IRC-Galleria

Istun varsin kivuliaassa pääkivussa tuolilla, katselen kun aurinko värjää talojen seinät lämpimän keltaiseksi ja kuuntelen Sugababesin Push the buttonia. Krapulassa tunteet aina viisinkertaistuvat ja kun tällä kertaa se tunne on maailman kauneus ja ihanuus, tuntuu että tähän onneen ihan pakahtuu. Miten voi olla näin upea olo, vaikka pää jyskyttää ja huomenna on taas stressiä autokuormittain. En tiedä, ihan sama.

Rakastan teitä kaikkia, koiranpentuja, nahkaremmeihin pukeutuneita muusikkoja, etuilevia mummoja, bussikuskeja ja vastaantulijoita keltaisissa irtokauluksissaan. Happy happy, joy joy!

Olen töissä kuollut täysin stressiin ja ollut aika epätoivoinen jo jaksamisen suhteen. Eilen oli taas karmea päivä, joskin pahimman kiireen loputtua tuntui, että kaikki taudit iskee päälle. Illalla seikkailin kylmänä ja kurjana Vantaalle, jossa tosin oli kivaa viettää hetki ja sitten kylmänä ja kurjana kotia nuokkumaan pöydän ääreen. Lopulta raahasin itseni nukkumaan, kärsin hetken polttavasta lakanasta (en tiedä miksi, mutta iltaisin se kirveltää ihan sairaasti ihoani vasten) ja nukahdin. Aamulla heräsin valoon ja pari tuntia pyörin tuskaisesti unissani, kunnes nousin, tein aamupalaa ja istahdin sohvalle. AURINKO! IHANAA! Ulkona näyttää olevan maailman ihanin keli, etenkin näin sisältä katsottuna. Siellä on varmasti kylmä, mutta sisälle paistaa niin lämpimästi ja kun raahasin ikkunan edessä olevan rojulla kyllästetyn pöydän makkariin, niin nyt valo pääsee heijastumaan lattialle. Aah!

Sain vielä iTunesinkin asennettua uuteen myllyyn ja kun Kelly Rowlandin Work lähti pörräämään, niin tulipa orgastinen olo. Teki mieli vain tanssahdella ja jorata. En muista milloin viimeksi olisi ollut näin täydellinen hetki. Mikä parasta, ei edes tee älyttömästi mieli ulos, joten tähän kauneuteen ei ainakaan vielä liity haikeus siitä, että menetän sen. Tarkoitus on lähteä kohta kaupungille ostoksille ja illalla kupille, joten elämää on tulossa, eikä ole pakko just nyt ulostautua pakkaseen.

Nyt vain tekisi niin paljon mieli ostaa pakki siideriä, istahtaa lattialle aurinkoon ja juoda. Vielä kun olisi muutama henkilö juomaseurana juoruilemassa. Kun muistelen jotain vanhoja kaveripiirireissuja, niin parasta viikonlopun juomisessa oli se, kun istuttiin krapuloissaan aamulla lattialla auringon paistaessa sisään, juotiin ja puhuttiin kaikkea ihan outoa. Olo on onnellisen pahoinvoiva ja sekainen, aurinko lämmittää ja tuntuu niin eläväiseltä. Herralle kiitos, että talvi on pian ohi ja taas saa nauttia valosta. Valo tosin kutsuu juomaan, joten suu ei pääse kuivamaan eikä maksa parantumaan, mutta ääsh. Pitäisi vain ratkaista pe-la-dilemma, koska jos perjantaina lähtee töistä kupille, on jo hämärähkö ja la/su menee sit verhot kiinni kuollessa. Lauantaina jos lähtee, saa nauttia ihanasta lauantai-aamun auringosta, mutta sitten krapula on vielä maanantainakin. Pitäisi varmaan rueta tekemään nelipäiväistä viikkoa ja ottaa maanantait lomaa.

Tästä tulee vielä kiva päivä. Jeij!

Loppuun vielä lista siitä mitä olen tehnyt ja mitä on tekemättä. Aijai, suu tulee napsamaan:

DONE: Majabileet
TODO: Lattialla auringossa istumisbileet
TODO: "Afrikan tähti" ympäristökunnissa
TODO: Seikkailupäivä 2009
TODO: Lauttasaariräkäläkierros
TODO: Keikkailu (tämä korjaantunee tänään)

Bonuksena kuva uudesta kaulapannasta, se on ihqu.

Puhhuijaa mikä päivä taas. Pääsin töistä kasin pintaan ja vatsahaava varmaan tulee läpi ulkovatsastakin tällä menolla. Töissä en ole enää se huoleton koodari, vaan päivät menee säpöstellessä ja huolehtiessa muiden töistä. Minä vihaan tätä, koska stressaannun jos asiat eivät ole hanskassani ja sitten kun on liikaa asioita, en niitä voi enää pitää mitenkään koossa. Teen hirveästi muistiinpanoja ja lopulta huomaan, että käytän puolet päivästä dokumenttien kirjoittamiseen, joita ei lue muut kuin minä, enkä minäkään enää kirjoittamisen jälkeen. Minun pitäisi selvästi löytää oma tapani hallita tietoa, koska minun pitää muistivammaisena kirjoittaa aina kaikki ylös, mutta ne muistiinpanot lopulta sekoittuvat, katoavat tai oikeasti tärkeät asiat hukkuvat vähemmän tärkeiden asioiden alle.

Ja taas kerran todistin sen mistä olen puhunut. Alunperin oli tarkoitus mennä parturiin ja verkkokauppaan, mutta kasilta parturi oli jo kiinni. Mietin, että kävelisinkö kotia vai menisinkö keskustaan ja jos menen, menenkö kauppaan. Ei mun tarttenut mennä tai siis tarttesi, mutta mulla ei ollut ostoslistaa, joten reissu olisi turha. Lopulta ajattelin, että menen ihan vain siksi että näen söpöjä ihmisiä. Ja ah ja voih, näin! Ihan uskomatonta, miten ihan uskomattoman stressaavan hirveä päivä muuttui yhtäkkiä kivaksi vain sillä, että kävelin kaupassa ja tuijotin söpöjä tyttöjä, joita haluaisin paijata ja upeita miehiä, keiden tyylin haluaisin varastaa. Samalla tajusin myös sen, miten kahdestaan jonkun kanssa ei voi muiden katsomisesta nauttia. Ei ole sinänsä yllätys, koska se seuralainen tuntee olonsa ehkä vähän epätoivotuksi, jos kokoajan tuijotan muita. Etenkin jos hän on treffiseuralainen :D Tartten sinkkumieskavereita tai lesbotyttökavereita.

Uusi kone raklattaa iloisesti nurkassa. Pienen tappelun, itkemisen ja kitkemisen jälkeen tosin. Ylläri tai ei, kun pisti virrat päälle tuli erroria. Se oli onneksi helppo korjata, mutta kaikki muut esinneet ongelmat sitten ei. En näe mitään syytä palauttaa konetta kauppaan kun ei tässä vikaa ole, vistassa vain ja toki vähän rautaepäyhteensopivuutta ja jnejne. Selaimet tykkää kaatuilla parin tunnin välein ja vistassa ei voi enää prosesseja tappaa käsin, joten aina boottia tai resettinappulaa, jos ei voi bootata. Jeij. Tulee ihan dossiajat mieleen. "Oho, nyt tää jumi. Reset". Tuttuun windows-tyyliin 1% käyttäjistä on sama ongelma. Tuntuu vähältä, mutta se tarkoittaa satoja tuhansia ihmisiä, mutta asiasta on valitettu kohta jo vuosi, eikä yhtään mitään ole tapahtunut. Epäilyttää siis, ettei vistaa, firefoxia, zonealarmia ja/tai avastia koskaan edes korjata. Pitää luopua jostain.

Istuin tänään aamubussissa tosi vittuuntuneena, koska olin nukkunut pommiin ja kello oli varttia vaille kymmenen. Lisäksi tiesin, että töissä tulee olemaan ihan tuskaa uuden asiakkaan kanssa. Ulkona oli ihan saaplarin hieno ilma ja aurinko paistoi bussiin puoliumpinaisiin silmiini ja minua alkoi kivasti nukuttamaan se lämpö. Ajattelin, että olisipa ihana olla matkalla johonkin muualle kuin töihin. Ja heureka! Miksipä ei!

Tästä sain heti päähäni "Seikkailupäivä 2009":n. Joku perjantai tai jos työssäkäyvänä ei saa lomia, lauantai, lähtisi porukalla tai kaksistaan aamulla aikaisin ensin bussilla keskustaan ja sit jollain välineellä eteenpäin. Ei mitään väliä minne, kunhan matka kestäisi ainakin tunnin, että ennättäisi kivasti matkustaa. Täällä paikassa sitten voisi tehdä asioita, joita ei tule tehtyä normaalisti. Heti klo 09 baariin tai kaljakauppaan ihan vain siksi, että se olisi hauskan rappiomaista. Tahtoisin myös käydä konditoriossa syömässä, koska en ole syönyt koskaan konditoriossa. Sama juttu kolikkopelien kanssa (ei siis rahapelit, vaan ne pelitpelit). Tärkeintä olisi se, ettei suunnittelisi liikaa etukäteen. Uusi kaupunki, jossa kävelisi jotain katua ja olisi kuin lapsi. OOH! Kallen mätibaari, sinne! JEIJ, Räkä-Matin liha ja kötäle, sinne syömään! Ooh, Mummo-Vainaan kaffehuone, saakohan sieltä banaanilikööriä! Hei tuu jo, mennään puhuun tuolle puliukolle, haluan antaa sille 20 senttisen!

Se, että lähtemällä lähtisi, muttei suunnittelemalla suunnittelisi, toivottavasti laukaisi spontaanin olon, jolloin tulisi tehtyä kaikkea hauskaa ja höpsöä. Ei niiden tartte olla elämää suurempia asioita, mutta itse ainakin huomaan sen, että vaikka Helsingissä olisi mitä nähtävyyttä ja paikkaa tahansa, niin jossain Sorsuanperällä on heti ihanampi olo kun se tuntuu uudelta. Tietenkin siihen kyllästyy päivässä, siksi Seikkailupäivä kestääkin päivän. Tätä voi myös varioida, ei ole pakko lähteä ulkopaikkakunnalle, Helsinki on täynnä kaupunginosia ja paikkoja joissa en ole käynyt ollenkaan tai olen kävellyt ohi, mutten ole poikennut sisään. Koko Lauttasaarikin on täynnä paikkoja joissa en ole käynyt, enkä käy ilman jotain erikoista teemailtaa, seuraa ja tutkivaa asennetta. Vaihtoehtoisesti koko homman voisi myös hc:ttaa ja lähteä pidemmälle seikkailemaan. Tästä tulikin mieleen mahtava lautapeli, jos olisi rikas.

Tekisi Afrikan tähti -tyyliin kartan, johon merkkaisi isot lähialueen kaupungit isoilla palloilla ja paikkakunnat, joiden kautta sinne pääsee, pienillä palloilla. Isoissa paikoissa olisi jotain isompia tehtäviä ja siellä metsästettäisiin aarretta, pikkupaikkakunnilla taas olisi joku pieni tehtävä, mikä pitää tehdä ennenkuin pääsee jatkamaan matkaa. Sitten vain noppa soimaan. 3! Okei, Jyväskylään olisi pitänyt heittää vähintään nelonen, joten juutuimme nyt Jämsään. Meidän pitää käydä paikallisessa baarissa yksillä ennenkuin saamme jatkaa matkaa. Ounou, kilpaileva tiimi on juuri saapunut Tampereelle ja yrittävät löytää sieltä tummaihoisen pultsarin, joka antaisi heille viisi euroa. Oh noes, meidän pitää kiriä. Juokaa kaljanne pojat, tytöt ja lammas, nyt on kiire Jyväskylän kautta Kuopioon, toivottavasti arpaonni käy myötä!

Ja ylläolevan voisi taas mitoittaa uudestaan lähialueelle, Helsingin tai seudun sisäiseksi, jolloin 5 vai onko 10 euron arvoisella päivälipulla voisi matkustaa niin paljon kuin tyrät ryskyy, eikä matkustamiseen menisi niin paljon aikaa. Nyt olisi päästävä Espooseen, mutta arpaonnen takia pitää pysähtyä Ruoholahteen. Entä jos otettaisiinkin sieltä ratikka ja mennään Töölöön ja kokeillaankin tätä toista reittiä, siellä olisi mahdollisesti aarre tai rosvo! Tarjoilija, yksi pitkä ja banaaninen folioon, meillä on kiire!

Tällä hetkellä haluaisin ihan vain normaalille seikkailupäivälle johonkin lähipaikkakuntaan. Kiinnostuneet huutakaa "Heps"

Snif, aamumasennus. Olen ottanut tavaksi katsoa boksilta frendejä aamuisin samalla kun syön aamupalaa. Valitettavasti olo on aamuisin muutenkin vähän kakka ja frendit kaikessa hauskuudessaan osaavat olla ilkeitä, jos on suruinen mieli. Tänäänkin katsoin jakson missä Monica järjesti Halloween-kutsut ja olin kokoajan vain snif ja sob.

Suurin snif tuli siitä, että Mona on jotenkin ihan täydellinen. Joo-o, se on sarja, tiedän sen, mutta samalla tavalla kuin joihinkin vaikuttaa Salkkarit, minuun vaikuttaa Frendit. Jos Ross onnistui saamaan Monan, kai minäkin löydän vastaavan (ja sitten suututan hänet hupaisin seurauksin, Ross+Mona-juonikuvio oli ehkä hauskinta koko sarjassa :D). Nykyinen masennus johtuu varmaan miljoonasta asiasta, enkä tiedä onko se muna vai kana kun taas elämä tuntuu "turhalta". Tämä ei tarkoita, että elämä olisi huonoa tai kakkaa, siitä vain puuttuu merkitys. Aamulla töihin, illalla kaupungille/kaljalle, sit kotiin. Nukkumaan, töihin, jne. Arjen odottaa perjantaita ja sit peläten odottaa maanantaita, eikä viikonloputkaan ole hauskoja.

Olen päässyt tästä tunteesta usein eroon, mutten toisaalta ole koskaan löytänyt sitä merkitystä, vaan vain epämasentunut sen verran että merkityksetön elämä tuntuu taas kivalta. Ennen tähän vaivaan auttoi liikunta ja "maagisuus", nyt nekään eivät tunnu oikein enää miltään. Liikun joka ilta jonkin verran, muttei se enää aiheuta hyvää oloa. Seuraava askel olisikin siirtyä kotiliikkumisesta julkiliikkumiseen, ehkä se myös toisi mukanaan sosiaalisuutta. Nimittäin yksi snifotuttava asia on taas tunne omasta sosiaalisuuden puutteesta. Käyn kaljalla ja kaupungilla yksittäisten kavereiden kanssa montakin kertaa viikossa, mutta minulta puuttuu täysin "hengailu", siis sitä kun ryhmän kanssa notkuisi jossain ja tuijottelisi vastaantulijoita porukalla ;)-katseella tai lähestyisi tuntemattomia porukalla. Nyt olo on se, että vaikka ympärillä olisi ihimsiä, silti sitä elää omassa epäsosiaalisessa kuplassa, jonka sisällä saattaa olla yksi ihminen völjyssä.

Valitettavasti se, että rupeaisin pörräämään porukassa ei toimi automaattisesti, koska mykistyn ja ahdistun kun pitää olla sosiaalinen yli yhdelle ihmiselle kerrallaan. Olen kuitenkin keskustelupalstoilla törmännyt ihmisiin, jotka ovat "opetelleet" ulos epäsosiaalisuudesta. Tein vielä nerokkaan havainnon siitä, että suurimmalla osalla ihmisistä small talk-kyky, vitseille nauraminen ja huomiokyky kulkevat käsi kädessä. Tämä teoria lähti siitä, kun tajusin miten normaalit ihmiset nauravat häissä ja työpaikan tilaisuuksissa aina kaikille typerille vitseille, joita puhuja heittää. Ne vitsit ovat niin latteita, ei siis hävettävän huonoja vaan pelkästään ennalta-arvattavia, mutta oho, 95% väestä nauraa. Selvitin tätä, että miksi ja sain lopulta selville, että kyse on automaattisesta sosiaalisesta reaktiosta, jossa sosiaalisessa ympäristössä ihminen nauraa vitsille ilman erillistä ajattelua, vaikkei hän nauraisi sille yksin kotona. Voin toki itsekin pakottaa itseni nauramaan kaverin häissä latteuksille koska se on kohteliasta, mutta minun pitää aina nauraa tekonaurua, muilta se nauru tulee automaattisesti.

Tämä ero kiinnosti minua. Siinä kun kyse ei ole enää edes mistään suuresta teosta, vaan reaktiosta. Miksi epäsosiaalinen ihminen ei naura, mutta sosiaalinen ihminen nauraa. Kyse ei voi olla varmaankaan erilaisista huumorintajuista, koska kuten sanoin, eivät he nauraisi samalle asialle kotona. Small talk-kyky ja juhlissa nauraminen ovat käsi kädessä, mutta tähän liittyy vielä kolmantena huomiokyky. Tällä tarkoitan sitä, että jotkut ihmiset tuijottavat zombiena eteensä näkemättä mitään ja jotkut taas moikkaavat kun hiivit heidän selkänsä takaa, koska ne ovat jotenkin niin läsnä. Mietin, johtuuko sosiaalisuus huomiokyvystä, voiko ihminen olla sosiaalinen jos hän ei huomioi ympäristöään vai rakentaako epäsosiaalinen ihminen itselleen voimakentän, ja lopettaa alitajuisesti ympäristön tarkkailun. Zombie-maisuus ei ole sama asia kuin mietteissään oleminen, saatan itsekin huomioida todella tarkasti yksityiskohtia, mutta jos vierustoveri sanoo moi, en vastaa, kun en sitä rekistöröi enkä päätäni kääntele. Todella usein "herään" ja tajuan, että olen tuijottanut edellä istuvan haaroihin puoli tuntia ja olen saattanut tuijottaa jotain yksityiskohtia, mutten ole vain rekistöröinyt aivoissani, että tämä tuijotus on ehkä aika vaivaannuttavaa.

Epäilen asian liittyvän jotenkin biokemiaan, koska huomiokyky etenkin normaalillakin ihmisellä tipahta zombie-tasolle jos hän on todella väsynyt. Ovatko epäsosiaaliset ihmiset aina "väsyneitä", toki vain jonkun tietyn aineen osalta. Väsymys kun aiheuttaa jotain aivoille ja epäsosiaalisilla tämä ongelma voi olla aina aivoissa. Toki on mahdollista, että epäsosiaalinen on tosi huomiokykyinen, tai zombie on sosiaalinen, mutta nämä ovat erikoisuuksia, hyvin usein small talk, vitsinauraminen ja huomiokyky ovat bouttiarallaa yhtä voimakkaita normipäivänä.

Koska epäsosiaalisuudesta voi opettella eroon, alkaako aivot kehittämään "epäväsymysainetta" päähän vai harjoittaako ihminen itse vain aivojaan kunnes ne itse virkistyvät. Tätähän voisi verrata fyysiseen kuntoon. Fyysinen voima on puhtaasti epähenkistä, mutta illman henkistä päätöstä treenata ei se lihaskaan kasva. Joten vaikka epäsosiaalisuus johtuisi jostain hormonista, niin ilman päätöstä pakottaa itseäsi treenaamaan sitä hormonitaso tuskin nousee, ilman lääkkeitä tietenkin. Kiinnostaisi vielä tutkia, mitkä kemialliset asiat yhdistävät epäsosiaalisia ihmisiä, tulisiko small talk, vitsi ja huomiokyky kolmioon lisäksi neljäs sakara, joka olisi joku hormoni tai sen puute. Tällöin itsestään saisi sosiaalisen lääkkeillä hyvinkin helposti, vaikka toki oma aktiivisuus on lopulta se, jolla parannutaan, lääke vain toimisi auttavana aineena.

Minusta tulee "isona" hullu biokemisti ja alan muuttamaan aivojeni hormonitasoja, jotta löydän ne hormonit mitkä vaikuttavat mihinkäkin. Naisellisesta miehestä saadaan helposti mies parilla piikillä, kukasta kukkaan hyppijästä tulee uskollinen ja toisinpäin kun sorkitaan kahta hormonia ja onnellisuuskin kulkee aika pitkälti serotiinin mukana.

Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan, paljon onnea vaan Käp, paljon onnea-vaa-vaa-vaa! Mä vanhenen kuin juusto pakastimessa! Jeij ja neij!

Tänään oli oikein kunnon synttäripäivä, kun töihin mennessä paistoi aurinko! Aah! Aurinko! Sitä näkee niin älyttömän harvoin, kun yleensä töihin mennessä on pimeää ja sieltä tullessa on pimeää ja viikonloppuna on krapula ja verhot kii, jolloin voi mennä viikkojakin ilman aurinkoa. Mutta nyt se mollotti taivalla ja mikä parasta, vesisateen ja yöpakkasen takia oli ihan älyttömän keväinen olo. Kaikki oli jäässä, mutta lunta oli sulanut paljon. Just sellainen keli mitä maaliskuun lopulla pohjoisemmassa on. Onneksi lähdin kunnon pakkastakissa ja jyräkengillä, koska siellä oli ihan helvetin liukasta ja ihan tappokylmä tuuli, mutta siitä huolimatta ihailin töihin kävellessä merta ja sitä miten näin merellä kauas saaria. Oih!

Työpäivä meni jotenkin, onneksi se oli lyhyt kun piti karata noutamaan ostamani synttärilahja Mulletoi:n varastolta ja se oli auki vain viiteen. Onneksi lähdin ajoissa, enhän mä ole tajunnutkaan, että neljältä bussit ei kulje. Lähemmäs puoli tuntia piti istua bussissa, joka normaalisti menee 10 minuuttiin perille. Aikaa oli onneksi runsaasti ja sain ihailla taas kevättä kun kävelin halki Lauttasaren kohti varastoa katsellen peilijäätä ja verilammikoita jään alla. Lämmittää mukavasti nähdä niitä veriä jäällä, jotenkin oma askel muuttuu aika varovaiseksi sen jälkeen. Etenkin kun ne verilammikot olivat aika pelottavan isoja.

Lopulta kun pääsin varastolle, löysin oikean oven ja oikean kerroksen, vastassa oli joku murretta puhuva nuorehko nainen, joka oli ihan ylisosiaalinen. Aivan hurmaava persoona, vaikka olinkin ihan vaikeana ja yritin takellella jotain vastauksia hänen ihan ihmeellisiin juttuihin. Suupielet kuitenkin helmusi korvissa ja vielä enemmän sen jälkeen kun kävin Lidlissä ja kassaneiti minut nähdessään otti sellainen "Oho, *hymy*" ilmeen. Huonon itsetunnon päivänä olisin kuvitellut minussa olevan jotain vikaa, nyt olin vain ;) vaikka olinkin hikinen talvitakissani. Aivan ihana uusi naisten/miesten/entiedäkumman puna-puna-raitainen huppari, valkopunainen hieno t-paita ja punainen huivi aiheuttivat sen, että vaatteit tuntuivat stamlaavan ja ei tarvinnut häpeillä vaan olla vain grrrriu.

Ei lasketa nyt sitä, että olen neljä päivää putkeen mässännyt kuin eläin. Tein ihan typerän mokan siinä, kun kuvittelin juhlivani synttäreitä jo perjantaina. Ei olisi pitänyt. Nyt söin koko viikonlopun mässyä krapulassa ja ylläripylläri, tänään sitten saman verran mitä viikonloppuna yhteensä. Olisi pitänyt ostaa viikonlopulla pelkästään joku jätskipaketti ja tälle päivälle vasta ne herkut. Vaaka näytti aamulla jo 77.3, kun normipaino on 74. Uskon huomenna vaa'an menevän jo yli 79 kilon. Uurf. Noh, onneksi kun suoli alkaa taas toimimaan ruokavalion parantuessa aika monta kiloa tippuu pönttöön.

Synttärinviettotapani vaihtelevat niin paljon. En ole koskaan oikein osannut niitä isolla kädellä juhlia, mutten myöskään enää jaksa ikäkriiseillä niitä tai vaikka ikäkriiseilisinkin, niin en minä nuorennu sillä, etten synttäreitäni juhli. Olen myös jännän säälittävän epäsäälittävä synttärieni suhteen. Minulla ei ole hirveästi sukulaisia, eikä niitä samalla paikkakunnalla olevia kavereitakaan ole hirveästi ollut, joten lahjasaldoni on yleensä jäänyt aika laihaksi, vaikka muuta onnittelua tuleekin. Tykkään lahjoista, joten ratkaisu tähän on ostaa lahjat itse. En minä koe mitään surullisuutta, että ostan itse itselleni lahjoja, päinvastoin, sehän on helvetin kivaa JA saan aina just tismalleen mitä tahdon! Tänäkin vuonna ostin itselleni, muunmuassa, LOTR-MMORPG-pelin, hierontapallon, kämmenlihastreenerit, alaselänlämmittimen, jumppapallon, binäärikellon, geelipurkissa elävän Aloe Vera -kasvin, nahkaisen kaulapannan, rannekorun, kankaisen ranteenlämmittimen, maailman ihanimman ja pehmeimmän sydäntyynyn, joka on varmasti tehty kaikkein pehmoisimpien enkeleiden pyllyistä ja untuvista ja t-paidan. Jäi vielä olo, että unohdin nyt jotain listalta. Jeij :D

Jeij, jeij, jeij, neij, jeij, jeij!

Aina kun multa kysytään lempileffoja, en koskaan muista tätä, vaikka tämä on kuitenkin ehdottomasti yksi parhaista leffoista mitä olen nähnyt jos mittariksi otetaan pysyvä hyvyys kerrasta toiseen. Tämä ei ehkä yhdellä kertaa iske niin paljon kuin joku muu, mutta vaikka tätä katsoisi kuinka, tämä vain toimii.

Ekalla kerralla en tajunnut koko leffaa ja olin vain xD, että onko tämä komedia vai toiminta vai mikä :D On. Niin ja yhteiskuntakriittinen myös. Näyttelijät toimii. Toiminta toimii. Efektit toimii. Yhteiskuntakritiikki toimii. Viittaukset sodan järjettömyyteen toimii ihan helvetin hyvin etenkin sen jälkeen kun on tutustunut maailmansotien tapahtumiin.

Leffa on minun mittapuullani ihan järjettömän pitkä, mutta leffa ei voi olla huono, jos sen jaksaa katsoa ongelmitta aina alusta loppuun. Myös yöllä.

"Antamalla itselleen lahjan kokee sekä antamisen että saamisen ilot!"

Kaupan päälle ilmainen kuva.

Tänään on ollut sekä liikuntavammainen että maaginen olo. Aloitetaan jälkimmäisestä.

Lenkiltä palattua ruokana oli juustokermaperunoita ja lohta. En tee itse koskaan lohta, kai siksi kun se on kallista ja hankalaa. Nyt kuitenkin olin sitä tekemällä tehnyt ja kun katsoin Rooman viimeisen jakson boksista samalla lohta syöden, tuli jotenkin ihan outo olo, koska kaikki oli niin outoa. Ei Rooma mikään maailman paras sarja ollut, mutta sen loppuminen tuttuun tyyliin aiheutti yhtäkkiä oudon tyhjiön sieluun ja se kun itsetekemää lohta horni kohti puhelinta vain lisäsi tätä oloa. Viimeisen jakson loputtua nousin sohvalta ja menin koneelle ja laitoin CMX:n Auran soimaan. Yhtäkkiä kaikki alkoi tuntumaan jotenkin syksyiseltä ja näin suoraan kaaaaaukana vastapäisessä talossa ikkunassa valot ja jonkun tumman hahmon hyppivän edes ja takaisin. En tiedä harrastiko joku ratsastuksseksiä ikkunan ääressä vai hyppikö trampoliinilla, mutta tämä kaikki laukaisi sellaisen "OOOH!" olon ja yhtäkkiä makasinkin selälläni maassa, tuijottaen kattoa ja haaveillen siitä, että olisi syksy ja ympärillä olisi vettä. Ei ole mikään poissaolokohtaus, vaan enemmänkin "maagisuuskohtaus", jolloin kaikki tuntuu yhtäkkiä niin satumaiselta ja jännittävältä. Harmillisesti ei ole syksy, eikä ympärillä ole vettä, joten olokin pikkuhiljaa rapisi pois. Ei ole silti koskaan maagisuus noin vahvasti sieluani koskettanut. Tulen joko hulluksi tai opin nauttimaan elämästäni enemmän kuin koskaan ja möyrin hangessa ja haistelen siilejä.

Sit siihen liikuntavammaisuuteen. Olen varmaan maininnut jo, mutta osallistun kesällä Jukolan viestiin ja vaikka meillä onkin perhejoukkueella sellainen ajatus, että ihan sama vaikka kävelisi takaperin koko radan, niin en minä silti ilkeä tai halua kävellä koko matkaa. Haluan juosta! Parasta suunnistuksessa on juokseminen, kun pinkoo ylös mäkeä ja alas jyrkännettä, keho huutaa armoa, suussa on verta ja adrealiini helmuaa taivaissa. Kävellen se on tylsää, sama kuin normaali metsälenkkeily mutta hämähäkinseitit naamalla. PLaah.

Jotta voisin juosta, minun pitäisi oppia uudelleen juoksemaan, mutta kun en ole intin jälkeen saanut otettua montaakaan juoksuaskelta kerrallaan. Ekoina vuosina aloitin liian rajusti. Kylmiltään vartin juoksu tarkoitti sitä, että sinä kesänä ei enää juostu. Seuraavana vuonna otin rauhallisemmin ja oliko kolmas vuosi kun käytin ihan järjettömän alkeista lähtevää Kunto Plussan juoksuohjelmaa. Ekat lenkit olivat tyyliin 3 minuuttia, josta minuutti juostiin. Lenkkejä oli 4-5 kertaa viikossa, mutta juoksua niissä oli alussa pari minuuttia jokusen viikon. Ei apua, jalat eivät kestäneet sitäkään vähää.

Nyt jalat ovat jo siinä pisteessä, että hillitön tuska alkaa noin 5 sekunnin juoksun jälkeen. Nilkka "jäätyy" ja muuttuu voimattomaksi, säärien etuosiin tulee vuotava kipu ja kantapäät, polvet ja lonkat hakkautuvat millä tahansa tasolla. Kengät ovat kalliit, ei apua, kuten ei halvoistakaan kengistä. Yritän katsoa juoksuasentoani, mutta ihan sama mihin suuntaan jalkoja kääntää tai suoristaako vai köyristääkö selkää, niin kipu vain pahenee. Toki kivusta voisi olla välittämättä, mutta en halua tulehduttaa luukalvojani, koska sitten en voisi enää kävelläkään. Tänään kun kävin tunnin lenkillä, josta juoksin ehkä 5 minsaa ja sekin 30 sekkaa kerrallaan, huomasin samalla ettei jaloissa ole enää edes juoksuvoimaa. Vaikka yrittäisin kivusta huolimatta juosta täysillä, en uskoisi pystyväni, koska jotenkin "jäätynyt" nilkka ei siirrä voimaa mihinkään.

Olen hillittömän jäykkä ja melkein mikä tahansa venytysasento ottaa myös säärien etuosan lihaksiin. Olenkin nyt pari viikkoa venytellyt päivittäin ajatellen, jos siitä olisi apua. No en tiedä olisiko vai ei, mutta jostain oudosta syystä eilen kaikki paikkani olivat taas ihan jumissa. Kahden viikon venyttely katosi viemäristä alas ja olen taas samassa pisteessä mitä aloittaessa. Jos seison suorana ja kurotan sormenpäillä kohti lattiaa, jää lattian ja sormien väliin noin 25 senttiä. Ei hyvä. Toki ne saa runnottua lattiaan, mutta se nyt tuskin on homman juju.

Googlettelin aamulla kuntosaleja ja samalla löysin linkin jalkavaivoihin ja sitä kautta luultavasti myös tiedän mikä jalkojani vaivaa. Minulla on eripituiset jalat ja/tai yli/alipronaatio. Eli kävely siis jatkuvasti kuormittaa sääriäni ja ne ovat kokoajan ihan kivun hilkulla. Juoksu tönäisee sen kivun sitten tuntumisen puolelle. On siis väärin sanoa, ettei kävely koske, se on vain juuri kipurajan alla. Jos en kävelisi ollenkaan, pystyisin takuulla juoksemaan paremmin. En tietenkään ole kävelyä lopettamassa, mutta kävelyongelmat pitäisi korjata, jotta jalkojen ylirasitus loppuisi ja niitä voisi lopulta käyttää pinkomiseenkin. 200 euroa maksaisi jalkojen tarkastus ja pohjalliset jossain Pasilan jalkaklinikalla. Kallista lystiä, mutta toisaalta halpaa jos sen avulla voin palauttaa itselleni kyvyn juosta uudelleen. Ei ole kivaa olla juoksuvammainen, vaikka melkein terveet jalat omistaakin. Selkäkivutkin hellittäisivät varmaan.

Nyt on ollut aika "maagista" aikaa, on tullut tehtyä kaikkea kivaa vain siksi, kun niitä on kiva tehdä. Perjantaina rakensin majan exän kanssa, jossa juotiin aperatiiveja, syötiin ihan helvetisti liikaa ja kikateltiin. Syömistä oli liikaaliikaa, koska oli aika vetelä olo ja viinakaan ei noussut, mutta siitä huolimatta oli ihan ikimuistoista ja erikoisen kivaa. Muutenkin on niin mahtavaa miten on olemassa ihmisiä, jotka innostuvat joko yleensä kaikesta tai ainakin samoista asioista kuin minä. Kun sanoin, että tehdään maja, vastaus oli "Joo! :O". Oikein! Ei tarvinnut selittää, ei maanitella, ei hävetä, ei ylipuhua, ei perustella, ei mitään.

Toinen juttu, mitä olen miettinyt jo ikuisuuden, mutta kerrankin sain aikaiseksi oli uimassa käynti. Vanhan ystäväni kanssa nähdään toisiamme ihan liian harvoin ja jos näkemistä ei sovisovi, se menee aina siihen "No katellaan ja soitellaan", eli ei nähdä koskaan, ei katella, eikä edes soitella. Nyt iskettiin päivämäärät kalenteriin ja se oli jämpti. No melkein jämpti, kaveri perui ekan, mutta sunnuntai vaihdettiin tiistaiksi ja treffipaikka pysyi samana: Tapiolan uimahalli. Nyt sitten tukka märkänä on kiva olo kun tuli nähtyä häntä, liikuttua ja tutustuttua paikkaan.

Juoksin tunnin vesijuoksua, joka on aika kunnioitettava saavutus kun normaalisti sitä on rypemisen ohella tehnyt jonkun 5 minuuttia kerrallaan. Ensin juoksin kaverin kanssa ja sitten yksin ja oli jotenkin ihan mahtava fiilis siitä, kun kehtasi. Ei tarvinnut häpeillä, että voi ei, nyt jo riittää, vaan sai painaa niin pitkään kuin jaksoi. Enemmänkin olisi ehkä jaksanut, mutta onneksi lopetin, koska kuivalle maalle noustessa jalat huusivat jo vähän hoosiannaa. Uimajuoksu ei ole ehkä maailman kiinnostavin, seksikkäin tai eniten kroppaa muokkaava laji, mutta se on siinä mielessä helppo, että näytät varmasti paremmalta kuin muut juoksijat (aka mummot), ilman piilareita et näe jos ihmiset tuijottaa (miinuspuolena ei voi tuijottaa muita), hikiläikkiä ei tule kainaloihin ja jos on kuuma, viiluutusta löytyy altaan verran tosi läheltä. Vielä kun vesijuoksu on varsin hidasta, niin ei tarvitse pelätä kenkään jyräävän päältä kuten uidessa. Raskautta voi myös säätää tosi paljon käsillä, eli jos tuntuu vauhdin hiipuvan, niin kättä mukaan vain ja taas lentää, eikä jää tien tukkeeksi.

Tärkeintä tuossa uimareissussa oli kuitenkin se, että nyt Tapiolan uimahalli on minulle tuttu. Olen ihan järjetön uusien asioiden stressaaja ja on outoa, miten helpoksi elämä muuttuu kun kerran tekee jotain kaverin kanssa. Yksin se ei toimi, koska vaikka kaiken tekisi yksin, kokoajan pelkäisi että on tehnyt kaiken väärin, eikä niistä voisi oppia. Nyt tiedän miten ostetaan lippu, tiedän miten pukukaapin saa kiinni, tiedän ettei köyhä Espoo tarjoa saippuoita, tiedän ettei miesten vessaan todellakaan kannata mennä uimahallin puolella jos ei nauti hyvin väkevästä virtsanhajusta, tiedän että siellä on tosiaankin vain pari allasta ja tiedän, että 3.7 asteinen ulkoallas ON kylmä. Jos kynnys mennä yksin uimaan ennen tätä kertaa olisi normi-ihmisen elämään verrattuna sama kuin pomon vaimon iskeminen pomon silmien edessä, niin nyt kynnys mennä uudestaan uimaan on sama kuin normi-ihmisellä kortsujen osto kioskilta. Lievästi epämukavaa, ei muuta.

Puh-huijaa mikä reissu! Tuli sitten otettua muutama juoma, aperatiivi, naukku, siivu, näkäre ja drinkki. Kikattelu alkoi jo siskon kämpillä kun korkattiin ensimmäiset kaljat ja aloin pelleilemään kamerani kanssa. Kun en ollut vielä ohjeita lukenut, kun niitä ei mukana tullut vaan piti joltain vitun cd:ltä kaivella, niin en edes halunnut miettiä miten saisi hyviä kuvia, senkun räpsin vain. Veljen kyydissä kohti tahkoa jänskätti jo vähän, etenkin kun piti pari kertaa etsiä oikeaa paikkaa. Määränpää oli pieni pettymys, koska eläväisen keskuksen sijaan se näytti hyytävän kylmältä ja kuolleelta. Noh, onneksi oli jotain tekemistä sisälläkin.

Veli saatiin kiristettyä mukaan sillä ehdolla, että meidän pitää kokata oikeaa hyvää ruokaa ja tarjota viinit ja jälkkärit. En ole koskaan ollut punkun ystävä, enkä voi sietää mitään alkoholia ruoan kanssa, koska riippumatta juomasta se maistuu puhtaalta alkoholilta. Siideri maistuu heti kossulta, jos puret jotain. Ihmettelin pitkään, mutta veljen saaplarin hyvää chilijuustomakkarapannua syödessä hän tajustutti minuun syyn. Happi! Kun ottaa ruokaa suuhun ja hörppää viiniä päälle -> puhdas yököttävä alkoholi. Mutta kun viiniä imee ruokaisaan suuhun avaamatta suuta ja kun viinin pitää suun etuosalla, ettei se mene karvasalueelle, niin omnomnom! Ja ei pelkästään hyvää, vaan heti myös tajusi, miksi jotkut viinit sopivat johonkin. Lihaviini ei vain toimi kevyemmän ruoan kanssa ja mausteinen raskas ruoka tarttee tukevamman viinin. Tajusin heti, että happi on se syy, miksi kaljakin maistuu kossulta syödessä. Normaalisti pullosta juodessa sinne sekaan ei vedä happea, syödessä vetää. Testasin kaljalla, eli suuhun kaljaa, sitten suu auki ja imin ilmaa. Tadaa -> puhdas alkoholi. Asiassa on vain yksi mutta, viiniharrastelijat taisivat juurikin sanoa, että happea pitäisi vetää sisään? WTF!

Ensimmäinen ilta meni perinteisesti, eli kaljoitellen, pelaten aliasta ja nauraen. Etenkin kun san jostain päähäni kameralla leikkiessä ottaa paljon kuvia rumasta taulusta seinällä. Sitten keksittiin, että hei, teen facebookiin Tahko 2009 kansion ja laitan sinne _vain_ kuvia taulusta. Kikatettiin ihan hulluna, etenkin kun keksittiin sitten erilaisia kuvatekstejä kuville, joissa kaikissa oli taulu. Löytyy edelleen facebookista, jos joku haluaa katsoa. Ilta meni sitten baareillessa, ensin mentiin johonkin "paikalliseen", eli heti kämpän alapuolella olevaan pubiin. Se oli enemmän syömistä varten ja siellä istui vain pari vanhempaa herraa. Tilasin sitten, kikatellen, jonkun "pitkän ja banaanisen" kuten olen aina tilannut sen jälkeen kun sitä kännipäissäni firman bileissä tilasin. Omissa drinkeissä on se etu, että saa nauraa baarimikolle kun se on H-moilasena tai vaihtoehtoisesti saa jutella baarimikon kanssa, kun se kyselee, että mitäs laitetaan. Annan baarimikolla vapaat kädet. Päätä sä. Kunhan se on pitkä ja banaaninen. Aika jännän erilaisia niistä tuleekin, joskus saa jäämurskalla ja jäätelöllä tehdyn, joskus siinä on maitoa. Tuolla paikassa erikoisuus oli granaattiomenalikööri, jonka takia juoma oli marjapuuronpunaista. Mmm, redbanana!

Piazza oli sitten se "the" paikka Tahkolla. Ihan kiva paikka sinänsä, koska oli tarpeeksi iso ja vaikkei mitään erillisiä puolia puolia ollutkaan, niin baaritiskejä oli kuitenkin monta ja jokaisella baaritiskillä oli vähän eri meno. Joku oli tanssilattian lähellä, joku lähellä chillauspaikkaa, joku tupakka ja pelihuoneen vieressä. Olin vain niin gänez, etten muista osasinko arvostaa tätä sijoittelua :D Yritin tanssia kovasti, mutta jotenkin ei jalat toimineet, etenkin kun musiikki oli vähän kakkelia. Hauskaa oli silti ja pilkkuun asti meni kello heittämällä. Loppuillasta, ei muistikuvaa.

Lauantaina todistui heti se, miten elimistö tietää, että tarkoitus on juoda monta päivää putkeen, eikä lopettaa. Tottakai aamulla herätessä oli aika hutera olo, muttei ollut krapulaakrapulaa, vaan enemmänkin kaljanpuuteolo. Ei mitään ongelmaa ottaa vähän lisää aperatiivia ja jatkaa hassuttelua. Sisko oli laskettelemassa, itse harrastin käsilihasvoimistelua kaljojen kera. Mentiin porukalla uimaan, jossa oli ihan pakko päästä testaamaan allasbaaria. Olen aina halunnut, muttei ole tullut käytyä. Olisi voinut ottaa useammankin, mutta allas oli tyhjä ja jo vähän kiire, niin ei jaksanut. Ihanaa ja ihanan erikoista oli juoda uikkarit päällä märkäänä altaan reunalla. Just sellaista "maagista", mistä aina puhun. Jeij! Olisi pitänyt saada jotain sateenvarjodrinkkejä, niin olisi vielä kivempaa.

Loppuilta meni taas juomiseksi, oh nojes :D Siskon kaveri tuli kylään, otettiin vähän lisää sipettiä, naurettiin kissanmintulle, otettiin kuvia taulusta, kokattiin ruokaa, juotiin, pelattiin aliasta ja oltiin siskon kanssa ihan voittamattomia siinä. Oli ihan normaalia, että vuorossa etenimme 10-15 askelta, vaikka tiimalasista sattuikin meille hitaampi puoli. En tiedä olenko hyvä selittäjä vai sisko hyvä arvaaja, mutta ihan uskomattoman nopeasti jotkut vaikeatkin sanat tulivat. Kun ei emmi yhtään, tulokset ovat mahtavia. Ei Elvis vaan? Elton John! Egyptissä on niitä? Pyramidi! Alentaa? Ylentää! Oikein! Ilta jatkui taas varsin sumuisissa merkeissä baariin, mutta nyt oli vähän tylsempää, kun bändi heitti tismalleen saman setin kuin viimeksi. Plaah. Tanssiminen oli nykyttelyä, joten lähdin tutustumaan paikallisiin. Joku hirveä mouruttaja sattui tietty samaan pöytään ja yritin olla ystävällinen, mutta ei mitään. Sitten joku toinen pörrötukka, enkä puhu nyt nuoresta söpöstä ernusta, tarjotutti kai parit kaljat kuiteista päätellen. Oh noes :D Ei oikein mun iskutaktiikat ole ihan hallussa, eivät ne ole olleet kyllä vuosikymmeniin. Tuntuu vain niin tyhmältä jutella tuntemattomille, etenkin kun juttelu = korvaan täysillä huutamista. Ei kehtaisi käydä mitään elämäntarinoita läpi.

Sunnuntai koitti ja elimistö oli edelleen sitä mieltä, että eikös me tänäänkin oteta, joten ei krapulaa. Tottelin. Ensin käytiin vielä porukalla keilaamassa ennenkuin veli tyttöystävineen lähti. Keilaaminen oli kivaa, joskin välillä raivostuttavaa, kun mitään kontrollia palloon ei ollut. Välillä ränniin, välillä täyskaatoja. Jos tähtäsi, epäonnistui, jos ei tähdännyt, ehkä epäonnistui. Sain elämäni parhaat pojot, mutta silti olen vielä niin amatööri, ettei peli koukuta. Siskon kanssa kahdestaan tajuttiin, että sunnuntaina koko paikka on täysin kuollut, joten vedettiin sitten kalsarikännit katsoen samalla Paavo Pesusientä, jonka olin lahjaksi saanut. Ei helvetti joitain jaksoja neljännellä tuotantokaudella, oikeasti ihan sairaita! Kukaan lapsi ei koskaan saisi sitä sarjaa katsoa, se on niin iiiihanan häiritsevä. Kun flying dutchan muuttuu toukaksi, jolla on lapsen pää ja sen jälkeen sieltä alkaa pursuamaan tuhansia hämähäkkejä, voi pienempi vesseli saada ikuiset traumat. Minä ainakin sain.

Sitten tuli Teppo kylään. Ei tsiisus. Pelattiin kahdestaan jotain Alias-juomapeliä, jossa piti ottaa hörppy aina kun tiesi tai selitti oikein ja tuplahörpy, jos selitti englanniksi. Sellaiset säännöt, että puolen tunnin päästä alkoi suupielet jo helmuta korvissa ja kuvat olivat aika sekaisia :D Ulkona ei ollut vieläkään ketään, joten päätettiin mennä teppostelemaan ulos. Sisko hyökkäsi suoraan lumikasan päältä pöyrimään alas ja minä perässä. Harmi vain, että pyörin eri suuntaan, enkä huomannut että kasa oli tehty ison kiven päälle ja toiselta puolen pudotus ei ollut loiva. Metri pari tiputusta, jonka tulin suoraan kyljelleni käsi rintakehän alle jääden. AU! Heti kun pystyi kikattamaan, kikatin ja meno jatkui järven jäälle, joka oli koko viikonlopun päästänyt todella pelottavia kumahtavia ääniä ja ratkeillut turhan usein railoille. Keskellä järveä me tajutaan, että tämä saatanahan upottaa! Pakkasta oli yli 10 ja oli ollut jo päiviä parhaimmillaan kahtakymmentäkin, joten WTF! Kun jalat uppoavat hyiseen veteen, alkaa olla jo aika spooky olo. Lopulta tajuttiin, että päivällä hirveä määrä jotain traktoreita kairasi jäähän reikiä ja nosti sieltä vettä jään päälle. Miksi? Vittuillessaan varmaan. Nyt se pintavesikerros oli vain vähän jäätynyt ja upotti. Mikä pahinta, takaisin ei oikein meinannut päästä ja rannalle oli lyhyt, mutta pitkä matka, kengät litimärät, palelti ja pelotti. Takaisinpäin lähtiessä yhtäkkiä upottava jää muuttuikin peilijääksi ja eihän siinä pysynyt mitenkään pystyssä. Lopulta kaaduin, ehkä useastikin, mutta kerran tulin sormenpäät edellä jäähän ja koska jään pinnalla oli parin sentin kokoisia teräviä jäähileitä, ne tunkeutuivat kynsieni alle :| :| Kipuna ei hirveä, mutta ällöttävyysvektori oli samaa luokkaa kuin neula polveen. Pahinta oli se, ettei siellä pimeässä nähnyt miten kävi, tunsi tai siis menetti tuntonsa sormenpäistä ja toisella kädellä tunsi, miten ne olivat turtia ja miten niistä valui verta ja joku lihapala roikkui. Eerff!

Mentiin sitten ainoaan avonaiseen baariin, jossa oltiin ainoat asiakkaat ja sekin sulkeutumassa. Kipaisin vielä äkkiä vessassa ja kädet pestyäni huomasin, että hätä ei ollutkaan tämännäköinen. Kynnen alta tursusi verta, mutta sormenpäät itsessään olivat rikki vain juurikin kynnen alta, ei pahemmin muualta. Tilattiin kaljat, sitten "teppostelujuomat" ja haluttiin mennä tanssimaan. Baarimikon hymyilevä ja lämmin katse muuttui jäätäväksi vihaksi ja hän sanoi, että heti kun lähdette pois, hän pääsee itse kotiin. Minua hävettä ja halusin lähteä, mutta sisko vain intti, että pilkusta on vielä puoli tuntia baarin oltava auki. Voi helkkari sitä murhaavaa katsetta :D Sori! Minun teki mieli antaa tippiä, muttei ollut käteistä ja onneksi en ollut niin tyhmä, että olisin käskenyt ottaa tippiä kortilta. Haaahaaa. Yksi vihamies lisää näköjään tuli siitä.

Maanantai koittaa ja koittaa myös tuska. Vasemmalla puolen rintakehää yksi kylkiluu on hyvin kosketusarka, yskiminen sattuu, hengittäminen sattuu ja säikähtäminen sattuu eniten. Vasen käsi on kauttaaltaan tuskainen ja oikeaan käteen sattuu, jos yrittää tarttua pulloon. Wtf! Lisäksi lonkat ovat auaut ja polven jostain syystä taipuvat väärään suuntaan välillä inhottavasti pettäen. Jelp! :D Eikä se olo ollut todellakaan mikään siedettävä. Keho tajusi heti, että nyt juhlat on loppu ja aamulla oli ihan hirveä olo! Ei onneksi laattailua, mutta niin likaisen oksettavan tuskaisen hiljaa kuluttava ällötys. Ihan kuin mahassa olisi mädäntynyttä verta, joka palaa ruskealla liekillä ja saastuttaa kropan ja mielen. Hikoilutti, pelotti, masensi ja kaikki tuntui ihan toivottomalta. Mikään ei onnistunut ja jotain pussia sai avata minuutin, kun raajat eivät totelleet. Mikä parasta, loppusiivouksen ja kämpän luovutuksen jälkeen tajutaan, ettei sieltä vitun pöndeltä pääse pois. Seuraava järkevä bussi kolmelta, kello oli 12. Eeeh. Kolme tuntia odottelua kylpylässä tuntui aika ikuisuudelta, mutta onneksi siellä oli netti ja läppärissä virtaa. Huuh. Bussissa olin varma, että kuolen. En voinut nukkua, koska nukahtaessa kuolasin päälleni ja tunsin tukehtuvani ja heräsin aina säpsähtäen ja huudahtaen. Tunnin ajomatka, näin ehkä 50 eri unta ja silti yritin olla nukkumatta. Tuskaa x5. Junassa lopulta istuessa katsoin kelloa. 4.5 tuntia helsinkiin. Ei vittu. En tiedä. Mä en ehkä selviä tästä.

Aina kun yritti nukkua, heräsi hukkumistunteeseen kuolan valuessa kurkkuun tai vaihtoehtoisesti heräsi paniikissa painajaiseensa. Pahin oli kun näin unta, miten joku tarjosi minulle likaisesta koirankupista ruokaa, mutta nälissäni (oikeasti en ollut syönyt mitään paitsi aamulla leivän) ajattelin, että parempi sekin kuin ei mitään. Antaja varoitti, että talvisin siinä kupissa elää linnut. Kun kumarruin kupin päälle, sieltä lennähti musta korppi ilmoille kraakkuen. Heräsin ja _kiljaisin_, en vain huudahtanut. Hävetti ja pelotti. Enää 4 tuntia! Mä en selviä tästä.

Sitten kuitenkin lopulta nukahdin vartiksi ja kun heräsin, yhtäkkiä tuntui, että saatan sittenkin selvitä. Koska en ollut enää masentuneen toivoton, tajusin, että voin auttaa asiaa. Kävin ostamassa limua ja sämpylää ja aaaah, johan olo koheni. Nyt se oli enää tappavan paha, mutta enemmän pelotti kuolla krapulaan kuin teki mieli tappaa itsensä sen takia. Voitto! Matka meni lopulta "nopeasti", jos lähes viiden tunnin kykkimisestä tappokrapulassa ja kivuissa niin voi sanoa.

Keskiviikkona oli ensimmäinen terve päivä, siis krapulaa ajatellen. Käsi on edelleen kipeä ja kylkiluuhun sattuu, mutta koska kipu ei ole pahentunut, ei se ole voinut murtua. Olen kerran murtanut kylkiluun ja silloin kipu alkoi vähänä, mutta paheni muutamassa päivässä sietämättömäksi. Ei tämä ole parantunutkaan, mutta ihan sama, selältään on vaikea päästä ylös ja yskiä ei saa, mutta muuten ok. Torstaina olin jo kaljalla. Lyhyt on ihmisen muisti, toivoo krapulainen Damien. Täältä tähän.