sitten nopeasti kotiin järkkäämään paikkoja ja imuroimaan vaikka se homma oli tehty juuri perjantaina. Mutta kun haluan näyttää itsestäni sosiaaltädeille vielä hieman kiilotetumman puolen kuin todellisuudessa olen. Sitten odottamista pari ylimääräistä tuntia kun sosiaalitädet olivat unohtaneet kääntyä Mäntsälässä Lahdentielle ja päättivätkin tulla Porvoon, Kouvolan, Lappenrannan ja Imatran kautta.

Ja tulivatkin lopulta kolmen aikoihin. Juttelivat meidän ja lasten kanssa. Lapsista osa olisi kai odottanut syvällisempiä keskusteluja mutta aika oli rajallinen. Minusta kuitenkin ihan hyvä käynti, on hyvä että käyvät edes muutaman vuoden välein katsomassa miten täällä eletään.

Sitten viiden jälkeen sosiaalitädit matkaan kohti eteläsuomea ja itse pikaisesti sosiaalitädiksi perhekäynnille yhteen Pride-valmennusryhmämme perheeseen. Jossa keskustelimme liki kaksi tuntia heidän tuntemuksistaan ja meidän huomioistamme yhteisen Pride-valmennuksemme tiimoilta. Näkemykseni vahvistuivat, hyvä sijaisperhe tästä on tulossa.

Kuin kruunuksi päivän päälle paikallislehden lyhyet-palstalla joku nimetön vittuilee minulle luvuista, joita viime viikon lehtijuttuun oli sijaisperhetoimintaa valottavassa tilaisuudessa antanut se toinen tilaisuuden alustaja, en minä. Kai se on paikallisena ihmisenä vaan kannettava noiden virheellisten lukujen taakka.

Vaikka potuttaakin.

Kun olen melko tarkka julkisista sanomisistani.

Kuten eilenkin on aamu nytkin upea. Vaikkakin tuntia liian aikaisessa. Veivät taas ryökäleet yhden tunnin. Toisaalta saahan sen syksyllä takaisin. Nauratti muuten illalla nelosen uutiset. Osoittivat taas asiantuntemuksensa. Ainakin graafikko. Käntämällä kelloa tunnin taaksepäin. Siis kohti talvea.

Eilinen päivä oli rankka mutta hieno. Pride-valmennus meni hyvin ja siinä savotassa ollaan nyt lähellä puolivälin paalua. Kotobakin kaikki oli mennyt loistavasti, oli leivottu ja touhuttu kaikenlaista. Illan suukin jatkui vielä ihan mukavasti, kunnes...

Pienin ja suurin uroslapsi päättivät iltahämärissä kiivetä kouluvaatteissaan pihkapuuhun. Arvaattehan missä kunnossa nuo vaatteet sen jälkeen olivat. Ja etteikö tästä ole puhuttu sen miljoona kertaa. Molempien päässä on ihan varmasti tieto, että kiipeilyyn otetaan huonommat vermeet. Nuo männyt kun ovat oikeita pihkatehtaita. Mutta jostain syystä tämäkin pelisääntö joutui taas vessapaperiksi.

Tiedättehän mikä tästä jutusta seurasi. Kesken Vilkkuman konsertin. Kalabaliikki, konflikti, käräjät. Vain kolme sana amainitakseni. Minäkin huusin taas vaikka juuri päivän koulutuksessa olin valmennettaville puhunut kauniita sanoja kasvatuksen ylevistä periaatteista.

Pistin pojat petiin ja möyrin itsekin omaan sänkyyn.

Perheen naiset käyvät sääliksi. Rakas Vaimo otti taistelun raskaimmin mutta menihän siinä tyttöjenkin ilta pilalle.

Olin minä jotain muuta tältä illalta odottanut.

Tänä aamuna Savonlinnan Käärmelahdessa on sairaan kaunis maailma. Täysin kirkas aamu, nousevan auringon puna värjää naapurin koivikon runkoja yhä alempaa ja alempaa. On kuin punainen auringon kajo valuisi hitaasti latvasta kohti juuria.

Ulkona kävellessä kuului taas teerenpeli lähikalliolta. Ja mustarastaan vihellys oman pihan sireenipensaasta. Mäykky Onni juoksentelee iloisena kevään viimeisiä hankia pitkin kuselle omenapuun juurelta toiselle. Kaiken saa merkattua eikä tarvitse kahlata hangessa.

Onnia, minua, marsuja ja kissoja lukuunotamatta koko muu talo nukkuu. Tai oikeastaan kissatkin nukkuvat jo uutta unta kun saivat sapuskaa. Ihana hiljaisuus.

Miksikö minä sitten olen hereillä? Mihin sitä sisäisestä kellostaan pääsee. Olisi ollut vielä akaa nukkua pari tuntia ennen kouutukseen lähtöä mutta niin vaan heräsin viideltä kuten joka arkiaamukin.

Mutta ei se tällaisena aamuna harmita.

Ihmisen aamujen määrä on rajallinen joten eikös niitä kannata käyttää hyväksi.

Vaihdoin oletuskuvan talvisesta keväiseen. Jaa miksikö? Teerenpelin takia. Se kuului tänä aamuna Särkilahden suunnasta.

Tunnustan olevani kevätihminen. Sormet syyhyävät kevätöihin. Maan laittoon, kukkien kylvöön, mutaman uuden penkin tekoon, kivien vieritykseen, kompostien kääntöön...

Hyötyliikuntaa hauskimmillaan. Etenikin kun saa tehdä sitä Rakkaan Vaimon kanssa yhdessä. Siinä on täällä maalla asumisen yksi suuri ilo. Kuten luonto muutenkin.

Tulevalle kesälle on taas projekteja. Osa perinteisiä. Kuten keittokatoksen rakentaminen. Joka on ollut tyypillinen savolainen projekti jo muutaman kesän ajan. Eli aloittamista vailla valmis. Jos sen nyt aloittaisi tänä kesänä. Että saisi edes vaiheeseen.

RV nauraa avoimesti että minä kuulu ns. projektimiesten joukkoon. Aina pitää olla projekteja menossa. Suunnittelussa, pohdinassa, fundeerauksessa enimmäkseen, joskus jotkut jopa toteutuksessa. Ja muutama vuodessa jopa päätöksessä.

Mutta ei hän sitä pahalla naura. Kunhan ilkkuu kun tuntee minut. Ja tunnistan minä siitä itseni itsekin.

Valitettavasti.

Eilinen päivä meni mielenkiintoisen tilaisuuden merkeissä. Mikkelin ammattikorkeakoulun Savonlinnan kampuksella pohdittiin alueellisen lastensuojelutyön kehittämistä ja organisointimalleja.

Väkeä oli yllättävän laajasti paikalla. Liki viisikymmentä alueen alan keskeistä vaikuttajaa kunnista, järjestöistä, terveyspiiristä, ammattikorkeakoulusta, savonlinnan seudun sijaisvanhemmista ja perhehoitoliitosta.

Ja hyvät alustukset. Meinaan Perhehoitoliiton toiminnanjohtajalta Jari Ketolalta ja minulta. Näiden pohjalta vielä hyvä keskustelu, jossa selvästi oli huomattavissa kaipuu parempaan. Uskon, että tästä lähtee liikkeelle selvitystyö, joka johtaa uudenlaiseen lastensuojelutyön organisointiin ja panostukseen alueella. Uskon, että se koituu alueen lastensuojelutoimia tarvitsevien lasten, heidän perheidensä mutta myös lastensuojelutyön tekijöiden parhaaksi. Kukaan kun näistä kolmesta ryhmästä ei voi tällä hetkellä kovin hyvin.

Uskon myös, että uudesta tavasta toimia koituu hyvää meille sijaisvanhemmille. Ei se meidän elämäkään joka päivä pelkkää ruusuilla tanssimista ole. Mahdollinen alueellinen lastensuojelun kehittämisyksikkö pystyisi antamaan meillekin tukea ja koulutusta työhömme ja tekisi muutenkin työstämme tuloksellisempaa. Kun perhehoitajat voivat hyvin voivat myös perhehoidossa hoidettavat lapset paremmin.

Me tilaisuuden järjestäjät ja kokoajat eli Luukkaisen Sirpa Mikkelin ammattikorkeakoulun kampukselta ja minä olimme myös hyvin tyytyväisiä tilaisuuteen ja sen osallistujien antamaan palautteeseen. Mutta totesimme samaan hengenvetoon, että nyt se työ vasta alkaa. Kun ryhdymme tekemään Savonlinnan seudusta lastensuojelun parasta aluetta.

Tämän nelituntisen neuvotteluiltapäivän päälle istuimme vielä pari tuntia SSSV:n hallituksen kokouksessa johon liton erustajatkin jäivät keskustelemaan perhehoidon ajankohtaisista haasteista ja etenkin Savonlinnassa kesällä 2008 järjestettävistä perhehoitoliiton kesäpäivistä. Tuosta tapahtumasta tuleekin juhlava mutta hauska tilaisuus. Täyttäväthän sekä perhehoitoliitto että meidän paikallinen osastomme SSSV tuolloin 25 vuotta. Ja niissä merkeissä vietämme kesäpäiviä suvisessa Savonlinnassa.