IRC-Galleria

Taistelu oli ohi. Tankkien savuavat raadot pysyivät kentällä muistuttamassa suuresta ristiretkestä. Retkestä, joka oli tuomittu epäonnistumaan jo liittyessäni peliin. Vihollisen ensimmäinen hyökkäys torjuttiin helposti, kenties liiankin helposti, mikä sai joukot luulemaan liikoja itsestään, herättelemään turhia toiveita. Esi-isien maa tuli puhdistaa, mutta oliko pala liian suuri nieltäväksi?

Ei mitään uutta länsirintamalla. Tuomaksen kanssa varustelimme joukkoja ja valmistauduimme tulevaan. Vihollinen ei luovuttaisi niin helpolla. Olimme oikeassa..

Vihollinen kävi päällemme aaltoina, mikään maailmassa ei olisi voinut valmistaa meitä siihen mitä tuleman piti. Moni urhea soturi menetti sinä päivänä henkensä, kaukana kotoa, kukkulalla jonka nimeä kukaan ei osaa lausua.

Viimeinen niitti joka musersi vähäisenkin toivon oli tuomaksen tukikohdan tuhoutuminen. Teki pahaa katsoa veljen kaatuvan, kun mitään ei ollut tehtävissä. Keräsin viimeisetkin mieheni ja lähdin epätoivoiselle retkelle aikeinani kostaa hyvin miesteni ja liittolaisteni kuolemat. En huomannut nousevaa myrskyä. Näin vain suuren räjähdyksen ja kaikki oli ohitse. Tukikohtamme oli mennyttä ja miehet tiesivät että heidän taistelunsa oli ohi.

Syyttävä sormi nostetaan komentajaa kohti. Miksi vittu me ei voida voittaa!?

Aika kohdata todellisuus. Sodassa ei ole voittajia. Ei edes warhammerissa. Eikä varsinkaan jos saadaan tupen kanssa turpaan joka vitun ikisessä mapissa.