IRC-Galleria

Ei helvetti, pitikin vessassa avata Savon Sanomien joku koulutusliite. Heti tuli itku ja poru, kun siellä oli ties mitä hauskaa ja nuoria ihmisiä ja koululaisia ja eräs samalta ala-asteelta oleva istui jossain kuvassa kavereidensa kanssa kaljalla ja sanoi, että "eihän kukaan yksin baarissa notkut", snif. Pointti oli siis se, että taas iski ihan järjetön himo "jotainia" kohtaan. En tiedä mitä tämä "jotain" on, mutta tiedän, ettei se ole tätä nykyistä 16 tuntia päivässä koneella/sohvalla/sängyllä elämää.

Välillä kirkastuu ajatus siitä, mitä tämä "jotain" voisi olla. Hyvänä esimerkkinä jossain aiemmassa tekstissä kerroin, miten haluaisin iltahämärällä samoilemaan metsiin hakemaan jännitystä, ihailemaan maisemia ja kertomaan kummitusjuttuja. Tämä olisi varmasti jotain "jotain", joka tyydyttäisi "jotainin" nälkää. Sitten taas usein se "jotain" on sellaista, josta ei tunnu saavan mitään otetta. Voi tuntua, että se "jotain" olisi uimassa käymistä. Kun päättääkin repäistä ja lähteä siltä seisomalta uimaan, ei se ollutkaan sitä. Tai ehkä se oli vähän, mutta sit kotimatkalla tulee taas jo poru, kun se "jotain" on ohi.

Ainoa yhdistävä seikka "jotainissa" lienee se, että se liittyy jotenkin ihmisiin. Vaikka olin loppujen lopuksi hyvinkin yksinäinen lukiossa satapäisestä tuttujoukosta ja isosta kaverijoukostakin huolimatta, siellä silti tuntui, että "jotain"ia puutu. Elämä ei ehkä ollut parasta, mutten kaivannut mitään mystistä "jotain". Yliopistossa taas täysin selvästi se "jotain" puuttui. Intissä sitä ei puuttunut. Nyt se taas puuttuu. Mikä yhdistää inttiä ja lukioaikaa, mutta erottaa yliopiston ja työelämän? Kaverit. Yliopistossa kavereita ei pahemmin ollut, eikä nyt työelämässäkään.

Kaipaan luultavasti siis ihan puhtaasti sosiaalista elämää ja kun sosiaalisen elämän kera tekisin mitä tahansa, vaikka menisin kaljalle, lähtisin lenkille, ihailisin oravia, etsisin aarretta, menisin ulkomaille, naapurikylään tai keittiööni, katsoisin kauhuleffaa tai kirjoittaisin runoja, niin silti näissä tuntuisi olevan sitä "jotain", kun niitä ei tarvitsisi tehdä yksin. Silloin osaisi myös paremmin nauttia siitä yksinoloajasta, jolloin on aikaa tehdä "ei-jotain", eli vaikka roikkua galtsussa, pelata, lukea tai harrastaa kauheuksia Herramme edessä.

Olen niin katkera ja kateellinen niille, jotka valittavat pitkiä koulupäiviään, mutta samalla ihquttivat, miten kafrut on ihania ja jeij, kaipaan Jamia ja Samia ja Kristaa ja Histaa ja Penttiä ja Renttiä. Välillä tekee mieli aloittaa joku uusi koulu ihan vain siksi, että saisi kavereita. Mutta kun en saanut niitä yliopistossa, miksi saisin niitä nyt? Samoin 99% syystä lähteä vapaaehtoistöihin ulkomaille on juuri siinä, että inttityyliin siellä pakkokaverustuisi ihmisiin, kun samassa liemessä kelluttaisiin. Mutta entä jos en? Tai mitä jos kaverustunkin, mutta suomeen palattua niistä tulee enää mesetuttuja, joita näen ensin kerran vuodessa, sitten käyn häissä ja sit hautajaisissa?

Raahatkaa minut sosiaalisuuskouluun, jossa opettelisin uudestaan sosiaalisuuden alkeet. Niin ja rikkokaa minun tietokone. Siis jos sitä voi enää enempää rikkoa, jotta minun olisi pakko edes yrittää tehdä jotain sosiaalisesti jännää. Tai antakaa edes vinkkejä, miten minä voisin tutustua ihmisiin, kun en kerta koulussa ja töissä heihin tutustu, harrastuksissa en tapaa ketään uusia ja puoli vuotta yöelämää on tuottanut yhden viisikymppisen herran, johon häneenkään en halua uudestaan törmätä.

Kakka.

Kympit paukkuu taas. Tänään on ollut vähän outo päivä. En koe, että olisin nyt saanut mitään hirveän erikoista aikaan, mutten toisaalta ole kyllä ennättänyt netissäkään roikkua paljoa. Aamupalan jälkeen olen hakannut geneettisiä algoritmeja, sitten oli kauppareissun aika ja sen jälkeen olen mässännyt. Mennään vaikka järjestyksessä.

Olen aina ollut jotenkin viehättynyt matematiikasta. En missään nimestä niistä matemaattisista merkinnöistä, enkä mistään todistamisesta, mutta sellaisesta karusta ja helposta räiskintämatikasta, jota voi tuhertaa kirjekuorien takapuolelle ja jolla voi pitkien yhtälöketjujen kautta laskea optimisuhdetta viinan ja appelsiinimehun väliselle suhteelle, jotta hinta, määrä ja känni ovat täydelliset. Rakastan lineaarista optimointia, kuten myös helpompia funktioita ja jonkin verran geometrisiä "Jos neliön sivu on x ja sen sisällä on ympyrä, jonka sisällä on kuusikulmio ja tämän sisällä kolmio, mikä on kolmion pinta-ala" tyylisiä tehtäviä. Nämä vaativat hoksottimia, mutteivat niinkään mitään erityistä matematiikkaosaamista tai muuta sen kummempaa. Tykkään myös aina todistaa laskuni numeroilla ja usein laskenkin ne alusta lähtien numeroilla kirjainten sijaan. Kun saan omasta mielestäni laskettua jotain juvelaa ja joku tulee uikuttamaan, että eihän tuo ole asymptoottisesti tosi x:n raja-arvokohdissa, lyön häntä nenään (kuvainnollisesti, olen oikeasti väkivallaton) ja jatkan hihkumista. Mä optimoin tän! Reaalimaailmassa! Todennäköisyydet ovat myös lähellä sydäntäni, mutta ne valitettavasti vaativat jo liikaa oikeaa matematiikkaa ja omat "maalaisjärki" räiskintämatikkatodennäköisyyslaskennat eivät yleensä päde, kun käytetään oikeita tilastollisia menetelmiä. Harmi.

Geneettiset algoritmit ovat siksi lähellä sydäntäni, että ne sisältävät kolme viehättävää asiaa. Ensinnäkin, ne ovat matemaattisesti parhaimmillaan hyvinkin helppoja (+, -, * ja perustiedot vektoreista). Toisekseen, niillä optimoidaan. Algoritmin hyvyyden saa siis tosi helposti selville käyttämällä valmiita optimoitavia yleisesti tarjolla olevia kaavoja ja jos keksii tosi tehokkaan optimoijan, rahaa ja nobeleita tulee niin ettei paskalle taivu. Kyse ei ole siis siitä, että hahaa, mäpä todistin x:n olevan asymptoottisesti tosi differentiaali-integraaleissa implisiittisissä kohden, vaan näillä algoritmeilla saa ihan selviä lukuja ja arvoja vastaukseksi, joista suoraan näkee, kehittikö jotain maailmaa mullistavaa vai ei. Kolmannekseen geneettiset algoritmit ovat yhdistelmä matematiikkaa ja biologiaa. Huisia! Aivan kuten tietokoneiden ja ihmisten yhteenliittäminen on kiinnostavaa, niin biologisnäkemyksellinen matematiikkakin kutkuttaa. On kokoajan sellainen jumalaa pilkkaava ja hullu tiedemäismäinen olo, kun näitä algoritmeja kehittää.

Tunnetuin geneettinen algoritmi löytynee Linnunradan käskikirja liftarille kirjasta. Siinä maapalloa käytettiin geneettisenä algoritmina ja sen piti ratkaista se kysymys, mihin vastaus 42 selvittää kaiken elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta muusta sellaisesta. Nyt voi itse päästää muahhahahah-naurua, kun samoilla algoritmeilla laskee jotain muuta. Geneettisen algoritmin perusajatus on se, että on olioita, joilla on geenejä. Olioita on yhden populaation verran. Nämä sitten mutatoituvat ja pariutuvat, kuolevat ja syntyvät, kunnes kymmenien tuhansien generaatioiden jälkeen eloon jäävät sellaiset oliot, joiden geeneistä löytyy paras tai ainakin hyvin lähelle paras vastaus kysyttyyn kysymykseen. Ihan vain siksi, että mitä parempi vastaus on, sitä paremmin luonnonvalinta suosii tälläistä yksilöä. Geneettiset algoritmit ovat toki hyvin suppeita verrattuna oikeaan luonnonvalintaan, mutta idea on sama ja siinä vaiheessa kun mallinnetaan kokonaisia ihmiskuntia algoritmeissa, alkaa tuloksetkin olla jo aika ärhäköitä ja pankkien salasanat murtuvat sekunneissa (ja maailma vaipuu kaaokseen, mutta whaevö).

Koska matikka kiinnostaa niin huisisti kaikkia, niin kerronpa myös ylensyönnistä. Ah, matikkaa ja ylensyöntiä, tästä tulee paras päivän miete koskaan. Sain eilen yhtäkkiä päähäni, että lukeminen + ruoka = nirvana. Tämä on ollut tiedossani aina, mutta koska olen kohta vuoden lukenut exältä lainassa olevia Taru Sormusten Herroja, eikä niiden kanssa saa edes ajatella ruokaa, ettei niitä tahri, tuo lukemissyöminen jotenkin unohtui kokonaan. Tarkoitus olikin, että tänään söisin mässyä. Laihdutan, taas kerran, joten ihan noin vain ei voi mässyä käydä ja syödä, vaan alunperin ajatus oli käydä 2-3 tunnin kävelylenkki ja samalla reissulla sitten kauppaan ostamaan mässyt. Algoritmeissä meni kuitenkin pidempään kuin oletin ja kun tajusin, että minähän voin syödä pähkinöitä karkkien sijaan, koska ne ovat terveellisempiä, jotenkin koko lenkki jäi sit pois. Ostin 125g chilipähkinöitä JA vielä irttarit päälle. HYI PASI! Mikä pahinta, Cittari oli jostain syystä luopunut Candykingistä ja sen tilalla oli joku Karkkikatu/tms typerä paskairttarivalikoima, jossa oli vain mässyä. Kyseessä on ihan normaali hypermarketkarkkihylly, eli metrejä pitkä, mutta ei yhtäkään laatikkoa, jossa olisi ollut mitään vähän hitaammin suussa sulavaa. Ei yhtäkään imeskeltävää karkkia. Kaikki ovat sellaisia, jotka pitää pureskella ja karkki on parissa sekunnissa syöty. Hyvin ymmärrettävää kaupan tuottoa ajatellen, mutta aikamoinen potku salanapostelijan kiveksille, minä kun olen aina ostanut jotain hitaita nameja.

Nyt oli siis chilipähkinöitä JA karkkia (onneksi vain 150g, yleensä tulee otettua 300g pussi). Mutta tämäkään ei riittänyt. Postihenkilö-Pate/Patiina oli tuonut pari päivää sitten paikallisen pizzerian mainoksen, ne näköjään harrastivat kotiinkuljetusta taas. Jostain helvetin syystä sain päähäni syötyäni 2 pähkinää ja yhden karkin, että mun pitää tilata vielä pizzakin. Ihan kuin karkeissa, pähkinöissä ja jääkaapissa kököttävässä tonnikalakasvislaatikossa ei muka ole tarpeeksi. Neijj!!! No tilasin sit. Sitä odotellessa luin kauhua ja söin chilipähkinät. Outoa, minä kun olen aina muistellut, että se yksi pussi kestää pari päivää. Nyt se meni vartissa. Pizza sentään kesti 45 minuuttia, tosin loppupuolella oli jo aika ällöttävän viileää. Siihen vielä Heroesin aikana karkit päälle ja yhteensä 2.5 litraa vettä. Nyt vähän turvottaa. Tarkoitus oli vielä syödä oikeaakin ruokaa, mutta neij, säästäkää mut, does not want!

Samalla myös selvisi se, miksi tälläisen mässytyksen jälkeen vaaka näyttää niin helvetillisiä lukuja huomenna. Läskihän on siitä vekkuli asia, että sitä tulee ja lähtee hyvin hitaasti. Kilo läskiä vaatii 7000 kcal ylimääräistä ja kilon läskin laihtuminen vaatii 7000 kcal vajeen. Eli vaikka ei söisi yhtään mitään, pitäisi olla 3-4 päivää syömättä, jotta laihtuisi kilon. Ja sama toisinpäin, lihoakseen kilon päivässä pitäisi syödä normaalit päiväateriat kuten ennenkin + vielä noin 2 kiloa karkkia päälle. Tästä huolimatta pizza + namuset nostavat helpostikin 2-4 kiloa elopainoa päivässä. Läskiä tuosta on ehkä 100-250g, muut ovat vain nestettä. Ja nestettä juurikin, nimittäin aina kun mässyttää mässyruokaa, tule juotua ihan sairaasti. Nytkin vedin sen 2.5 litraa ja tuoppi on taas tyhjä. JANO! Mikä pahinta, pisaraakaan nestettä ei tule läpi, vaan kaikki jämähtää suoraan soluihin ja turvottaa minut kuin Iisakin vaimonsa edessä. Neulalla itsensä tökkiminen ei auta ja orgaaninen nesteenpoisto (vihreä tee + ananas) ei sekään tunnu auttavaan hiilarimässyn jälkeiseen turvotukseen, vaan enemmän vain normaalisti poistaa turhaa nestettä. Yärgh. En kyllä huomenna käy vaa'alla ja pidän kitupäivän, jolloin ylihuomenna olen ehkä normimitoissa ja voin unohtaa koko tapahtuman. Gaah.

Hei. Olen Pasi ja olen idiootti. *klap, klap, klap* Vaati voimia tulla tänne kokoukseen ja tunnustaa tämään. Pitkään olen kieltänyt itseltä idioottiuteni, mutta eilen potiessa hajonnutta kättäni ja etsiessä kelloani varmistuin siitä, että olen todellakin idiootti. Nyt käyn läpi seitsemän I:n hoito-ohjelman, jolla on tarkoitus päästä idioottimaisuudesta eroon. I numero 1: Juo vähemmän idioottilientä, idiootti!

Join siis kelloni ja teloin käteni. On aika normaalia, että menen baariin ja herään sängystä/eteisestä ilman mitään muistikuvia paluumatkasta. Tällä kertaa kävi taas näin, tosin nyt pääsin ihan sänkyyn ilman vaatteita, normaalisti uni tulee eteiseen tai edes vaatteet päällä sänkyyn. Illalla aloin ihmetellä, kun vasen käsi tuntuu jotenkin oudolta. Tajusin, ettei minulla ole kelloa kädessä. Kohta tajusin, ettei sitä kelloa löydy mistään. Sitten tajusin vielä sen, että kellon kohdalla ranteessa on iso mustelma, se kohta kädestä on turvonnut ja siinä on jotain verisiä naarmuja. Olen siis kaatunut/tms, lyönyt kellokäteni johonkin, kello on repinyt rannetta ja luultavasti hajonnut niille teilleen. Ranneke oli jo muutenkin vähän rikki, joten se ei varmasti ole kestänyt suoraa iskua. Rannekin on kipeä ja polveen sattuu. Baarista kämpille on puolen tunnin kävelymatka ja muistaakseni oli ihan helvetin liukasta, joten matkalle mahtuu aika monta paikkaa, missä se kello voi olla. Tietenkin eilen satoi vielä lumet ja koko päivän on ajanut aura-autoja, joten jos se on jossain tiellä, nyt se on penkassa lumen alla. Ainoa toive löytää kello on se, että olen kaatuunut jo baarissa (jolloin tosin hävettää mennä kelloa kyselemään, jos minut on viskattu ulos) tai sitten joku on löytänyt kellon kadulta ja vienyt sen kyttälaitokselle. Toki mahdollistahan on sekin, että se kello on jossain kämpillä ja olen laittanut sen "turvaan jemmaan", enkä löydä sitä jemmaa enää koskaan. Ei tämä muuten vituttaisi, mutta kyseessä oli kallis (~100 eur) lahjakello. Onneksi siinä ei sentään ollut kaiverruksia, eikä suuria tunnesiteitä, joten loppujen lopuksi vain materiaa on hävinnyt, jos jotain.

Kyllähän sitä kaikkea sattuu ja tapahtuu törpötellessä, eikä maailma nyt tähän kaadu, mutta kyllähän se tuntuu vähän turhalta, kun baarissa oli tylsää, istuin koko illan yksin, join ihan turhaa ihan liikaa ja sit hävitän kelloni. Fiilis olisi ihan eri, jos olisin bailannut 3 päivää kafrujen kanssa jossain ulkomailla ja alligaattori olisi syönyt kelloni. Silloin se olisi vain hauskanpidon uhri, eikä pelkkä typerä teko. Noh, elämä jatkuu. Pullon suu saa tosin olla nyt kiinni synttäreille asti ja jos joudun uuden kellon ostamaan, joku 60 euroa pitäisi pieraista jostain. Taidanpa vaihtaa halvempaan ruokaan, ihan jo katumismielessä.

Mikään näistä mietteistä ei vielä ole ollut kevyttä, joten pitää nyt vähän nostaa suupieliä ylöspäin. Nimittäin aiheena on nyt (typerä) huumori. Huumorintajuni on moninainen, joskin noin yleisesti eniten nautin poliittisesti epäkorrektista huumorista. Fyysinen huumori ei uppoa oikeastaan yhtään (paitsi poikkeuksena Jack Black ja Conan O'Brien, joiden kohkaus on aina hauskaa), Duudson/Bam Margera-"huumoria" vihaan ihan älyttömästi, stand up-komiikka on puhtaasti typerää ja turhaa ja monen kohdalla on synonyymi "hassuilla" äänillä puhumiseen (Wickström), alleviivaava Jenkki-reba-seinfield-huumori ei nappaa yhtään, koska vitsit tajuaa jo vartti ennen niiden tapahtumista. Brittihuumori itsessään ei niin iske, vaikka toki britanniasta tulee aivan uskomattoman hauskojakin poppoita. Chaplinmainen "oho, kompastuin piiraaseen 20 kertaa peräkkäin" huumori ei ole huumoria, kuten ei myöskään se, että poliisit jahtaa rosvoa takaa hassun musiikin soidessa ja sit rosvo jahtaa poliiseja. H. a. Suomihuumori toimii joskus, esim. Vares oli yksi hauskimpia leffoja koskaan, mutta monet suomalaiset sketsisarjat ovat vain typeriä.

Yksi erottuva huumoripiirre minussa on "kikatteluhuumori". Tämä on sellaista, mitä ihmisille käy yleensä väsyneenä ja se aina vaatii toisen samanlaisen ihmisen. Ex-exäni on juuri samanlainen kikattelija kuin minä ja kahdestaan messengerissä saadaankin aina ihan järjettömiä kikattelutuokioita, kun puhutaan hölmöjä toisillemme. Eilen meinasin kikatellessa räkiä näppäimistön, kun sanoin kaverille "Tivut" tarkoittaen tipuja. Yksinkertainen asia, mutta voi jiibus, että me räkätettiin tuolle. Tivu! Ajateltiin, miten jollain olisi salkullinen tivuja ja kun hän aukaisisi sen salkun, sieltä kuuluisi hirveä tivutus. Tai mitä jos kanat olisivatkin isoja keltaisia tivuja, eivätkä muuttuisi ulkonäöltään vanhetessaan muuten kuin kasvamalla. Sit piti etsiä jo googlen kuvahaulla kuvia tivuista ja kikatus jatkui.

Tälläisen huumorin suurin ongelma on se, että se tosiaan vaatii samanlaisen ihmisen rinnalleen. Yksin tivuttelu ei ole hauskaa, eikä ainakaan ihmisen kanssa, jota tuollaist eivät kikatuta. Lisäksi on ihan järjettömän rasittavaa, jos kaksi kikattelevaa ihmistä alkaa puhumaan inside-juttuja keskenään, jolloin niitä ei muut tajua. Kun toinen sanoo "Tivu" tai muistatko Rönloosin, niin sitten he käkättävät keskenään vartin. Tämän takia kikatushuumori onkin parhaimmillaan silloin, kun sillä ei ärsytä ulkopuolisia ja sitä harrastaa vain ihmisen kanssa, joka itsekin tykkää kikatella.

Hahaa, tanaan mina juoda pjullo namimehu, 15% mangojuise ja sinne mina pistaa vjahan jaita ja kivennaisvetta. Moon teiniski, kun ma lantraan viinia kivennaisvedella. Shadappa juu mautha! Mjina olla juoda nyt kolme lasij ja mjina olla kohta hjieman kannissa. Yksin paariin ma menna, mjutta mjinkas tekee, mjinkas tekee.

Kolme apinaa meni tien yli, neljäs ei mahtunutkaan. Ei hittu! Plol! xd

*******************

Eih, my head. Minulla on taas validi teoria. Joku laittoi juomaani tyrmäystippoja. Nimittäin join baarissa varmaan 4 tuoppia ja viimeisen jälkeen en muista mitään. Tyrmäystippoja siis, normaali päihtyminen ei tietenkään tule kysymykseen. Haluaisin kiittää tätä henkilöä, koska baarista on yli puolen tunnin kävelymatka, enkä muista sitäkään. Enkä ole käynyt edes grillillä! Tai jos olen, olen syönyt paskaruoan matkalla.

Nyt vähän nipistää päätä ja paleltaa. Tietokonekin oli auki, jolloin aina pelottaa, että olen jutellut jollekin :/ Gfn, toiv. en.

Noniin, ihan ensiksi kerron mahtavan teoriani siitä, miksi kävellessä maata tuijottavat huonoitsetuntoiset ihmiset eivät saa ihmisiltä hymyjä, kun taas pää pystyssä käveleville ihmisille hymyillään. Tätä on yritetty selittää valikoivalla muistilla (kun oma fiilis on paska, muiden hymyt jää näkemättä), ihan puhtaasti sillä, että maata tuijottava ei näe ihmisten naamoja eli niiden hymyjä, sillä, että jos oma naama on norsunvitulla, muitakaan tuskin huvittaa hymyillä takaisin ja sillä, että hyvä itsetunto "loistaa" ihmisestä ja tekee hänet viehättäväksi. Noh, onhan nämä kaikki totta, mutta se oikein ja paras ratkaisu tähän dilemmaan on tietenkin KAKSOISLEUKATEORIA!

Keksittyäni tämän teorian, en ole enää kävellyt, en edes uskaltaisi kävellä, katse maata tuijottaen, vaan nyt pääni on pystyssä kuin ankanpoikasella. Vaikka olisi maailman paskin ja rumin fiilis, ei se sillä parane, että katsoo kengänkärkiään. Tälle on täysin luonnollinen selitys.

Ylläolevasta kaaviokuvasta näette kaksi tilannetta. Tapauksessa 1 (helvetin söpö) esimerkkihenkilö on angstviil-olotilassa ja kulkee kadulla tuijottaen maata. Pää on kääntynyt noin 45 asteen kulmaan alaspäin, jotta kaduntuijotus on mahdollista. Leuan laskeutuminen saa leuan alla olevan mahdollisen rasvan työntymään esille puristuessaan leuan ja kaulan väliin, eli käy "kaksoisleukaefekti". Kun kävelet angstisena tuijottaen maata, etkä ole täysin laiha leuastasi, sinulla on kamala kaksoisleuka kokoajan naamassasi. Tämän takia ihmiset eivät hymyile. Normaali kaksoisleuka, jota joillain hieman pulleammilla on, ei ole minusta ainakaan ruma, mutta tämä alaspäinkatsomispuristuskaksoisleuka on yleensä kaikkein rumin kaksoisleuoista ja vähän isommilla ihmisillä ne leuat eivät rajoitu kahteen, vaan niitä on 3-inf.

Kuvassa 2 taas söpöllä esimerkkihenkilöllä on itsetunto sinä päivänä kohdillaan ja hän kävelee pää pystyssä. Leuka ja kaula muodostavat 90 asteen kulman, eikä leuan alla oleva rasva työnny esiin, kun sillä on tilaa olla koko leuan alapuolen mittaisesti. Kukapa ei hymyilisi ihmiselle, jolla on vain yksi leuka?

Joten... Tuntuuko usein ulkona rumalta? Eikö ihmiset hymyile kadulla? Nosta pääsi, hyvä tyttö/poika/jokumuu, niin maailma on sinun!

Noin, nyt kun nobelin arvoinen teoriani on saatu julkaistua, voidaan siirtyä eteenpäin. Voisin kertoa päivästä, mutta kerronpa ensin yhdestä asiasta, joka ei ärsytä vain minua, vaan joku tutkija valitti samaa. Nimittäin tyypillisessä etenkin tekniikan alan työpaikkailmoituksessa olevat henkilöt, ilmoituksen ilme, sen tuoma mielikuva ja todellisuus. Eli jos vaikka Nokia tai Abb hakee töihinsä dynaamisia moniosaajia ja nuoria huippulupauksia, on kuvassa _aina_ yksi hymyilevä mallikasvoinen mies (jolla on sänki), yksi hymyilevä missinainen, yksi hymyilevä tummaihoinen mies/nainen (muttei koskaan mustaihoinen), yksi hymyilevä aasialainen mies/nainen ja mahdollisesti vielä yksi intialainen. Mitä tästä voi päätellä?

1) Dynaaminen moniosaajuus ei riitä, vaan selvästikin päästäksesi firmaan sinun täytyy olla malliulkonäköä
2) Firma palkkaa yhden kutakin eettistä ryhmää. Jos paikkoja on siis tarjolla kuusi, niistä 3 tulee miehille ja 3 naisille ja näistä 2 valkoihoisille, 2 tummaihoisille ja 2 muille, yleensä aasialaisille.
3) Jos olet _musta_ihoinen, et ole tervetullut firmaamme. Maitokaakaoihoiset huolimme
4) Meidän firmassa ei tunneta käsitettä "vapaa pukeutuminen"
5) Joko otamme töihin vain hymyileviä ihmisiä tai olemme niin hyvä työntekijä, että kukaan ei saa naamaansa nykkyrälle, vaikka kuinka yrittäisi

No tietysti ylläoleva on kärjistettyä ja huumoripitoista, mutta tietyt ärsyttävät stereotypiat ärsyttävät myös työpaikkailmoituksissa, ei vain esim. elokuvissa ja mainoksissa. Jostain lehdestä luinkin, että nuo kuvat on otettu jostain kuvapankista ja etenkin amerikassa ne ovat todella suosittuja, koska siellä on äärimmäisen tärkeää, ettei ketään loukata. Tämän takia pitää harrastaa etnistä- ja sukupuolisyrjintää ja valita yksi kutakin, koska jostain syystä tälläinen syrjintä muka tarkoittaa sitä, ettei yritys syrji oikeasti. Outoa.

Omaa työnhakuitsetuntoa ja -motivaatiota ei tuollainen mauton ja hajuton, sekä stereotypisoiva mainos paranna. Jos kuva olisi realistinen, eli siinä olisi normaaleja firman työntekijöitä random-otos, heti voisi firmakin kiinnostaa enemmän. Hymyilevien pukumallien sijaan jos kuvassa olisi sellaisia normaaleja vähän elämäänsä kyllästyneen näköisiä insinöörejä, joista pieni osa olisi naisia ja yksittäinen ulkomaalainen ehkä ja päällä olisi collegea ja taustalla pyörisi koneessa blue screen, olisin heti jeij, tämä firma on tästä maailmasta, eikä pilvilinnojen takaa smalltalk-bisnerverkostojen maailmasta, jossa dynaamiset moniosaajat ratsastavat core kompetenssilla töihin yksisarvisten konsulttiratsujen kanssa. Tulkaa joukkomme, mennään myymään työnantajallemme vapaa-aikaamme, olemmehan me itsekin itsemme pomoja ja meidät palkannut yritys on meidän asiakkaamme! Tulkaa, muodostetaan verkostoja ja tehdään arvoketjustamme horisontaalinen! Tulkaa, liitäkäämme iloiseen 12 tunnin työpäivään, jonka jälkeen menemme harrastamaan, leffaan, poikien kanssa kaljalle ja palaamme kotiin onnellisen vaimon/miehen luo onnellisina insinööreinä. Tulkaa!

Vielä yksi marmatus. Snickers-Nutcase-mainokset. Nämä, jossa rankkisextreme-awesome-TO-THE-MAX hemmot lumilautaavat talonsa ikkunasta sisään agrorockin soidessa, skeittaavat jääkaapille, heittävät VOIMARUOKAA naamaansa ja sit kun on nälkä ja ovat juuri himalajalla tekemässä viitoisslutzia skeittilumilautajääkiekolla päällään laskuvarjo ja 3 missiä, he PUREVAT maistuvaa Snickers-patukkaa, josta he saavat TOTAL ENERGIAA temppuilua varten. Yksi Snickers sisältää jopa 600% TOTAL ENERGIAA ja sen syömällä EXTREME-kykysi kasvaa 112% ja olet 4 kertaa luultavammin saavuttamassa SUPER TOTAL ENERGY LEVELIN, jolloin Bam Margera tulee telkkaristasi sisään, heittää kämpässäsi bileet ja leikkaa puolet hiuksistasi. ENERGY! TO THE MAX! AWESOME! TO THE NEXT LEVEL! AND IT TASTES AWESOME *snicker, mums, yummytummy*

Ensinnäkin vihaan sydänjuuriani myöten koko extreme-pelleilyä, jossa muka ei koskaan saisi ottaa rennosti, vaan aina pitäisi olla menossa ylivirkeänä, temppuilla, pelleillä, kiusata kavereita ja skeitata/bleidata/tiesmitätätä ympäriinsä. Tottakai tämän suhteen minulla ei ole sananvaltaa, jokainen tehköön mitä haluaa ja olen noin 10% kateellinen siitä, että jotkut jaksaa ja kehtaa. Sen sijaan se mikä oikeasti häiritsee on tuo ristiriita Extreme-ihmisten ja Snickersin välillä. Minulle kun Snickers edustaa enemmänkin sellaista rauhallista hieman nörtihköä ihmistä, joka istahtaa kynät kauluspaitansa etutaskussa hieman hassuun asentoon sohvalle, lukee Mikrobittiä ja samalla varovasti närkkii Snickersiään. Tytön kohdalla Snickersin syöjä on hieman pullakka ja fiksu tyttö, joka keittää kesäiltana teetä, nostaa keittiössä jalat tuolille, lukee uusinta Kahlon kirjaa ja nakertaa Snickersiä. Nam, *snicker*.

Snickers on hintalaatusuhteeltaan paras patukka, enkä siis itse patukkaa ainakaan hauku, vaikken itse niitä syö enää sokerin takia. Maultaan Twix on paras, mutta se on myös kallein ja hurvittelevin patukka. Twix on kuin 10 euron kebabyllätys-grillillä, vaikka 4 euron makkaraperunoillakin lähtisi nälkä. Mars on taas aika perus, sellainen jonka koripalloilija syö treenien jälkeen samalla kun juoksee kylille pelaamaan pajatsoa tai jonka intissä metsäleirillä oleva tyttö kuorii pakistaan ja pistää naamaansa ennen vihollishyökkäystä. Snickers on näistä varovaisin ja nörtein, tarkan markan vartijalle tarkoitettu. Muut patukat ovat sitten asia erikseen, niihin en edes puutu.

Vieläkin jäi vaikka mitä sanomatta, mutta nyt ei enää jaksa. Huomenna tai joskus sit. Ainiin, mitä tein tänään? Kävin salilla, oli kivaa pitkästä aikaa. Sali-ihmiset söpöjä. Huomenna juomaan, kai. Jeij.

Nyt on niin paljon kerrottavaa, että ehkä en jaksa, viitsi, muista tai halua kertoa kaikkea kerralla. Unohdan kuitenkin kaiken sen, mitä en sano nyt, mutta samapa tuo. Aloitan ihan päiväkirjamaisesti kertomalla mitä tänään tapahtui.

Tänään kalenterissa luki hammaslääkäri, työkkärikäynti ja Suomalaisen ale. Yö meni tietenkin valvoessa, kun pelasin La Pucelle Tacticsin läpi ja tuttuun tyyliin läpipeluun jälkeen luen aina kaikki läpipeluuohjeet ja strategiaoppaat huomatakseni, miten paljon jäi löytämättä tai jatkuuko peli vielä. Jatkuu, voi pyhä jeesus että jatkuu. Harmi vain, että vähemmän kiinnostavana. Unimatti kutsui noin klo 03.45 ja herätys oli klo 08.00. Vaikea aamu, mutta kun ylös pääsi, kyllä se siitä. Vesiräntäsateessa puolen tunnin pyöräily hammaslääkäriin oli yhtä tuskaa, eikä asiaa auta se, että pyöräni jarrut ovat tyyppiä "jarruta ja korjaa", eli jokaisen jarruttamisen jälkeen pitää kytkeä jarruvaijeri takaisin kiinni. Jos tämän unohtaa tehdä, voi olla nopeasti asiaa hammaslääkärin lisäksi myös normaalille lääkärille. Keli näytti liukkaalta, muttei ollut edes mitenkään pahasti.

Tuttuun tapaan oli ihan hirveä kiire ja sit odottelin vartin paikan päällä. No aina parempi näin kuin myöhästyä. Hammaslääkärin sijaan aika oli suuhygienistille, jonka oli tarkoitus tehdä normaali tsekkaus hampaista, missä kunnossa ne on. Kuulemma ihan ok, mutta jotain tietenkin piti löytää, joten joutuu vielä kerran menemään näyttämään niitä lääkärille (aika toukokuulle, pienet jonot). Hygienisti oli söpö ja nuori, mutta kiitettävän osaava. Hammaskiven poistossa käytetty ultraäänipora sen sijaan oli helvetillinen. Jos normaali pora kuulostaa pahalta, tuo kuulostaa viisi kertaa pahemmalta. Oikein kimeän raastava. Kun hygienisti kysyi, vihlooko, teki mieli sanoa, että päätäni vihloo tuo ääni. Noh, pian alkoi se oikea vihlonta, joten pilkka osui omaan nilkkaan. Ei mitään tuskallista tuskallista, mutta hyvin epämiellyttävää kipua, oikein sellaista kylmää hermokipua aina välillä. Lisäksi kun se sillä laitteella ajeli ienrajat myös, niin se kirpaisi aina välillä. Session jälkeen olikin aika hassu tunne, kun jokainen ien puski verta. Se ei tietenkään vielä riittänyt, vaan sitten kraapattiin sillä piikillä lisää. Saan jopa outoa tyydytystä siitä, kun hammaskiveä kaivetaan sillä piikillä ja sitä lähtee kunnon köntti. Sen sijaan se on ihan kamalaa, kun hammaskiveä ei enää ole ja se piikki liukuu hammasta pitkin oikein raastavasti. Tuntuu kamalalta, kuulostaa kamalalta ja pelottaa, että se raastaa kalliit hampaani rikki.

Hammaslääkäristä matka vei työkkäriin, jonne oli viimeinen päivä palauttaa selitys, miksi olisin opiskelijana muka oikeutettu työttömyyskorvaukseen. Ei mikään muukaan taho minulle mitään maksa, ei edes sossu, joten toivottavasti olen oikeutettu. Leimattujen ja allekirjoitettujen paperien saanti yliopistolta oli jo sen verran työn ja tuskan takana, että jotain hyötyä saisi siitä olla.

Ärrältä kävin ilmaisen tupla-patukan facebookista saatua lappusta vastaan (kiitos facebook ja tupla-mainosyhteisö, tälläisestä sosiaalisesta markkinoinnista minäkin pidän) ja Suomalaiseen ostamaan GI-keittokirjaa. Tuttuun minu-tyyliin ensin etsin itse kirjaa tunnin ja vasta sitten alennun kysymään myyjältä. Tosin sekunti ennen kysymistä huomasin, että se kirja oli keskellä liikettä. No eihän sitä sieltä tajua katsoa, liian näkyvillä! Jatkan kyllä edelleen karppailua, mutten ole koskaan ollut mikään natsi/alakarppi, vaan enemmänkin hyväkarppi. On ihan positiivista lukea matalan GI:n/GK:n keittokirjojakin, niin saa vähän näkemystä siihen, mitkä niitä hyviä hiilareita ovatkaan. Lisäksi yhdistämällä matalan GK:n keittokirjan ja alakarppikeittokirjan saa tehtyä ruokaa, jossa on mukana vähän hyvää ja halpaa (ja hidasta) hiilaria, mutta silti se täyttää karppinormit ja pieru ei ala lentämään. Paistettu täysjyväriisi on niin hyvää, etten siitä aio luopua, vaikka kuolisin mihin betekseen ja suolipöhöön.

Eilen sain yhtäkkisen valaistuksen siitä, että näin työttömänä ja toimettomana voisi tehdä muutakin kuin istua koneella. Esim. lukea. Nokka vei siis kirjastoa kohden, josta lähtikin sylillinen kirjoja. Tykkään eniten kauhunovelleista, joita on tosin tarjolla valitettavan vähän. Käytännössä vain Markku Sadelehdon toimittama novellisarja on lukukelpoinen ja siinäkin moni kokoelma on teemaltaan tylsä (vampyyrit, hohhoijaa, ihmissudet, hoah, klassiset kummitukset, tylsää, psykotappajat, älkää viittikö nukuttaa mua!) ja ne kiinnostavat tuli luettua jo teininä. Uusin kirja on vuodelta 1997, joten tarjontaa oli aika vähän. Muutama kirja kuitenkin tarttui mukaan. Osassa oli tuttu kansi, mutten muista lukeneeni niitä. Hieman outoa, kun omasta mielestäni luin kaikki lukemisen arvoiset (tai sitten en pitänyt näitä lukemisen arvoisina). Otin myös ihan testimielessä kummittelukirjan, vaikken niistä niin pidäkään, peruskummittelu kun on kirjoissa hyvin tylsää. Ihan kirjavinkkinä jos haluatte erikoisia, osittain hyvinkin häiritseviä, sadistisia, kauheita ja lyhyitä novelleja, niin Outoja Tarinoita 1-5 on lukemisen arvoinen sarja.

Semmoinen perusreissu "kylille". Ainiin, olin jostain syystä kirjastolle velkaa 40 senttiä, en edes tiedä mistä. Kirjaston sääntöjen mukaan ei saa lainata, jos on penniäkään velkaa. Kun sanoin, että voin maksaa luottokortilla, neidin (söpö) naama venähti ja sanoi, että jospa maksat vaikka enskerralla. Vasta jälkikäteen tajusin, että minullahan on aina repussa yksi 50 senttinen uimahallin pukukoppia varten, joten olisin jopa saanut maksettua tuon. Normaalisti en vain koskaan enää käteistä kanna, enkä käytä edes lompakkoa, joten nou mani hani tilanne tulee kun joku vaatii kolikoita.

Matkalla ihmisiä taas nähdessä tuli mieleen se, miten makuni tyttöjen päähineiden suhteen on muuttunut. Hyvin pitkään olin kovinkin tiukka (ever so strict, hahaa, rakastan tuota ever-sanan käyttöä!) sen suhteen, mitä siedän nähdä tytön päässä. Paljas pää on aina ok, oli pakkasta kuinka paljon tahaansa. Lippis on myös ok, etenkin useille. Korvat peittävä panta tai aurinkolippa on jeij (normaali tukkapanta on taas superhot). Korvaläpät on eijeij. Pipoista normaali ehjä tyttömäinen peruspipo on iiiihana. Sen sijaan kaikki erikoispipot olivat täydellinen EI! Lippapipo, EI! Lemmu, PERKELE EI! Myssy, EIIH!! Inkkaripipo, NNOUU! Itseäni alkoi vähän kikatuttamaan kun näin sieluni silmin kuvan itsestäni pari vuotta nuorempana paasaamasta päähineistä, aatteista ja standardeista. Minun aatteisiini kun ei kuulu, että hyväksyisin epästandardeja päähineitä naisilla. Ai, mihin aatteisiin? Mikä aatteissasi estää lemmun hyväksymisen? Rumuus. Aatteeni ovat rumia päähineitä vastaan.

Nyt oudon, mutta jo kerran tapahtuneen vihasta rakkauteen tapahtumaketjun jälkeen olen alkanut jopa viehättymään jostain erikoisemmista hatuista. En minä vieläkään pidä jotain lemmua millään tavalla hienona, mutta silti sen näkeminen kiinnittää huomion. Periaatteessa minun pitäisi vihata, mutta yhä useammin en vain pysty siihen, vaan henkilö korostuu jotenkin entisestään ja näyttää jopa seksikkäältä. Sama juttu ernumyssyjen kanssa. Vaikka ne ovat oikeasti ihan helvetin rumia, niin silti jostain syystä enää sen ihmisen kohdalla ei lue iso punainen EI, vaan se ihminen korostumalla korostuu kun päähine kiinnittää huomion ja kaikki hyvät puolet ihmisessä muuttuvat tuplasti paremmiksi. Toki hyvä pipo on edelleen paras ja hyvä pipo toki parantaa enemmän kokonaisuutta kun huomiota herättävä, mutta ruma lemmu, mutta silti... Argh. Edellisen kerran tälläinen viharakkausvaihto tapahtui yläasteen alussa villapaitojen suhteen. Vihasin villapaitoja tytöillä, jostain oudosta syystä (ehkä samasta kuin vihasin niitä itsenikin päällä, enkä vieläkään pue villapaitoja koskaan). Villapaidat ja farkut, joka siihen aikaan oli sellainen perusrentopukeutumistyyli, oli vihalistani ykkönen. Yhtäkkiä vain tajusin haaveilevani vuotta nuoremamsta tytöstä hemmetin ruman villapaidan kanssa ja argh, nopeammin kuin tajusinkaan, villapaidat olivat jotain hienonta maailmassa. Ovat edelleen, ehdoton ykkössuosikkini mistään vaatteista tyttöjen päällä, joskin villapaitojenkin suhteen makuni on hyvin rajattu. Sanoisinko jopa, etten hyväksy aatteellisesti vääränlaisia paitoja ;D

Minua kikatuttaa usein oma makuni, sen analysointi ja tietyt vähän hölmöt rajat, joita itselleni vedän. Usea tuttu ja exä onkin kysynyt, miksi teen elämästäni niin vaikeaa. Siksi, että se on kivaa! En minä näitä sääntöjä keksi! Eikun keksin, mutta whaevö, ette te voi määrätä! Ei se niin vain mene, että minä soittaisin ja varaisin ajan. Eiei. Sen sijaan minun pitää viisi päivää ensin stressata ja sitten perua koko asia. Ei niitä karkkeja saa ottaa. Joojoo, siinä lukee, että saa ottaa karkkia, mutta ei niitä saa ottaa kahta. Ei vain saa. Et sinä ymmärrä, ei niitä saa. Minä en ainakaan halua olla tämän asian kanssa tekemisissä, poistun takavasemmalle jos otat. Eh, ei se nyt vain toimi niin, että minä tiskaisin syönnin jälkeen. Et vain ymmärrä. Ei sitä lusikkaa voi laittaa teräpuoli alaspäin siihen kuivaimeen. Ei vain voi. En suostu syömään enää, jos laitat. Äläkä viitsi vedota siihen, että syön likaisilla astioilla pilaantunutta ruokaa, se on ihan eriasia kuin käyttää lusikkaa, joka on ollut väärinpäin astiankuivaimessa!

Lisähaasteet elämään tuovat jännittävyyttä ja rajoja, joita on kiva yrittää rikkoa.

Jahas, nyt tuntuu jo liian pitkältä tämä, enkä kertonut kuin yhdestä asiasta joka oli mielessäni. No, huomenna sit, jos en unhoita. Kirjoitanpa ne jo valmiiksi tähän ylös: työpaikkailmoitusten syvällinen sanoma, teoria miksi katua tuijottava ihminen on vähemmän viehättävä kuin ylpeästi pää pystyssä kävelevä, ihqutus ja vihqutus parista pelistä ja laiskan juomisen antiylistys.

Huomisiin.

Onko edellisestä kirjoituksesta jo melkein viikko? :O Miten minä kuvittelin, että kirjoitin viimeksi pari päivää sitten. Tälläistä se työttömän/toimettoman arki on, aika rupeaa kulumaan ihan järjettömän nopeasti. 3 vuotta lukiossa kesti pitkään. 6kk intissä kesti pitkään. 7 vuotta yliopistossa meni heittämällä. 6kk töissä kesti pitkään. Nyt tammikuun ekat viikot ovat menneet yhtä nopeasti kuin töissä ollessa olisi mennyt pari päivää. Kaikesta huolimatta tai juuri siksi ei ennätä saada mitään aikaiseksikaan. Ihan yhtä vähän saan mitään tehtyä kuin töissä ollessa, jos pelaamista ei lasketa tekemiseksi. En minä kaipaa takas töihin (paitsi rahan takia), mutta silti pitäisi saada otettua vähän itseään niskasta kiinni, ettei tuhlaa viimeisiä nuoruusvuosiaan koneen ääressä kököttämällä ja jättämällä kaikki haaveensa toteuttamatta, nyt kun olisi aikaakin niitä tehdä.

Jos/kun olen isona miljonääri, aion palkata itselleni jonkun "valvojan", jonka tehtävä on saada elämäni järjestykseen. Joka yö 8 tuntia unta. Ei enempää, eikä vähempää. Aamulla herään joskus klo 8-10 ja lähtemällä lähtisin pois kotoani "aktiivisuuskeskukseen" tekemään asioita, joista tykkään. Tämä valvoja valvoisi kaulimen kanssa, että oikeasti lähden. Aktiivisuuskeskustassa olisin esim. 4 tuntia päivittäin. Siellä kirjoittaisin kirjaa, piirtäisin sarjakuvia, kasaisin laitteita, lukisin ja tekisin kaikkea sitä, mitä haluan tehdä, mutta mille ei muka koskaan ole aikaa tai mikä jää aina kesken, kun innostus loppuu. Iltapäivällä klo 14-16 palaisin sit kotiin tai menisin hengaamaan jonnekin. Valvoja taas vahtisi kaulimen kanssa, että myös päivän sosiaalinen elämä tulisi elettyä. Tällä tavoin ei tarvitsisi tehdä töitä, mutta silti elämällä olisi selvä rytmi, tulisi tehtyä asioita joita haluan tehdä ja joku käskisi minut liikkeelle, kun en itse jaksa. Plussaa olisi, jos tämä valvoja olisi samalla elämänkumppani, mutta toisaalta enemmän auktoriteettiä olisi jollain viiksekkäällä Justiinalla tai stereotypisesti ulkomaalaisella taloudenhoitajalla, joka opettaisi minulle meksikolaisia tapoja ja varastaisi pöytähopeat kiitokseksi työstään.

Toimettomuudesta ja saamattomuudesta tulikin mieleen minun "hauska" tapa merkitä tehtäviä töitä ylös. Alussa pistin ne vain muistiini. Tee tätä ja tee tuota. Sitten kun tuli jotain tärkeitä töitä, niitä ei voinut sulloa päähän muiden töiden sekaan, vaan pistin ne kalenteriini. Pian kalenteri oli täynnä tärkeitä töitä ja sieltä ei enää erottunut tärkeät tärkeät työt, joita varten liimasin kaapin oveen A4:n ja piirtelin ne siihen. Kohta paperi oli täynnä tärkeitä tärkeitä töitä ja tärkeät tärkeät tärkeät työt eivät enää erottuneet. Ostin tussitaulun, johon merkitsin nämä työt. Tussitaulu oli pian täynnä tärkeitä tärkeitä tärkeitä töitä, eikä tärkeät tärkeät tärkeät tärkeät työt erottuneet. Liimasin muistilapun tietokoneen kylkeen ja kirjasin siihen näitä töitä. Nyt tuo lappu on täynnä tekemättömiä hommia ja pitäisi saada merkittyä johonkin tärkeät tärkeät tärkeät tärkeät tärkeät työt. Ajattelin tatuoida ne otsaani. Eli siis ihan sama mihin niitä töitä merkkaa, ei niitä silti tule koskaan tehtyä. Mikä "parasta", vähintään kolmasosa näistä töistä on tyyliin järjestä lehtikaappi, osta raitasukat tai piirrä sarjakuva, joiden tekemiseen menisi tunti. Ääsh, liikaa työtä! Merkitsen ne tähän lappuun ja teen "huomenna".

Siitä olen sentään ylpeä, että usean kuukauden itkemisen ja nyyhkyttelyn jälkeen kokosin kuntoilulaitteen, aikaa meni reilu tunti. En tiedä kokosinko oikein, muttei se liity (deja vu, olen kertonut tämän jo). Tänään pitäisi pumpata pyörän kumeihin ilmaa ja tehdä selvitys työkkärille, miksi olisin muka oikeutettu tukeen. En ole kuitenkaan, mutta pakko silti yrittää. Nämä pitää varmana merkitä johonkin ylös. Tietysti voisin tehdä ne nyt... Äääsh, taidan liimata uuden lapun monitoriini, siinä se on näkyvillä.

Pientä ihqutusta. Simpsoneista tulee kaksi tai oikeastaan kolme ihan jumalattoman ihanaa asiaa mieleen. Jos lähdetään alhaalta kohti parasta, niin numerolla kolme on Lisan räkänauru. Se on jotenkin niin syvimmästä sielusta tulevaa ja ivallista. Numerolla kaksi on Margen nauru, joka muistuttaa aika paljon omaa nauruani. Pidin pitkään tätä Simpsonien parhaana asiana ja se on vain niin järkyttävän positiivista ja ihanaa. Päivästä tulee aina hyvä kun kuulee Margen nauravan, etenkin kun hän usein nauraa niin toivottoman huonoille asioille. Numerolla yksi on Lisan epätoivoisuusitku. Tämä on niin sydäntäsärkevän suloista ja samalla kamalaa. Jos joskus omistan lapsia ja he itkevät noin, en voi olla enää vihainen, jos he ovat jotain pahaa tehneet. Eilisessä vai oliko toissapäiväisessä jaksossa, missä Maggie oli nero, Lisa itki pariinkin kertaan noin. Tässä jaksossa oli myös ehdottomasti yksi itkettävimpiä Lisa-itkuja, kun hän makasi jätti-ihmisen kielellä, kirosi ensin perhettään, tajusi olevansa "Bitter" kohdalla kieltä, siirtyi Sweet-kohtaan ja itku silmässä kertoi miten kaipaa perhettään ja itki. Eipä ollut Lisa ainoa, joka itki silloin. Snif. Enkä halua edes aloittaa Frendien itkettävyydestä puhumista, kun se menisi pelkäksi vollottamiseksi.

Minulla oli joku asia, miksi ylipäätään tulin kirjoittamaan tätä viestiä, mutta unohdin sen tietenkin. Yllätyspyllätys. Noh, ehkä kerron siitä sitten huomenna, jos jaksan. Samalla tulee herkkää kokemusta hammaslääkäristä ja vitutuksensekaista itkukitkua siitä, miten työkkärissä sanoivat kuitenkin, että ei me sulle mitään makseta, mee töihin pummi!

Tänään on ollut sanoituspäivä. Kuten olen jo monesti sanonutkin, minulla on tapana hoilata ihan järjettömiä lauluja. Sanat ovat kuitenkin yleensä vain "Kissalan Matti se saunoo, trallalaa aunoo" tyylisiä. Tänään jostain ihmeen syystä sanat ovat olleet kielellisesti järkevämpiä, mutta itse sanomat vieläkin hyvin outoja. Alkoi jopa pelottamaan kokatessa, kun kuuntelin mitä ajatuksissani lauloin...

"Alatyyli-Petteri,
on isiemme sankari,
Hänellä on keihäs,
pitkä kuin itse kuolema

Alatyyli-Petteri,
kumarramme sinua,
Alatyyli-Petteri,
voit saada lapsemme.

Alatyyli-Petteri,
tulet vihollisten mailta,
sinulla on oikeus,
siipesi tuoksuvat vauvoilta.

Trallalla-shalalala-PIKKU G PIKKU G MITÄ SÄ OIKEIN TEET?

Alatyyli-Petteri, ..."

Aivoni luultavasti vastaanottavat haamujen puhetta. Jostain syystä ympärilläni pyörii normaalisti vain haamuja, joilla ei ole matot ullakolla ihan suorassa, hissi ei nouse ylös asti ja ovat yhtä vaille täyskäsiä. Tällä kertaa joku runoilija on lyöttäytynyt seuraani ja vaikuttaa lauluihini. Hus, pois päästäni, haluan laulaa taas Kissalan Aunosta ja hänen saunomisestaan.

Olen laihtunut *kop, kop, kop* jo monta päivää peräkkäin ja kerrankin tuntuu, että ihan syystä. Kyse ei ole enää randomvaihtelua, vaan olen syönyt vähemmän ja siksi vaakakin näyttää vähemmän. Toki tahti on liian nopea ollakseen pelkkää läskiä (noin 900g 4 päivässä), mutta kun asian tiedostaa, niin ei se tahdin hidastuminen haittaa ja kun kuitenkin paino tulee viikonloppuna nousemaan, niin on taas mitä tiputtaa. Pääsin eroon sipsiroskaruokamässykaudesta ja aloin syömään taas oikein. Karppailua raotin sen verran, että olen kokeillut varovasti hiilihydraatteja. En ole hirveästi kiinnitänyt huomiota piereskelyyni, kun sitä saa yksin kämpillä vapaasti tehdä. Mahdollisesti kuitenkin pieren enemmän kuin ennen, joten ei ne hiilarit taida vieläkään täysin sopia. Harmi, ne maistuvat vain niin hyviltä ja tarkka hiilarittomuus on tylsää :< Meinasi viedä kielen mukanaa kun keitin täysjyväriisiä ja sit wokkasin sen oliiviöljyssä tex mex-kasvisten kera, jolloin se riisi hieman paloi rapsakaksi. Ihanaa! Sori, piti sanoa ihanata!

Lidlireissulla myös törmäsin johonkin "laihdutusvanukkaaseen". Olen aika kovasti vastaan noita laihdutustuotteita, koska niissä on yleensä järjettömästi sokeria (joka on pahempaa kuin rasva), mielettömästi lisäaineita ja mikä pahinta, reilusti (osittain) kovetettua kasvisrasvaa, eli sitä pahinta transrasvaa. Noh, ylläripylläri sitä löytyy tuostakin, mutta kun kyseessä on "vaahto" ja yhteen annokseen tulee 7g sitä pulveria, niin ehkä vaikutus ei ole niin dramaattinen. Vaahdottamiseen tarvitsisi tehosekoittimen, eikä minulla sellaista ole, mutta ihan lusikalla sekottamallakin tuli ok-makuista. Hieman ällöttävän paksua, mutta en tehnytkään ihan ohjeen mukaan kun tuli kiire. Pitää koklata huomenna uusiksi ja antaa olla tarpeeksi jääkaapissa. Jos tuo vanukas on hyvää, niin onpa helppo tuollakin vähentää mässäystä. Joskus tekee mieli makeaa tai vain tekee mieli syödä. Aina kun syön, katson telkkaria, jonka takia elimistö on oppinut sen, että kun katson telkkaria, pitää myös syödä. Aijai. Jos illalla tulee 4 tuntia ohjelmaa, on aika vaikea pitää kalorit kurissa. Purkan ja vanukkaan avulla tuosta voisi selvitäkin.

Mitäs muuta. Joojoo, piti ottaa se raitapaitakuva, mutten ole saanut sitä paitaa vielä edes päälleni. Kiitos pienen flunssan ja kuumeen en ole ihan parhaimmillani ja mitään kuvia en nyt kyllä räpsi :P Vituttaa muutenkin tämä outo olo. En tule koskaan *kop, kop, kop* sairaaksi, enkä siis nytkään, mutta päättäisi jo. Jos en kerta sairastu, niin saisi tämä yltäilykin hävitä. Joka aamu on kurkku kipeä ja ällöttävän tuntuinen, yöllä näkee kuumepainajaisia ja iltaisin paleltaa. Ei hyvä. Salillekin pitäisi päästä, viimeksi tullut käytyä ennen joululomaa ja nyt on taas arki. Kipeänä ei vain uskalla huhkia, sillä tavalla tulee vain kusipäisiä lapsia.

Ihan pakko vielä ihkuttaa yhtä henkilöä, nimittäin Myytinmurtajien Kari Byronia (kyllä, hän on tyttö, vaikka nimi onkin Kari). Voi pyhä jeesus ja hänen 11 opetuslapsiaikuistaan, että kyseessä voi olla viehättävä ihminen. Enhän minä tietenkään hänestä tiedä muuta kuin mitä telkun kautta voi päätellä, mutta sen perusteella hän on täydellisen sopivan ernu, eli raitasukkaa ja jännää vaatetta löytyy, muttei liikaa. Hän on iloinen ja hupsutteleva, mutta myös älykäs. Hän on kasvissyöjä (joka ei ole sinänsä itsessään plussa, mutta olen aina viehättynyt itseäni hipimmistä ja vasemmistolaisimmista tytöistä), muttei kiihkoilija. Mikä parasta ja oudointa, hän on kunnon rasvakoura, eli korjaa koneet, smirkkelöi pultit ja asentaa palkit. En mä edes tiedä mitä nuo tarkoittaa kun en itse käsillä tekemisestä (kröh) ymmärrä mitään, mutta ennen Byronia en edes tiennyt, miten kiihottavaa ja omituisen ihanaa voi olla nähdä, kun söpö ja fiksu tyttö rakentamalla rakentaa käsin jotain, eikä vain sipsi suunnittelupöydän ääressä. Maailmanhistorian sydäntäsärkevin kohta televisio- ja elokuvahistoriassa? Bambin äidin kuolema? Eieiei. Leonin loppu? Eieiei. Kari Byronin kiinalainen vesikidutus Myytinmurtajissa ja paniikkikohtaus. KYLLÄ! Olen aina ihmetellyt, miksi jotkut tytöt pitävät söpönä sitä, kun mies itkee. Mitä söpöä on toisen henkisessä ja/tai fyysisessä tuskassa? Mutta on siinä, etenkin henkisessä. Se on jotenkin suojelevan ja samalla sadistisen ihanaa, kun toinen on ihan raasuna ja panikoi ja itkee.

Täältä tähän.

Mulla oli aamulla pientä kipeyttä lukuunottamatta jeij-fiilis ja olin jo innoissani tulossa kirjoittamaan, kun firefox ylläripylläri alkoi vittuilemaan täydeltä laidalta. Nyt reilu tunti myöhemmin käsissä on tuppo hiuksia, otsaan koskee pään paukuttaminen seinään ja meinasin viskata monitorin ikkunasta läpi. Jotkut kukkahattutädit väittävät, että jotkut tietokonepelit tekevät ihmisistä aggressiivisia. Kyllä, tämä on ainakin omalla kohdallani totta, mutta pelin väkivaltaisuus ei tee minusta aggressiivista, vaan pelin huonous tai rasittavuus. Jo pelkkä tietokoneen käyttö yleensä riittää siihen, että verenpaine nousee ja tekisi mieli repiä joltain kädet irti ja pahoinpidellä hänet niillä irtirevityillä raajoilla. Graaah. Miksei mikään koskaan voi toimia? Ehkä säästän teidät nörttimäisiltä yksityiskohdilta, mutta vitutti. Noh, jospa saisin ihanata-olon takaisin.

Kävin eilen kaupoilla. Piti ostaa uudet puuvillasatiinilakanat, kun jotenkin yhtäkkiä tulin tajuihini ja huomasin, ettei minulla ole kuin yksi siisti pussilakana ja epäsiistienkin kanssa vain kolmet, joka on aika vähän. Polyestersatiinisia on kyllä monta, mutten enää niitä halua käyttää, kun jalkani ovat liian kuivat. Seksikkäät esittelylakanat ovat ne, mutteivat nukkumista varten. Normaali puuvilla myös tykkää polttaa ihoani, joten puuvillasatiini on tämän hetken valintani. Perkeleen kallista, valitettavasti.

Pääsin Jyskiin noin 17.45, eli varttia vaille sulkemisaika. Olin tietenkin lukenut kuvastoa väärin ja alennuksessa olleet 7 euron pussilakanat olivatkin puuvillaa, eikä puuvillasatiinia. Etsiskelin sit jotain halpaa ja nättiä puuvillasatiinia (löysinkin, ihanat mustat lehtikuvioiset, 15 eur alennuksessa), kun liikkeen ovelta alkaa kuulumaan jotain älämölöä. Naispuolinen myyjä huusi jollekin, että pysähdy rouva, mitä ihmettä sinulla on hameesi alla. Uteliaana menin toki katsomaan ja muistinkin, että liikkeeseen tullessa olin nähnyt ryhmän romaneja sisällä. Romanirouvapari oli jäänyt kiinni varastamisesta. Ensin yrittivät väittää, ettei heillä ole mitään, mutta pian hameen alta alkoi löytymään tavaraa. Lopulta sitä tavaraa tuli yksi markettikärryllinen. En voinut uskoa todeksi sitä tavaran paljoutta :D Siellä oli mattoa, lakanaa, tyynyä ja ties mitä. Tässä vaiheessa myyjät laittoivat ovet takalukkoon, eli liikkeeseen ei päässyt sisälle ketään, eikä sieltä päässyt ketään pois. Tämä siksi, etteivät he voineet vahtia ovella kun piti asiakkaitakin palvella. Nähtävästi heillä on ollut ennenkin jotain ongelmaa, kun niin ärhäkkäästi poliisit kutsuivat ja asenne oli sellainen, että _tällä kertaa_ ei riitä anteeksipyynnöt ja anelut.

Hieman kikatellen sit odotin vartin poliiseja ja kikattelu yltyi, kun tuona aikana parivaljakko oli pöllinyt jo lisää tavaraa, vaikka poliisit olivat tulossa heidän ekaa varastusta selvittämään. No pitäähän sitä jotain odotellessa tehdä ;) Lopulta kissalan pojat saapuivat ja myyjä avasi oven, jotta pääsin lähtemään. Lienen aika elämätön olmi, kun jo tuollainen pieni tapahtuma tuntui ihanalta piristykseltä päivään, vaikka tosiaan ne rouvat olivat ihan kiltisti ja anelivat vain, eli mitään moria ei vedetty esiin.

Kauppareissu jatkui sit halpiskauppaan, siellä kun oli purkkihernekeitto alennuksessa. Oli aika, kun pidin 50 sentin hernekeittopurkin syöjää idioottina porvarina, joka ei tiedä mitään köyhyydestä. Totta, totta, mutta nopeasti sitä oppii rahan makuun. Tällä hetkellä normaali ruokani maksaa noin 2 euroa per ruoka-annos kaikkineen, joskus enemmänkin. Miten ihmeessä tulin joskus toimeen 50 eurolla kuussa, kun nyt sen verran menee jo yhdellä ruokareissulla. Kun aloin laskemaan, miten euro päivässä (kaksi purkkia) hernekeittoon olisi paljon paljon halvempaa kuin nykyinen syönti, mutta opiskelijana en olisi voinut edes haaveilla tuollaisesta porvariudesta, niin pitkä matka on tultu. Ja pitkä matka on kuljettava takaperin, nimittäin olen nyt lomautettu, enkä saa tukea mistään. Työkkäri ei maksa kun olen opiskelija, mutten saa opintotukea, enkä opintolainaa. Sossukaan ei anna mitään, kun tilillä on rahaa. Kyllä niillä säästöillä elää pitkään, mutta vituttaa käyttää vaivalla säästettyjä rahoja elämiseen, kun olisin voinut tuhlata ne uuteen tietokoneeseen ja sit nostaa rahaa valtiolta. Tulen maksamaan veroissa kyllä jokaisen opintotuki- tai sossukuukauteni takaisin, joten en ota huonoa omatuntoa siitä, että käytän laillisesti minulle suotuja turvaverkostoja hyväkseni.

Köyhäily ei ihan onnistunut, koska mukaan tarttui paita. Alet menivät tosin noin muuten aika ohi silmien, joten ei kai tuota voi pahaksi sanoa, jos 7.5 eurolla ostaa paidan, kun muutenkin niistä puute. T-paitoja on ja huppareitakin tarpeeksi, mutta pitkähihaisia paitoja ei oikeastaan yhtään ja neuleita tasan 0. Ostin siis ihanan mustaharmaaraidallisen ohuen villapaidan, jollaisesta olen niin pitkään haaveillut. T-paita kun on usein liian kylmä, mutta hupparissa tulee kuolema. Lisäksi kun raitavillapaidat ovat niin ihanan söpöjä ja seksikkäitä tyttöjen päällä, niin miksi ei myös minun? ;) Paha paha Pasi tosin osti sen paidan kokeilematta... Illalla tulee joko kuva paidasta tai sit "vittusaatanaperkele" lisäviesti, kun se ei mahdukaan, on liian iso, tms.

Noniin, olokin jo paranee. Eilen aloitin selkäjumpan ja tänään niskat ovat siinä kunnossa, että auauauau. Onnistuin siis mokaamaan taas kerran tuonkin. En vain miehenä osaa aloittaa tarpeeksi varovasti, vaan pitää runnoa heti kärkeen täysillä. No, nyt tänään verryttelyä ja huomenna uudestaan paremmalla ja kevyemmällä onnella.

Jokainen joka lukee näitä päiväkirjaviestejä, huutakaa "Jeij", "Ihanata" tai jotain muuta. Jos myös haluatte vierailijoita omaan päiväkirjaanne/blogiinne/tms, pistäkää linkki joko yksityisenä tai julkisena.

Aloitan ihkutuksella.

Kaveri lähetti minulle joskus taannoin The Soundsin uusimmalta levyltä ne hittibiisit (Tony The Beat ja Painted By Numbers). Biisit iskivät kuin vasaralla varustettu hirvi kultasuoneen. Olin jo ennen kuullut bändiltä ihanan Hit Me:n ja ihan menevän Living In American. Koska olin kuullut neljä hyvää biisiä ja 0 huonoa, innostuin toki enemmän ja ryntäsin katsomaan Youtubesta musavideoita. Tony The Beatin videon olinkin jo nähnyt, enpä ollut vain tajunnut sen olevan The Soundsin. Song With A Missionikin iski. Lopputuloksena oli 5/5 hyvää biisiä ja tämä riitti levyn ostamiseen.

Levy ei oikein toiminut. Tunnistin ne hittibiisit sieltä ja muu ei avautunut. Pyöritin kuitenkin (onneksi) levyä aikani, yleensä kun vähemmän hyvän levyn tökkään takaisin hyllyyn ja sinne se jää. Pikkuhiljaa aloin kuulemaan levyllä hyviä kohtia useammastakin biiseistä. Biisit eivät vielä jääneet mieleen, mutta ne kohdat kyllä. Lopullisesti levy avautui vasta kun lähdin kerran lenkille ja halusin iPodiini hittibiisit kuunneltavaksi. Kiitos Applen iPod tietenkin kusi ja tyhjensi itsensä ja täytti soittimen random-biiseillä ja tökkäsi koko levyn kaikki biisit soittimelle. Siellä ne sit olivatkin kuukauden, kun laiskotti tyhjentää soitinta ja laittaa vanha soittolista tilalle. Kun lopulta kuukauden päästä sain aikaiseksi miettiä mitä biisejä jätän tältä levyltä, en saanut aikeiseksi poistaa enää yhtäkään. Jokainen biisi (miinus se paska Fall Out Boyn remix) oli vähintään 4-tähteä hyvä. Vaikka itse levy ei ole tasan viiden tähden levy, silti tämä levy on vaikuttanut minuun eniten vuosikymmeneen. Ehkä viimeksi sama fiilis on tullut teininä Cradle Of Filthin Dusk... And Her Embracesta.

Tänään kiltti Postihenkilö-Pate/Patiina toi The Soundsin vanhemman levyn, jonka olin joululomalla jenkkilästä tilannut. Levyn biiseistä jopa 4 oli uudemmalla levyllä (minulla kun on bonusversiolevy), joten siinä mielessä tuo oli vähän pettymys, kun uutta matskua on aika vähän, mutta se matsku on hyvää! Sama juttu kuin ekalla levyllä, eli ihan heti ei kaikki avaudu, mutta nyt jo kolmen kuuntelun jälkeen ehkä 75% biiseistä toimii ja loputkin sit kun saan ne iPodille ja suoraan korvakäytävään hakattua. Ekaa kertaa viiteen vuoteen myös haluan jonkun bändin keikalle. Viimeksi tämä fiilis tuli Trio Niskalaukauksesta (jolla olikin maailman paras keikka eräs Ilosaari). IHANAA! MUSIIKKI TOIMII TAAS!

Toinen juttu, joka on puoliksi ihkutusta ja puoliksi itkemistä. Nimittäin nettisarjakuva nimeltään xkcd ( http://www.xkcd.com/ ). Muistaakseni olen ihkuttanut tätä jo ennenkin, mutta ihkutan lisää. Sarjakuvat ovat hyvin matemaattisia ja nörttihauskoja, eivätkä ehkä sellaisenaan avaudu kaikille. Hauskuutta tärkeämpää on kuitenkin usean sarjakuvan todella mystinen asenne elämää kohtaan. Jos Cyanide and Happinesista joutuu cyanidetripille, jolloin tekisi mieli repiä edelläkulkevan kädet irti ja ihmetellä, miksei ympärillä lennä puluja, xkcd:n jälkeen tulee aina niin jumalattoman tyhjä olo. Ei siksi, että ei ole elämää, vaan siksi, että istuu päivät koneella. Xkcd:n jälkeen tekisi mieli lähteä etsimään aarretta, kuvata oravia, kiipeillä puuhun ja ratsastaa pilvellä. Lapsuudenaikainen lekkimielisyys oikein haisee noista sarjakuvista ja sellainen maailman ihailu ja ihmettely. Lisäksi xkcd:n parisuhdesarjakuvat ovat niin uskomattoman söpöjä, että niitä lukemalla tekee kamalasti mieli löytää jostain kiva nörttityttö, jonka kanssa suhde olisi "it's complicated". Monet kerran on päässyt pieni itku siitä, miten söpösti hän osaa kuvailla sitä vastapuolta ja kertoa ongelmistaan.

Xkcd:n huonoin puoli on kuitenkin se, että sarjakuvan lukeminen aiheuttaa masennusta. Sama juttu jos joskus käy vaikka hyvissä bileissä, sen jälkeen on pitkään allapäin, kun ei ole sosiaalista elämää. Xkcd:ssä ei tule niinkään sosiaalista elämää kaipuu, vaan sitä, että ylipäätään lähtisi ulos. Sarjakuvan lukemisen jälkeen myös joka kerta saan saman idean päähäni, eli tarttua elämään, keksiä jotain hullua tekemistä ja noudattaa niitä. Tänään kuvaan oravaa! Huomenna matkustan bussilla naapurikaupunkiin, menen baariin ja juttelen spugelle. Ylihuomenna moikkaan kolmea vastaantulijaa. Yliylihuomenna rakennan elektronisen laitteen ja käyn paijaamassa koiraa. Viikonloppuna matkustaan Sorsuanperään. Miksi? En tiedä! Siellä on varmaan aarre!

Kaiken tahtomieni yritysryppäiden ja muiden lisäksi tulee taas yksi: "Lapsellisten seikkailijoiden kerho", jonne kokoonnuttaisiin porukalla, kiipeltäisiin puolapuilla, tehtäisiin maja, etsittäisiin aarteita ja puhuttaisiin matemaattisesta filosofiasta ja spiraalisesta aikakäsityksestä.

Argh, mulle tulee kohta identiteettikriisi, kun haluan olla yhtä aikaa pohdiskeleva nörtti, rosoisen komea rokkari, kiltti insinöörismies ja söpö fruide. Graaah! Must... resist...