IRC-Galleria

Tehdääs taas yksi tälläinen...

Mitä jos...?

Huomaisit olevasi raskaana?
- Soittaisin lääkäriin ja sitten toimittajille ja nyhtäisin rahat tästä outoudesta.

Saisit korjata kolme vääryyttä maailmassa?
- Tekisin kaikista maailman ihmisistä onnellisia. Tadaa, kaikki ratkaistu.
Jos tuota ei saisi valita, niin poistaisin väkivallan, liikakansoituksen ja sivistäisin kaikki valtiot

Ihastuksesi suutelisi sinua? Olisin tyytyväinen ja onnellinen?
- No mitäpä muutakaan voisi olla. Ei ole tosin mitään suurta ihastusta nyt.

Opettajasi suutelisi sinua?
- En tykkää tälläisistä vaikeista asioista. Perääntyisin heti ja juoksisin karkuun.

VIIMEISET:

Viimeinen juomasi juoma?
- Vihreä tee (reilunkaupan clipper auringonhattu-uute-tee)

Viimeinen lukemasi koulukirja?
- Joku MySQL-kirja, en muista tarkemmin

Viimeinen ostamasi tavara?
- Elektroniikan rakentelusarja

Viimeinen halaamasi ihminen?
- Eräs kaverinkaverini

Viimeinen sanomasi lause?
- "Moi"

Viimeinen tekemäsi urheilusuoritus?
- Kuntosali viikko sitten

Viimeinen katsomasi elokuva?
- Amelie

VOISITKO KOSKAAN?

Juoda itseäsi ympärikänniin?
- Mielelläni

Ajaa päätäsi kaljuksi?
- Hätätilanteessa toki, mutten muuten halua, kaljuus on rumaa

Alkaa käyttämään huumeita?
- Joitain huumeita kyllä, etenkin jos ne olisivat laillisia (no eipä ne silloin huumeita enää olisikaan)

Tappaa?
- Mahdollisesti. Voisin ainakin kuvitella tappavani, sitä en tiedä pystyisinkö koskaan itse tekoon.

Karata kotoa ulkomaille?
- Joo, jos rupeaisi ahdistamaan kotosuomi. Tosin koti on oma kämppä, joten tässä mielessä kyse ei kai ole ihan samasta.

SEKALAISTA:

Mikä on lempiruokasi?
- Lasagne / Itsetehty hernekeitto / Ylikypsä liha

Onko paras ystäväsi hyvä koulussa?
- Ei, minä olen paras.

Haluaisitko käydä Amsterdamissa?
- Mikäettei.

Lempielokuvasi?
- Videodrome, eXistenZ, Fucking Åmål, The Thing, Run Lola Run ja Lilja 4-ever.

Oletko hyvä valokuvaamaan?
- En ole. Haluaisin mennä kuvauskurssille.

Huonoin ja paras koenumerosi ikinä?
- Paras 10½, huonoin ?, joka laskettiin nollaksi. Eli kun sain ?:n ja 10:n, keskiarvo oli 5. ? tuli aineesta, jossa yksisarvinen harrasti vahinkosarviseksiä naisystävänsä kanssa. Ysiluokalla tämä, olin teppostelija.

OLETKO KOSKAAN?

Käynyt Euroopan ulkopuolella?
- En.

Nolostunut vanhempiesi takia?
- Toki.

Salannut jotain tärkeää asiaa vanhemmiltasi?
- Toki.

Ollut sanoinkuvaamattoman onnellinen?
- En muista. Ehkä?

Mitä on rakkaus?
- En todellakaan tiedä.

Mitä ystävät merkitsevät sinulle?
- Sitä, ettei tarvitse tehdä asioita yksin.

Miltä sinusta tuntuu juuri nyt?
- Sairaalta, tylsältä ja ahdistuneelta.

Kuunteletko nyt jotain kappaletta?
- En.

Oletko koskaan ollut rakastunut?
- En tiedä.

Ikävöitko koskaan entisiä tyttö/poikaystäviäsi?
- Ikävöin exääni niin pitkään kunnes löydän uuden. Rasittavaa, mutta kyllä tämän kanssa voi elää. En onneksi harrasta kännisiä puheluita.

Oletko koskaan menettänyt ketään, jota et voi saada koskaan takaisin?
- Toki. Olen tosi haka saamaan suhteet solmuun ihmisiin, joista välitän hirveästi.

Onko sydämesi koskaan särkynyt?
- Siljoonia kertoja.

Missä olet tällä hetkellä?
- Kämpillä nurkassa.

Missä haluaisit olla?
- Jossain erikoisessa paikassa, jossa olisi jotain hauskaa. Joko yksin kiertämässä bussilla suomea ja haastattelemassa vanhoja ihmisiä kummitusjutuista tai jossain ulkomailla/suomessa vetämässä päiväkännejä uusien tuttavuuksien kanssa, kikattelemassa ja kiljumasta kadulla nolosti ihan vain siksi, kun kiljututtaa ja on kivaa!

Kenen kanssa?
- Kivojen ihmisten. Sellaisten, jotka villitsisivät minua.

Oletko musikaalinen?
- Vain päässäni. Kaikki mikä tulee ajukopastani ulos, menee jonkun paskafiltterin läpi. Olen hieman kateellinen epämusikaalisuudestani.

Paljon sinulla menee rahaa kerralla kun olet shoppailemassa?
- Joku 50 - 100 €, jos ostan vaatteita. Sellainen normaali kauppakadulla kävely taas vie noin 10-20€, kun ostan jotain turhaa.

Oletko koskaan meinannut kuolla?
- Olen parikin kertaa.

Oletko suomalainen?
- Yep.

Onko suvussanne ketään julkkista tai muuten vaan rikasta ihmistä?
- En tiedä. Siis oikeasti en tiedä, olen täysin ulkona suvustani. En tiedä isän puolelta mitään sukulaisiani ja äidin puoleltakin tietoni loppuvat mummoon. Olisi kiva joskus selvittää, suvussamme kun on (kai?) saksalaista verta.

Kuinka monta autoa perheelläsi on parhaimmillaan ollut samaan aikaan?
- Kolme.

Kuka lähetti sinulle tekstiviestin viimeksi, koska?
- Pikkusisko, toivotti onnea synttäreillä.

Entä haluaisiko kukaan muu olla sinä?
- Jotenkin epäilen

Meinasin eka nimetä tämän "Vuoden mietteet ja kevyet tapahtumat, osa 27", mutta sit alkoi laiskottamaan. No, kuitenkin olkoon synttärit nyt tän viestin teema, kun sellaiset taas tänään puski.

En ole ollut koskaan mitenkään hirveän synttäri-innostunut. Lapsena olin aina vähän surumielinen ja kuvittelin, ettei synttäreitäni muisteta. Teininä niitä oli kiva juhlia alkomaholin kanssa, kunnes iski parikymppisenä ikäkriisi. Sen jälkeen meni monta vuotta, että makasin vain sängyssä synttärit ja vihasin kaikkea. Sitten tajusin, että miksipä en (ylen)söisi hyvää ruokaa luvan kanssa. Pari vuotta meni murjottaen ja syöden, kun tajusin, että vanhemista ei voi estää, joten ihan sama on juhlia, eikä murjottaa. Tänä vuonna oli sama asenne, mutta koska juhlin jo keskiviikkona ja viikon päästä "jälkisynttärit" uudestaan, niin tänään/eilen ei tullut otettua apinajuomaa, vaan palasiin siihen (ylen)syömiskikkaan.

Toinen kuvaava piirre synttäreissäni on se, ettei siellä ole koskaan vieraita ja että ostan itse itselleni lahjat. Saatan pyytää muilta lahjoja tai olla pyytämättä, mutta aina ostan itselleni edes jotain. Tällä kertaa ostin itselleni kaiken ja pyysin lahjaksi vain rahaa, jolla näitä ostoksiani sitten maksoin. Minusta jostain syystä on vain huisin kivaa ostaa itselleen lahjoja, koska _aina_ saa tismalleen sitä mitä haluaa ja lisäksi synttärien kunniaksi ei tarvitse miettiä, onko tämä nyt tarpeellinen tai että iik, onpas se kallis. Jotenkin sitä tulee perheeltä pyydettyä villasukkia ja vitamiineja, kun taas itse ostaa erikoisempia vaatteita (kuten luurankokynsikkäät tänä vuonna <3), pelejä, musaa, ruokaa ja jotain ihan täysin mystistä, jota on vain kiva ostaa. "Oho, eurolla kolme pomppupalloa! Ostan!". Tämän vuoden saldo oli siis ne kynsikkäät, elektroniikan rakentelusarja (lapsille ;D), pullollinen Dexal-jauhetta ja pleikkarille Burnout 2:n. Lisäksi ostin kaikkea sekalaista ja jotain, mitä en teille sano :P

Tarkoitus oli, että tänään olisi siistiä ja ruoka olisi jo kaapissa. No ylläripylläri eilen laiskotti, joten tänä aamuna piti sitten hoitaa kaikki. Heti herättyäni painuin suihkuun, sit lakaisin ja moppasin lattian, kävin kaupassa ja keittelin aamupalat. Kauppaa varten tein jo etukäteen listan herkuista, jotta ostaisin niitä sopivasti, enkä liikaa. Arvatkaa ostinko liikaa? Jep. Söin juuri pannullisen lasagnea ja nyt ällöttää. Jääkaapissa on vielä 3 pizzaa, puolikas kakku, purkillinen pringlesejä ja karkkilaatikosta jämät. Ääää! Eihän näitä muuten olisi pakko just tänään syödä, mutta kun vihaan sitä, jos niitä pitää syödä huomennakin, kun lihon. Tänään on lupa lihota, huomenna ei. Pringlesejä on vähän vaikea iskeä pakkaseen, mikropizzat ehkä voisi laittaakin. Kakkukin kai pitää vielä hornia puhelimeen, kuhan maha vähän vajuu.

Mässyostamisessa ongelma on se, että haluan niin montaa eri ruokaa. En minä halua kolmea pizzaa, vaan haluan kolme eri pizzaa. Minulle riittäisi siis yksi pizza, jossa on kolme eri makua. Karkit jees, sipsit jees, mutta olisin onnellinen, jos voisin ostaa 100g pussin, jossa olisi karkit ja sipsit sekaisin. Lasagneakin olisi riittänyt lautasellinen, ei kolme. Mutta kun ei voi ostaa pienemmässä määrin, eikä noita tosiaan kehtaa säästelläkään, kun ne eivät ole terveellisiä ruokia. Äässh. Aina sama vika.

Kauhukirjajudeemi jäi taas, mutta ostin kyllä jo muistikirjat. Toinen on enteellinen, kannessa on kiinalainen/tms kirjoitusmerkki ja alla lukee "Brave". Tosin kirjassa on rautalankasidonta, joka sopii ehkä maailman huonoiten muistikirjaan, koska jossain repussa ne littaantuu ja sit sivut irtoilee tai kansia ei saa enää auki. Ostin sitten toisen oikeasti matkakäyttöön tarkoitetun muistikirjan, jossa on muovikannet ja kaikki, mutta miinuspuolena siinä on sitten 20 sivua alussa jotain valuuttakursseja, karttoja muita. Noh, tuohan ne sinänsä tunnelmaa, jos jossain bussissa kirjoittaa kosmisesta kauhusta.

Kauhusta tulikin mieleen kakkospäiväkrapula ja uni. Näen siis aina pitkässä krapulassa hirveitä painajaisia (night terrors = liskojen yö). Nykyään painajaiset ovat pienempiä kun ei ole tullut opiskelujen jälkeen riekkastua sen viinan kanssa niin paljoa, mutta silloin tällöin on silti vähän nahkeampia öitä. Oikeastaan se oikea kauhuyö meni ihmeen hyvin (en nukkunut paljoakaan, muttei niinkään pelottanut, hiotti ja palelsi vain kamalasti), mutta viimeyö oli sitten hauskempi. En saanut muutenkaan nukuttua, kun ajattelin aamuherätystä ja synttäreitä, kunnes sit yhtäkkiä heräämällä herään kamalaan sängyn alta kuuluvaan raapivaan ääneen. Se ääni oli jotenkin kamalan tuttu ja samalla konemainen, aivan kuin makaisin jonkun koneen päällä. Jostain syystä samalla vielä luulin, että minulla on kainalossani kuumemittari. Olin nähnyt juuri sellaista unta, missä laitoin kuumemittarin (koska sain yhtäkkiä kuumekohtauksen töissä ja kaaduin lattialle sätkimään). En voinut liikahtaa, ettei mittari mene huonosti, pelotti ja odotin milloin mittari piipittää. Jossain vaiheessa se äänikin loppui ja onnistuin katsomaan kainaloani, eikähän siellä ollut mitään mittaria, vaan peitto rullattuna :D Ihmettelinkin, kun siinä unessa se mittari oli sellainen hillittömän isö köntti. Niin ja äänenkin syy selvisi, se on talon putkisto. Ainoa pelottava siinä äänessä on se, että minkään putkiston ei pitäisi siltä kuulostaa. Varmaan tulee kohta vedet niskaan tai ainakin luontoon, sellainen rahina sieltä kuuluu. Jotenkin sitä yöllä oli vain kuulo niin herkkä, että arkipäiväinen ääni muuttui pauhaavaksi ja pelottavaksi.

Dexalista piti vielä kertoa se, että syy urheilujuoman ostoon on se, että minulla on "ikijano". Kyseessä on siis voimakas janontunne, joka ei katoa juomalla. Tuo ei ole sama kuin krapulajano, jossa oikeasti janottaa, muttei voi juoda tarpeeksi sen poistaakseen, vaan kyse on enemmän vain tunteesta. Toki mulla on tuota krapulassa, mutta sitä on usein muulloinkin. Tuohon tunteeseen liittyy myös selittämätön hikoilu ja vaikeus löytää sopivaa lämpötilaa. Tyyliin ilman hupparia palelen kuin eläin ja huppari päällä hikoilen ja tuntuu, että kuolen. Kuumantuskahikoilun lisäksi alkaa myös pääkipu ja vettä tosiaan saa juoda vaikka kymmenen litraa, jano ei katoa mihinkään. Perheessä kun on vähän samanlaisia kokemuksia ja urheilujuoma on äitiäni auttanut, niin pitää nyt itsekin testata, olisiko kyse jostain vajeesta. Magnesiumia vedän pillereinä ja monivitaa myös, mutta joku minulla on vajallaan tuollaisen janokohtauksen aikana ja ehkä urheilujuomasta saa sitä jotain, mikä vie tuon pois.

Kilpirauhasen yli/alitoimintaa olen myös epäillyt, mutta kun oireet ovat vähän ristiin kumpaakin. Periaatteessa on kasa oireita, joista puolet mahtuu toiseen ja puolet toiseen. Tämä ei hirveän vahvaa todistusta anna kummallekaan, etenkin kun maailmasta löytyisi miljardi muuta tautia, johon oireet kävisivät täysin yksiin (jonka takia oireiden perusteella sairauden etsiminen onkin aina niin turhaa, koska sitten sairastaisi muka kaikkea hivistä kuppaan ja yskästä kuukautiskipuihin)

Vielä oli joku. Ainiin, selviytyjistä. Jos et ole katsonut tämän päivän (9.2.) jaksoa ja aiot vielä sen katsoa, älä lue. En aio paljastaa mitään erikoista, mutta silti. Spoilerwarning.

Kun Jonathan painosti "Flickaa", se Jessican ilme oli niin sydäntäsärkevä. Siitä näki suoraan, ettei hän itse osaa pelata tätä peliä ja ettei hän osaa ajatella asioita, mutta silti hän on eri mieltä kuin Jonathan. Puolet hänestä taipui auktoriteetin alla ja puolet ei halunnut taipua ja hänen naamastaan pystyi lukemaan suoraan, ettei hän millään haluaisi totella. Jonathan oli taas niin perinteinen alistaja, joka tuollaisiin ihmisiin käy käsiksi ja pakottaa heidät omaan mielipiteensä järkeilemällä, uhkailemalla tai vetoamalla toisen puutteisiin.

Jessica ei ole ehkä penaalin terävin kynä, mutta hän on vain niin järjettömän suloinen, että itku pääsee jo pelkästä katsomisesta. Voisi verrata siihen, kun kissanpentu astuu hännälleen ja kaatuu. Awwww. Oih.

Vielä yksi aasinsilta. Kuva meidän (=vanhempien) Anteeksi Miosta. Minä halusin lukea Aku Ankkaa, hän ei halunnut, että minä luen. Tuo rotalta näyttävä vanhus on niin ihanan ihmisvihainen.

"En juo enää koskaan... ennen synttäreitä" lupaus pitää nyt rikkoa, koska tänään on bileet! Jeij! Ekaa kertaa sitten muuton tänne kesäkuussa on siis täällä jotain tapahtumaa, jossa näkee ulkopuolisia ihmisiä. Olenhan minä baarissa ravannut ja kavereiden kanssa kupitellut, mutta nyt on siis isommat häppeningit. AMK:n (?) pippaloissa kierretään kasa baareja ja juodaan jokaisessa lisää ja lisää. Lappeenrannassa nämä olivat nimeltään "Lötköt" ja ehdottomasti vuoden hauskimmat bileet. Osin siksi, että koskaan muulloin ei tullut mentyä selvinpäin baariin, kun ei ollut rahaa. Nytkin jo hirvittää ajatus rahanmenosta, sellainen 50 euroa mennee varmaan heittämällä, mutta ihan sama. Olkoon tämä synttärilahja itselleni. Pohjia ottamalla säästäisi, mutta se vie koko idean tältä hauskuudelta, jossa se nousukänni sataprosenttisesti koetaan sadan (noh, en tiedä varkaudesta) muun nousukänniläisen keskellä. Euforia!

Koko aamupäivän ja päivän on jotenkin laiskottanut, eikä ole saanut mitään järkevää tai edes epäjärkevää aikaan. Ei ollut bilefiilis, eikä oikein osannut tajuta, että tänään juomaan. Tänäänkö? Nyt kun näin ulkona pari tyttöä ilman takkeja (eivät varmaan liity asiaan mitenkään), yhtäkkiä alkoi mahassa lepattaa perhoset. Tänään juomaan! Bileet! Uu! Nyt jo jännittää, kiirehdityttää, oksettaa (ei hyvä) ja kaikki odotuksen ja jännityksen elementit ovat ilmassa. Sain jo pari JEIJ, JEIJ, JEIJ!!!JJJJ!! kohtausta äsken. JEIJ! Ihanata!

Pidätän oikeuden huomenna valittaa, miten oli paskaa, en juo enää koskaan ja vittu.

****************************************

Mutku, byäää :'( Nojoo, oli kivaa, olin kännissä, jne, mutta väkeä oli vähän ja he olivat ihan eri porukoissa, eikä heihin saanut mitään yhteyttä. Kiva oli katsella, mutta siinäpä se. Eli siis kiva ilta, muttei millään tavalla porukkasosiaalinen, sama kuin olisi neljästään muutenkin baarissa luuhannut.

Voitin vielä jonkun kanta-asiakaskortin, mutten osannut/uskaltanut lunastaa sitä.

Ainiin. Nyt on känni/krapula ja ehkä maailman suurin halipula. Gäää.

Noni, nyt on parin päivän reissu kotonakotona tehty. Koira oli yhtä kuuro kuin ennenkin, kissa yhtä pehmeä ja vittumainen ja maha on nyt täynnä. Onnistuin tosin tällä kertaa pitämään jotain järkeä syönnissä, enkä ole räjähdyspisteessä kuten normaalisti kotireissujen jälkeen.

Kerron ensin kotireissulla syntyneestä ajatuksesta, sitten vasta itse reissusta. Olen tosiaan piiiiitkästä aikaa lukenut taas kauhukirjoja. Olin unohtanut koko lukemisen hauskuuden. Olen hieman lyhytpinnainen ja aikaa on aina vähän ja yölukemisen suurin ongelma on se, että max 30 minuuttia myöhemmin nukahdan, joten romaanien lukeminen on yhtä tuskaa. Käytännössä romaaneja tuleekin luettua vain jossain junassa, kotona on vain niin turhauttavaa lukea 20 sivua eteenpäin kerran viikossa. Ratkaisu tähän ongelmaan on novellit! Mulla oli näköjään Jalavan jo lopetettua kauhusarjaa vielä pari kirjaa lukematta ja 10-50 sivun novellin vielä pokkarikoon kirjoissa ovat sellaisia, että ne voi usein lukea yhdellä suupalalla läpi, joskus jopa parikin. Novellit ovat vielä sopivan häiritseviä. Klassisten kummitusjuttujen novellikokoelma on ihan paska, mutta muut kokoelmat ovat kauheita ja häiritseviä. Se kauhu ei ole sellaista "...ja Maria paljastui kuolleeksi jo vuonna 1889...", vaan enemmänkin "...ja Maria ryömi lattialla seinänviertä pitkin huutaen miehelleen, ettei hän suostu menemään enää tapettiin takaisin sisälle ja miehen pyörryttyä Maria ajatteli, että jopa hän pyörtyi ärsyttävään paikkaan ja jatkoi ryömimistä hänen ylitseen uudestaan ja uudestaan...". Mikä sopivinta, kyseiset kauhukirjat ovat sellaista kauhua, jotka eivät aiheuta painajaisia. Niitä voi siis lukea yömyöhällä ongelmitta tai ainakin lähes ongelmitta. Yhtään "perustuu tositapahtumiin" novellia ei ole tullut eteen. Onneksi.

Yhtä pitkään kun olen lukenut, olen myös haaveillut kirjan kirjoittamisesta. Valitettavasti en ole ollut koskaan mitenkään erinomaisen hyvä kirjoittaja. Voin olla nokkela, kansantajuinen ja kiinnostava, mutta mekaaninen kirjoitustaitoni on heikohko. Se oli lukiossa jotain 8/9 -tasoa, mutta kun lukion jälkeen ei ole tarvinnut kirjoittaa äidinkielellisesti moitteetonta tekstiä, se on muiden lukio-oppien tavoin unohtunut. En enää edes osaa kirjoittaa täydellistä tekstiä. Wordin oikoluku korjaa jotain, muttei kaikkea. Pahinta vielä se, että on ihan eri asia kirjoittaa hyvää tieteellistä tekstiä kuin fiktiota, jossa pitäisi pelkän ymmärtämisen lisäksi myös vastapuolelle saada välitettyä tunteet, mielellään vielä siten, ettei kirjan kieliasu ärsytä häntä. Omat jättivirkkeeni ja Mutta/Ja/Koska-sanoilla aloitetut epävirkkeet ja muut höperyydet eivät ehkä paranna lukunautintoa tai ainakin luovat dilemman. Minä en halua kirjoittaa huonolla kielellä kirjaa, mutten myöskään osaa kirjoittaa sitä lennosta hyvällä kielellä, enkä tykkää jälkikäteen sipsiä töitäni tai vaikka tykkäisin, tuskin saisin välitettyä enää haluttuja tunteita eteenpäin. En halua antaa kenenkään ulkopuolisen korjata tekstejä (eikä kukaan varmaan suostuisikaan, ilmaisiksi), paitsi tietty sit jos olen jo saanut julkaisijan ja he pakottavat. Olen kyllä lukenut ihan hirveästi kirjoja, joiden kielellinen asu voi olla aika surkeakin. Onhan Harry Potteritkin täynnä täysin virheellistä epäkieltä ja Taru Sormusten Herrasta, vaikka onkin kielellisesti nerokas, ei täytä kielioppisääntöjä ainakaan suomennoksen osalta. Jos muut, niin miksen minäkin...

Lopulta ratkaisin dilemman, jolla pidän omatuntoni puhtaana, muttei silti tarvitse opetella hyväksi kirjoittajaksi. Kirjoitan kauhunovellin päiväkirjamuodossa. Jos siellä on typo tai virkkeet ovat epämääräisiä, niin mitä väliä, harvapa päiväkirjaa täydellisesti kirjoittaa. Tällöin on täysin uskottavaa ja normaalia, että novellin kieliasu ei ole täydellinen ja päiväkirjamainen kirjoittaminen on minulle ainakin tällä hetkellä ehdottomasti luontevinta ja voin aina luovuuspuuskan saatuani kirjoittaa pari entryä eteenpäin. Nerokasta. Päiväkirjamaisuus kuitenkin vaatii oikeaa päiväkirjaa, jonka huomenna kaupasta ostan, sekä paneutumista aiheeseen. Tarkoitus on joko oikeasti tai puolioikeasti haastatella, matkustella, kokea ja psyykata itseään ja ottaa hyöty niistä tilanteista, kun pelottaa niin helvetisti ja seinät kaatuu päälle. Silloin päiväkirja käteen, sinne käsin merkintöjä ja nämä sitten "puhtaaksikirjoitan" tietokoneella, liittäen toki skannauksen alkuperäisesti kirjasta mukaan. Nerokasta. Mieli tekisi vetää homma jopa niin överiksi, että törkkisin mielenterveyttäni kohti kauhuhulluutta ja sen puuskissa loisin sairasta kirjallisuutta, mutta kun tarkoitus olisi jatkaa elämää ei-hullujenkirjoissa kirjan jälkeen, niin ehkä pitää vetää rajat johonkin. Olen nimittäin liiankin taitava vaikuttamaan omaan psyykeeseeni ja jos vain alan hautautumaan pimeisiin ajatuksiin, saan helposti sellaisen jatkuvan kauhun ja ahdistuksen nostettua.

Noni, takaisin kotireissuun. Vietettiin pienimuotoista laskiaista riekkumalla ensin ulkona mäessä ja sit nuotiolla. Mäki oli tosin aika nahkea, eikä sitä päässyt alas asti ilman, että piti antaa käsillä lisää vauhtia. Lumisota oli tosin pitkästä aikaa piristävää, vaikka osumistarkkuus olikin lähes 0. Minä vanhana nuotiomestarina sain sit sytyttää jotain ikimärkiä hangessa olleita heinäseipäitä. Syttyihän ne, heti ekalla kertaa, kun käytin jätesäkillisen paperia ja tikkujen sijaan tohoa. No, eipä kukaan käskenytkään sitä luomusti tikuilla sytyttämään vain puuta käyttäen.

Samalla reissulla käytiin sitten lähikunnan isommassa kylpylässä, jossa on hyvät kuntosalit ja paljon altaita. Kuntosalilla oli kivaa, joskin nykyään kun ei ole enää aloittelija, piti ensin mennä "pro-kuntosalille", eli sille tutulle hikiselle ja karulle salille, jossa oli vain vapaita painoja, pari penkkiä ja muutama mies. Siellä ähkittyä sai sitten palata sille kivemmalle salille, jossa oli kaikki vimputuslaitteet ja nuoria ihmisiä. Mikä hienointa, siinä kuntosalien välillä oli tanssi/jumppa/tms-sali, jossa oli menneillään jotkut lattaritunnit. Ensinnäkin toki kuolasin ihmisten vaatetusta, säärystimiä ja ties mitä tanssivaatteita oli joka toisella. Toisekseen taas iski hirveä himo aloittaa jotain muitakin urheilulajeja kuin punttisaleilu. Punttisaleilu on kuitenkin yksinäistä, hidasta ja epärääkkäysmäistä. Haluaisin punttisalin lisäksi jonkun helvetin rääkkäävän urheilulajin, jossa veri ja paska lentäisi kaaressa. Tykkäisin myös harrastaa jotain tanssia, joko paritanssia tai ihan yksin (mutta siis aina jossain tunneilla porukalla, en minä kotona yksin tanssisi, kun se ei ole kivaa), jonka pääpaino olisi kuitenkin lihaskunnossa ja kalorinpoltossa, eikä vain pelkässä oikeassa tanssimisessa (tango siis ei käy). Näiden lisäksi olisi vielä kiva Pilates, aihes/aites/aihetsu/mikäihmeseolikaan tai joku muu rentouttava, meditoiva ja istumistyöstä johtuvia kipuja vähentävä urheilu. Näiden avulla muutenkin tulisi jo se 3-4 liikuntakertaa viikossa täyteen ilman, että pitää raahautua tylsälle lenkille.

Olisi vain tärkeää, siis jos kävisin töissä, että noille tunneille pitäisi päästä suoraan työpaikalta ja sieltä sit kotiin. Erikseen ei kyllä saisi itseään enää lähtemään. Kaikki ylimääräinen ajankäyttö pitäisi myös saada minimoitua. Salilla + uimassa menee kaikkineen noin 3 tuntia, joka on ihan helvetisti. Jos kävisin 3-4 kertaa viikossa harrastamassa jotain, niin niissä muissa saisi mennä max tunti matkoineen ja pukukaappeineen, jotta ennättäisi olla kotonakin.

Olen katsellut täällä Varkaudessa olisiko tarjolla Pilatesta tai jotain hikiliikuntaa, mutta eipä tietenkään. Tosin nyt tajusin, että olen katsonut vain yleiseltä puolelta. Onhan täällä "kuntosalejakin" (mikä on se termi niille kalliille paikoille, jossa on punttisalien lisäksi kaikki muutkin jumpat ja muut?), joissa varmasti on kasa jotain tansseja ja bodypumpit, -balancet, jne. Kaverin kokemusten perusteella tuo bodypump on ainakin sellaista tapporääkkiä, että hiki lentää uralille asti. Kynnystä kasvattaa, mutta viihtyvyyttä ehkä lisää se, että noihin osallistuu yleensä lähes pääosin vain naisia.

Yleisesti ottaen liikunnan tuoma euforia on niin totta, mutta toisaalta eipä mikään ole yhtä vittumaista kuin se liikkumaan lähteminen. Kun euforia on ohi, se on ohi, eikä sitä lenkkikenkiä tuijottaessa enää muista. Sitten se lenkki/salikäynti/tms jää. Ihan samalla tavalla kun juomisesta tulee hirveä krapula, mutta kun krapula katoaa, niin eipä sitä enää muista, että siitä paha olo tulee. Pitäisi saada jotenkin elimistö tajuamaan, että kerta liikunnasta tulee hyvä olo, niin se liikkumaan lähteminen ei pitäisi olla niin helvetin epämiellyttävää ja hankalaa. Pitäisi saada jotenkin ehdollistettua itsensä siten, että liikunnan ajattelu toisi jo hyvän olon, jolloin mielellään lähtisi liikkumaan. Buenoa olisi myös ehdottomasti joku kaveri liikkumaan mukaan. 90% syystä, miksi käyn vieläkin salilla on se, ettei siellä tartte käydä yksin. Ihan jo aloituskynnyksen takia johonkin lattarilanteenkeikutustanssiin, jossa 99% väestä on naisia, tartteisin kaverin, mutta alkushokin jälkeenkin tarvitsen jonkun pakkosyyn mennä tunnille. Jos siellä käy vain yksin, on niin helppo myös yksin päättää, että ääsh, ensviikolla sit!

Piti vielä kertoa jotain vartalokomplekseista ja littamahoista, mutta tästä tuli nyt jo niin pitkä. Stop.

Facebookissa asensin joku aika sitten applikaationin, jossa oli joku satakunta kysymystä ja nämä vastaukset näkyvät muille. Niitä omia vastauksia lukiessa tulikin mieleen juvela asia, joka on tehnyt mieli kertoa. Nimittäin minun empaattisuuteni tai sen puute. Tunnen ihmisiä, jotka ovat kylmiä. He nauravat ruumiille ja jonkun Konginkankaan tai WTC:n jälkeen ovat vain "No vittu niiden oma syy, mitäs menivät!". Sitten tunnen ihmisiä, jotka jaksavat itkeä jokaista tapahtumaa, suuttua ja täristä hirveästi jos he yhtäkkiä ymmärtävät jonkun elämän realiteetin, esim. lapsityövoiman tai Espanjan koirien puuhun sitomiset. Osalla myös tapa sytyttää virtuaalikynttilöitä ja ihmetellä välillä hieman epämiellyttävinkin sanakääntein sitä, miksi joku toinen ei sure. Sitten on toki paljon tältä väliltä.

Itse en ole mikään näistä. Olen samalla hyvin empaattinen, MUTTA empatiani käynnistyy vain erikoistilanteissa. WTC isku ei aiheuttanut minussa mitään säälin/tms-tuntemuksia. Toki se isku oli vaikuttava ja edelleen näen joskus unia siitä, mutten itkenyt uhreja, en sytytellyt kynttilöitä, enkä muutenkaan vaikuttunut. Sama juttu esim. Jokelan kanssa. Maailmani ei romahtanut, en itkeskellyt, en ajatellut uhreja lämmöllä, eikä asia muutenkaan vaikuttanut muuten kuin vain kiinnostuksen kautta, tuo kun on kuitenkin harvinaista. En tietenkään myöskään tehnyt sitä toista ääripäätä, eli olisin sanonut "Ihan oikein, plol" tai muuten ollut epäkunnioittava tai ärsyttävä. Kun sitten eräs ilta luin lehdestä tarinaa yhdestä (1) palomiehestä, joka kuolee johonkin keuhkotautiin, sitten itku lenti uraalille asti. Jokelakin muuttui itkettäväksi vasta, kun näin kuvan, jossa muutama teinityttö ahdistuneena juoksi halaamaan vanhempiaan.

Jotta empatiakykyni käynnistyisi, tarvitsen siis jonkun laukaisimen. Nyyhkytarina, vaikuttava kuva (vaikuttava kuva ei ole esim. 500 mädäntynyttä ruumista tsunamin jälkeen, vaan esim. kissanpentu wtc-rauniossa katkenneen jalan kanssa) tai joku koskettava yksityiskohta saa sitten hirveän empatian iskemään yli ja tuntuu, että sen alle musertuu. Snif. Kissanpentu katkaise koipensa WTC:ssä. TE PERKELEET! MIKSI TEITTE SEN! GAAAAH... Elämäni romahtaa... Hirveää :'( *lohdutonta itkua*

Tälläinen empatiakyky on hieman rasittava. Herkät ihmiset suuttuvat minulle, kun olen kylmä ja kylmät ihmiset nauravat minulle, kun saan empatiaitkukohtauksia ja ne keskivälin ihmiset pitävät minua vain typeränä. Tähän mennessä asia ei kuitenkaan sinänsä ole haitannut, kun kyse on vain jostain katastrofeista, mutta pelottaa, että joskus tuo empatiakyvyttömyys on ongelma, jos vaikka lähipiirissä joku kuolee, raiskataan, tms, enkä osaa mitenkään suhtautua siihen. Jaa. No jopas sattui. Pitää varmaan kirjoittaa itse joku päästäkeksitty nyyhkyjuttu, lukea se ja sitten olla ihan snif. Tai ehkä vain vetoan siihen, että olen visuaalisempaattinen ihminen, enkä voi surra veljesi kuolemaa ennenkuin teet siitä piirrossarjan.

Snifottelusta tulikin mieleen tämän päivän Simpsonit. Voi ei miten suruinen jakso taas. Se Margen ilme Bartin sanottua juhlia huonoimmiksi koskaan oli niin sydäntäsärkevä. Toisaalta Marge ymmärsi, kukapa vanhempi ei, mutta toisaalta häneen niin sattui. Gaah. Snif :( Itkin sille ilmeelle tuplasti enemmän kuin tsunamille koskaan ja oikeastaan yksi itkettävimmistä asioista onkin lasten ja vanhempien välillä tapahtuvat asiat. Jostain syystä tämän asian suhteen myös keksimällä keksin paljon surullisia asioita ja sit itken niitä, vaikkei siinä ole mitään järkeä. Olen esim. keksinyt sellaisen skenaarion, että minä pienenä poikana olen tehnyt isälleni jonkun tosi hienon lahjan ja kun esittelen sitä äitilleni, hän haluaa käpistellä lahjaani ja vahingossa rikkoo sen. Minä olen ihan surun murhaama ja äitillä on tietenkin ihan kamala syyllisyys, hän suuttuu omalle "typeryydelleen" ja kohtalolleen ja minä itkustun lisää siitä, kun hän lahjani rikottuaan muuttuu vihaiseksi, eikä lohduttelevaksi. Nojoo, kyseinen tapahtuma on tapahtunut oikeasti, tosin sata kertaa lievempänä. Ihan hirveää olisi tuollainen. Astetta kamalampi versio tuosta olisi se, että joku hyvä ystävä peruuttaisi autolla perheen lapsen/koiran/kissan päältä (jollainen juttu oli lehdessäkin pari aikaa sitten). Sympatiat tässä tapauksessa ovat jopa enemmän sen peruuttajan päällä, miten hän voi koskaan päästä yli siitä syyllisyydestä?

Surullisuussnifottelusta päästään sit suloisuussnifotteluun. Katsoin vähän jälkijunassa Selviytyjien uusimman tk:n ekan jakson, eli tänään illalla (älkää spoilatko, jooko). Minulla on tapana hyvin nopeasti päättää suosikkijoukkue ja etenkin suosikkihahmot ja yleensä nämä suosikit myös pitävät. Tietysti jos suosikkijoukkue on suosikkijoukkue vain yhden henkilön takia ja se henkilö äänestetään pois tai hän paljastuu ärsyttäväksi, suosikkijoukkue voi vaihtua. Tällä kertaa jo ennen sitä alkuesittelyä valitsin suosikkijoukkueekseni sen, missä oli se yksi reisipituisilla sukilla varustettu tyttö. Kraah. Silkkaa pornoa sellaiset sukat! Ja vasta viime tk:ssa supersuloinen Sally ilahdutti pitkään sukillaan. Prrrr. Kun selvisi, että kyseessä oli jako etnisen taustan perusteella, oli sinänsä huojennus huomata, että suosikkijoukkueeni oli valkoiset. Latinot jotenkin tökkivät noin parin sekunnin tuomitsemisen jälkeen ja aasialaisten joukkue oli hieman plaah, päässäni kun kävi etukäteen stereotypia, että aasialaiset olisivat japandialaisia, mikä ei tietenkään päde. Joukkueet jakautuivatkin nopeasti suosittumuusjärjestykseen: valkoiset, tummat, aasialaiset ja latinot. Harmillisesti tummaihoiset onnistuivat riitelemään ja typerihtimään itsensä pilalle, joten ehkä suosikkijärjestys muuttuu. Mutta siis se sukkatyttö. Öäm. Jessica? Ei jiibus, olen ihan surkea näiden nimien kanssa... Mutta siit hän kuitenkin, on ihana! Ihanata! Hieman (tai ei niin hieman) pöljä, erikoinen, söpö ja ne vaatteet ovat silkaa erotiikkaa. Ensin ne reisisukat ja sitten se jännänkiiltävä paita. Purrr. Pettymys oli vain kamala sen suhteen mitä Jessica teki. Voi ei :(

Koska Jessica olisi lähtenyt, jos valkoiset olisivat hävinneet, olin tietenkin kusi, paska ja sydän kurkussa kisan aikana. Jännityksen loputtua pulssi oli varmaan 170 ja verisuonet pullottivat. Yhtäkkiä tajusin koko joukkueurheilun idean. Lätkäfani varmaan hakkaa minut tämän jälkeen, mutta selviytyjät/amazing race/mistä kukakin tykkää ei periaatteessa eroa joukkueurheilusta kannustuksen kannalta mitenkään. Molemmissa on yksi/useita suosikkeja ja yksi/useita epäsuosikkeja. Nyt ymmärrän sen, miksi esim. jäkistä katsoessa sille telkkarille huudetaan, maalin tullessa halataan toisia ja väärän maalin tullessa viskotaan kaljapullot seinille. Samaa minäkin teen selviytyjissä. "AAARGH! KOOTKAA SE LAIVA PERKELE! MITÄ, EI, VAUHTIA. HYVÄ, HYVÄ! JESSICA! HYVÄ! EIEIEIEI! EI SINNE! VÄÄRÄ SUUNTA! *silmätsulki* KUKA VOITTI? KUKA VOITTI? JEE! JEEE! BILEET! KIERROS KAIKILLE, MÄ TARJOON! JEE! TORILLA TAVATAAN!" Voisi melkein alkaa seuraamaan jotain urheilua vain siksi, että voisi kokea tuota fiilistä. Pitäisi vain löytää joku laji, joka kiinnostaisi edes vähän. Tai siis ei liity, vaan pitäisi löytää laji, josta löytyisi joku seura, jota fanittaa. Se liittyy, ei itse urheilu.

Minun piti vielä kertoa siitä, miten menetin täydellisesti hermoni taas tänään, kun Thunderbird päätti yhtäkkiä poistaa kaikki profiilini. Se on tehnyt sitä ennenkin, kuten Firefoxikin ja aina ehkä viikon ajan muistan ottaa varmuuskopioita profiileista, kunnes taas unohdan. No kerronpa nyt sit kun jo aloitin, tietokoneista ymmärtämättömät voivat nyt lopettaa lukemisen. Onneksi olin jo ottanut puolittaisen backupin joskus ja sain palautettua kaikki viestit ja asetuksistakin 80%. Yksi kotisivujen mailiossa puuttui, sekä soneran ja työpaikan mailit. Ei iso homma. Tuntia myöhemmin koin sellaista ahdistusta, etten muista ihan heti kokeneeni, mahaani sattui ihan hirveästi ja jos joku olisi tullut vittuilemaan, olisin hyvinkin voinut oikeasti puukottaa häntä saksilla. En nyt jaksa tarttua yksityiskohtiin miksi meni hermot, mutta kiitti vain Sonera, kun ette osaa tehdä sivuja, josta löytäisi yhtään mitään ja kiitti vain Mozilla foundation, kun ette osaa tehdä ohjelmia, jotka eivät helvetti tuhoaisi niitä profiileita aina välillä.

Homman pointti oli kuitenkin se raivo, stressi ja ahdistus. Jos olen tappovalmis tunnin tietokoneräpläyksen jälkeen, niin mitä tekisin jossain "oikeasti pahassa" tilanteessa? Tai jos profiilien katoaminen on se maailman pahin tilanne, niin entä jos joku oikeasti tulisi vittuilemaan minulle silloin? Tai vaikken nyt saksimurhaa tekisikään, niin miten ihmeessä jo valmiiksi haavautunut mahani voi kestää sitä hirveää stressin ja hapon määrää, joka erittyy, aina kun kone vähän temppuilee, olen myöhässä töistä (joka ikinen aamu), joku ei onnistu tai muu mättää. Minun pitäisi mennä vihanhallintakurssille tai opetella rauhoittumaan. Saan välillä jo sellaisia hulk-maisia raivokohtauksia, jossa näen vain harmaata tai punaista ja verenpaineeni on varmaan miljoona. Jos olen geenillisesti altis jollekin aivoverenvuodolle/tms, luultavasti tuollaisessa raivokohtauksessa saan jonkun pysyvän vamman vielä. Tuskin nuorena ja norjana, mutta viisikymppisenä viimeistään.

Olen yrittänyt rauhoitella itseäni ja laskea kymmeneen, mutta se auttaa vain siihen yhteen asiaan. Jos joku heittäisi minua lumipallolla päähän, niin saisin rauhoitettua itseäni, koska se on yksi tapahtuma. Mutta tunnin profiilisäätöön mahtuu noin 500 erillistä perseelleen menevää tapahtumaa, joista jokainen nostaa vihan uudestaan ylös, eikä rauhoittelu enää auta. Vaikka kuinka itsensä rauhoittaisi, niin sitten taas kun Sonera sanoo "sivua ei löydy" tai tulee kirjoitusvirhe, hakkaan näppäimistöä, huudan hävyttömyyksiä ja suonet pullistuu.

Kraah. No nyt on onneksi hyvä fiilis ja varmuuskopiokin on otettu. Kai. Eikun? Enpä muistakaan. Ääsh, otan sit huomenna, ei se nyt tänään enää mene särki...

Oih. Amelie. Olen jotenkin onnistunut välttämään/välttelemään tätä leffaa tänne asti. Elokuvissa en käy ja aina kun se on telkusta tullut, on ollut jotain häiriötä. Kerran olin vanhempien luona käymässä, enkä halunnut pilata tätä leffaa katsomalla sitä porukalla, jolloin en voisi rauhassa itkeä kun itkettää. Nytkin meinasi tulla oharit, mutta onneksi leffa tuli subilta, joten mainoskin sattui silmään. Ainoa moka leffaa ajatellen oli se, että ostin irtokarkkia, enkä jätskiä, kuten piti. Ärrr, nyt suolet huutaa ja närästää :/

Leffa oli. Noh. Amelie on Amelie, ei tätä voi oikein arvostella. Tyypilliseen tapaan leffan hyvyys iski täydellä voimallaan vasta lopputekstien aikana, muttei kyse ollut jostain Fight Clubista, joka muuttui hyväksi vasta loputtua, vaan oli tämä hyvä kokoajan. Jotenkin niin elämänmakuinen, realistisen masentava (tämä happyhappajoyjoy leffa? täh?), mutta silti toiveikas. Mikä parasta/pahinta, rakastuin taas kerran Ranskaan tämän leffan myötä. Vihaan edelleen sitä hirveää ja oksettavaa kieltä, mutta se arkkitehtuuri, maisemat ja kulttuuri. Ah. Se kun ihmisiä kiinnostaa naapurin toimet ja se kun ihmiset ovat sosiaalisia olentoja, jotka elävät verkossa keskenään, eivätkä vain täysin erillisiä yksilöitä, joista jokainen elää pienessä miniversumissaan yksin ilman kontaktia, muuta kuin välttämätöntä.

Tatou on vielä niin hassun söpö, rumankaunis ja ties mitä. Hauska erikoispiirre vielä se, miten hän muka oli tositosiujo, mutta silti hänelle on ihan normaalia jutella kenelle tahansa. No, ehkä kyse ei ollut vain ujoudesta, vaan pelosta avata sydäntään kenellekään. Amelien itkusta tuli iso itku, mutta viimeisestä hymystä vielä isompi. Hän oli jotenkin niin, ihminen! Ihanaa! Ah, anteeksi: ihanata!

Valitettavasti minä en saisi nähdä tälläisiä leffoja, koska ne saavat pääni sekaisin. Jossain vaiheessa meinasi unohtua koko leffan katsominen, kun tuli halu yhtäkkiä ratkaista joku arvoitus. Tärkeintä tässä ratkaisussa olisi se, että minun pitäisi tavata eri ihmisiä, kysyä neuvoja ja lukea vanhoja kirjoja kirjaston kellarissa, tajuta jotain karmaisevaa, kokea kosmista kauhua, matkustaa järkyttyneenä bussilla, vilkuilla taakseni ja laskea käteisvarojani. Minun pitäisi istua ilta hämärän lampun alla lukemassa naurettavan isoa kirjaa ja tekemässä muistiinpanoja, minun pitäisi olla karskinkomea ja sänkinen, minun pitäisi aloittaa polttamaan uudestaan, ostaa nahkatakki ja tilata viski jostain räkälästä, samalla kun tutkisin kysyvästi paikallisia juoppoja. Tämän kaiken pitäisi suistaa minut lopulta mielisairauteen ja harhaluuloisuuteen ja minut lukittaisiin loppuelämäkseni mielisairaalaan ja mystisen kuolemani jälkeen minulta löydettäisiin pieni, pitkä ja kapea muistikirja, jossa kertoisin kaiken ja seuraava henkilö lähtisi selvittämään minun mysteeriäni, samalla kokien jotain sellaista, jota ei ole tarkoitettu kokevan ja jne...

Haluaisin myös kirjoittaa kauhunovellin kirjailijasta, joka yrittää kirjoittaa nauhunovellia suomalaisista kauhutapahtumista, mutta homma kilpistyy siihen, kun hän yrittää matkia savolaisukon murretta, eikä hän osaa, joten hän hyppäisi bussiin kohti Kuopiota (jossa mun äetein sukkain pesj') tutustumaan tarkemmin, miten paikallinen väki puhuu ja jotta novelli olisi todenmukaisempi, hän kysyy paikallisilta kaljan perään olevilta herroilta, onko heillä jotain yliluonnollisia juttuja ja tämä vyyhti veisi hänet lopulta ympäri suomen, lappiin ja sieltä saksaan. Kaikkena tänä aikana sadat kaljanhuuruisten spugejen ja elämäänsä katkerien ihmisten hirvittävät kertomukset siitä, mitä he ovat nähneet tai tehneet, miten sodan kauhut tarkoittavat muutakin kuin luotia aivoissa ja kaverin irronnutta naamaa sylissä ja miten saksalaisten kiinnostus okkultismiin tarkoitti jotain kouriintuntuvaa siinä hylätyssä ladossa lapin erämailla.

Helvetti kun en osaa kirjoittaa kunnolla fiktiota. Ehkä tämän takia ei pitäisi edes yrittää kirjoittaa kuten ulkopuolinen henkilö, vaan pitäisi kirjoittaa päiväkirjatyyliin sitä, mitä itse kokee. Mutta tämä tarkoittaisi sitä, että pitäisi itse kokea ja kahden edellisen kappaleen jälkeen en ole varma enää, haluanko edes kokea ihmisten pelottavia jorinoita, uhrilehtoja, saksalaista natsiaikaista okkultismia ja usealtakin vanhalta "isännältä" löytyvää vähintään häiritsevää tarinaa siitä, mitä on tapahtunut. Toisaalta ihan jo dokumenttimielessä olisi niin kiinnostavaa kerätä tätä tietoa. Olen lukenut yhden kirjan, jossa oli paljon tositarinoita (jossa tositarina tarkoittaa sitä, että tarinan kertonut henkilö väitti sitä tositarinaksi) suomalaisista yliluonnollisista ja kauheista tapahtumista. Yksi kirjassa mainittu uhrilehto, jossa kuulemma näkyy mystisiä valonväläyksiä, joita ei voi oikein selittää ohikulkevilla autoillakaan, sijaitsisi Tuusniemellä, eli aika lähellä vanhempiani. Hrrr. Pitäisiköhän maksaa autovero, kaivaa auto lumesta ja lähteä tutustumaan. Yksin en tekisi, joten tarvitsen jonkun toisen aarteenetsijän, jonka pää kestää kauhua, joka on sosiaalisempi kuin minä ja ruoskii minut myös avaamaan suuni.

Miksi en sitten tee näin? Miksi aina vain kerroin tässä blogissa/päiväkirjassa/mikätämälie, mitä olisi kiva/jännä/kauhea/ihanata-tehdä, mutta silti istun edelleen päivästä päivään sohvallani, kuikuilen ikkunasta ja haaveilen, miten asiat voisi olla? En tiedä. Jokin vain pitää minut sisällä, estää haluni lähteä ulos ja jos lähden ulos, estää kykyni kokea sitä mahtavaa, mitä olen etukäteen jo miettinyt. Minussa asuu joku lannistaja, joka aina onnistuu tekemään kaikesta negatiivista heti kun siihen asiaan pitäisi tarttua. Tai sitten olen yksinkertaisesti vain haaveilija, joka haaveilee ja haaveilee, muttei koskaan edes halua toteuttaa asioita todellisuudessa. En halua uskoa tähän vaihtoehtoon, mieluummin uskon enemmän siihen, että olen vain saamaton, olen riippuvainen tai fobinen tai jokin muu voima estää minua elämästä, vaikka kuinka yritän saada otetta siitä, edes mielikuvituselämän kautta. Ehkä tässä mielessä Amelie toimikin niin hyvin, samastuin hyvinkin paljon siihen, miten irti reaalimaailmasta Amelie oli... Ehkä minun pitäisi uskoa sitä leffaa ja tehdä itsekin jotain, eikä vain aina jättää kaikkea haaveeksi.

Tästä tulee nyt tarkoituksella hieman lyhyt (lyhyt minun mittapuulla) ja mystinen. Ihan reaalimaailmaan palatakseen Tokmannilla oli myynnissä rannetukia halvalla. Ostin. Haju on kamala ja tämä on tosiaankin vain tuki, ei mikään kipsi/tms, mutta ah, rakastuin tähän jo heti. Väri oli punamusta, eikä sinimusta ja etenkin kämmen ylöspäin tämä on vielä jotenkin niin ihanannäköinen. Edelleen kyse ei ole mistään seksuaalisesta himosta, vaan jostain muusta. Jostain oudosta himosta nähdä päällään jotain hienoa. Äh, taas pakko verrata Amelieen, tämä on vain yksi juttu, mistä minä tykkään. Pidän tukea ranteessani, ojentelen sormiani, katselen kättäni ja osoitan etusormellani numeroa yksi (1). Ohessa kuva.

Tänään piti käydä taas sitten töissä. Eikä vain käväistä, vaan siellä meni lopulta yli 10 tuntia. Kraah. Meinasi räjähtää jo pää, kun oli taas ihan umpikujassa sen suhteen, että mitä tästä tulee. Mutta tulihan siitä jotain. Aamulla meinasi tosin tulla perkele, kun yritin avata pyöräni lukkoa. Se oli jäässä, joten kipaisin sisältä lukkosulaa ja sitä ruiskutin lukkopesään. Noin, uusi yritys. Ei, avain ei mene edes yhtään pesään sisään. Lisää lukkosulaa ja nyt sitä valuu jo housuilla, käsillä ja takissa. Uusi yritys, eikä avain mene vieläkään sisään. Vittusaatanaperkele alkaa kajahdella, tursutan sitä lukko"sulaa" niin että soi ja yritän uudestan. Eeeehhhh! Lopulta sitten lämmitän avainta sormien välissä, tungen sitä pesään, otan pois ja lämmitän uudestaan ja aukeaahan se lukko siinä vaiheessa kun olen tuhrannut 20 minsaa ja joka paikka on siinä helvetin lukko"sulassa", joka ei sulattanut muuta kuin hermoni. Kyseessä taitaa olla sama juttu kuin jotkut puhdistusaineet, joita mainoksissa vain suihkaustaan ja sit muka lähtee lika. Moni naureskelee sille ählypizzeria "No se oli vain mainos" -vitsille, mutta se pätee hyvin myös ihan perustuotteisiin. Ei se oikeasti mitään sulata, se on vain mainos :)

Hieman hupaisampaan ongelmaan, nimittäin vessa-ovi-askelongelma, tämä jokaisen tuntema ilkikurinen riiviö! Toimistossamme ei ole vessoja, vaan vessat ovat kahden oven takana tietotalon käytävällä. Miesten vessasta on 2.5 askelta ensimmäiselle ovelle. Tässä onkin ongelma! Jos otat kaksi pitkää askelta, yletyt tarttumaan oven kahvasta ja käyttäen sitä vipuvoimana aukaisemaan oven ja samalla vauhdilla kampeamaan itsesi siitä sisään. Tämä vain näyttää typerän määrätietoiselta. Toinen vaihtoehto on ottaa 3 askelta, mutta silloin joutuu sipsuttamaan, koska se matka on vain 2.5 askeleen pituinen. Eli näyttääkö sipsuttajalta vai kirvesmieheltä?

Kun asiaa jää miettimään, iskee askelsuorituskammo. Otanko 2? Vai 3? Yritänkö jotain uutta? Kun toinen askel lähtee pitkänä, sitä tajuaa menettäneensä mahdollisuuden kolmeen askeleeseen, mutta koska ensimmäinen oli lyhyt, riittääkö toisessa enää pituus. Käsi venyy kohti kahvaa ja askel venyttää haarojani, mutten ylety kahvaan. Voi helvetti! Jäin askelten väliin! Askeleeni on niin leveä, että menetän tasapainoni, jos nostan toisen jalan ilmaan ja koska käsi ei ylety kahvaan, en voi sitä apunakäyttäen ponnistaa pystyyn. Lopulta jään haara-asentoon 10 sentiä käsi kahvasta. Jos joku tulisi vastaan, hän varmaan katsoisi minua oudosti, mutta kun sanoisin jääneeni askelten väliin, hän tajuaisi heti. En voi olla ainut, jolla on vaikeuksia päättää tuleeko vessasta kahdella vai kolmell askeleella!

Viikko sitten kännissä telottu käsi on alkanut kettuilemaan ihan toden teolla. Se on kipeä vain joissain asennoissa, jotka ovat hieman yllättäviä. Tämän takia kättä ei osaa varoa. Pelkän kivun lisäksi siitä menee väliltä voimat ja siitä kuuluu hirveä rutina, jos sitä pyörittää (no niin kaikista nivelistä). Välillä myös tuntuu, kuin joku puristaisi jotain jännettä ja se "hyppää" sit kohdalleen ja kipu hellittää. Olen nyt muutaman päivän sitonut tuon käteni siksi, etten rasittaisi, muttei tämäkään tunnu auttaman. Sitomisesta huolimatta sen saa vahingossa aina väännettyä kipeään asentoon ja nyt käykin niin, että kun kädessä on koko päivän side ja sitä pois ottaessa käsi tuntuu hyvältä, niin aamulla herätessä käsi on taas yhtä kipeä kuin eilen. Side taitaa siis enemmän estää kipua kuin itsessään parantaa kättä.

Risukasassa on kuitenkin aurinkoista, koska jostain syystä tykkään ihan hirveästi siitä, kun joku kohta on sidottu. Kyseessä ei ole mikään fetissi tai seksuaalinen tykkääminen, vaan se on muuten vain kivaa ja coolia. Jos uskaltaisin ja voisin pukeutua vain ja ainoastaan niin kuin itse haluaisin, minulla olisi toisessa kädessä paksuhko rannenauha (valkoinen, jossa on punainen risti) ja toinen käsi olisi aina siteellä sidottu ranteesta, mielellään värillisellä siteellä. Vaihtoehto kaksi olisi se, että pitäisin ilman syytä rannetukea, sellaista hienoompaa ja kalliimpaa Instrumentariumista saatavaa mustasinistä. Nuo ovat vain cool. Rakastan myös sitä, jos jollain tytöllä on polvituki tai vaikka angstviiltelyn takia sidotut kädet. Ei, en rakasta polvivammaa, enkä viiltelyä, vaan vain niitä laitteita ja kääreitä. Kääreen pitää kuitenkin olla puhdas, koska on ihan sairaan etovaa kun joku vaikka leikkaa puukolla sormeensa ja siihen laitetaan lääkärissä sellainen "tuppi", joka on sit kahden viikon päästä rypäleinen, ruskeanharmaa ja epäsiisti. Yörgh.

Tajusin, että mulla on pian synttärit. Gää. En taho. Minun kai pitäisi pitää juhlat, mutten ole varma jaksanko, enkä ole varma haluanko stressata ihan hirveästi asiasta tai aiheuttaa sillä itselleni mielipahaa. Tottakai olen tosi iloinen, jos joku tulisi vieraakseni, mutten jaksa erikseen kutsumalla kutsua paljoa väkeä. Koko juhlaa ajatellessa olin kokonaan unohtanut lahjat. En minä kavereilta lahjoja tartte, mutta kotiväen kanssa on ollut tapana lahjoja ostaa. Öäm. Mitä mä tahdon? En halua pyytää vain rahaa, koska se ei ole lahja ja menee vain ruokaan. Plaah. Minulla ei ole myöskään mielessä mitään isoa ostosta, jossa voisi helpata. Pelit-lehden vuositilaus pitäisi tosin kohta uusia, mutta sekin on jotenkin vähän ankea lahja ja jos oikein muistan, jaksokin vaihtui vasta huhtikuussa (+ 3kk karanteenia irtonumeroina ostaen, jotta saan taas -50%).

Olen ostanut pari pleikkaripeliä itselleni, joihin toki voisi osallistua ja toki ostoslistaa riittää vielä. CDONista haluaisin levyjä ja leffoja ja muualta kirjoja ja julisteita ja ties mitä. Muttei tule silti mieleen oikein mitään selvää, että tämän mä tahon! Tai ei tullut, mutta nyt tulee. Tahdon Mehanon elektroniikkarakentelusarjan! Olen niin pitkään tuosta haaveillut, että nyt se on aika ostaa. Joojoo, se on tarkoitettu lapsille, mutta kun niissä aikuistenversioissa pitäisi juottaa, eikä mun käsillä ja silmillä juoteta. Tässä versiossa riittää kun tökitään johtoja ja komponentteja lautaan ja kytketään virrat. Tulee mieleen ihan amis, jossa oli niin kiva aina joko oikeasti tehdä jotain mahtavia laitteita tai vaihtoehtoisesti leikkiä hullua tiedemiestä ja testata, mitä käy jos kondensaattorin laittaa väärinpäin (se räjähtää ja sylkee hapot silmille, toim.huom). Jeij!

Kai mä jotain muutakin haluan, mut ainakin ton. Itselleni ostin jo Burnout 2:n pleikalle ja jos valtio viimeinkin jaksaisi maksaa minulle penniäkään rahaa, voisin ostaa jotain erikoisempia vaatteita. Maihariraitasukista olen haaveillut ja ehkä sen rannetuenkin voisi ostaa ihan vain kuuliusmielessä. Niin tai sit sen rannenauhan! Tahtoisin myös kaulapannan. Arh, valintoja, valintoja.

Ps. Tänään on ollut herkkyyspäivä. Frendit, :'( Simpsonit, :'( Mainokset, :'( Ainiin, se Knorrin keittomainos on ihana musiikin takia, kun taas "Hei olen Pinja" on niin ärsyttävä mainos, että tekisi mieli kuristaa se Pinja. Ärf. Hän pilaa Pinjaon nimen. Mi dollar... Nou saiböl :(

Tänään oli sosiaalisuuspäivä tai siis normaali ihminen pitäisi tälläistä päivää epäsosiaalisuuten huipentumana, mutta minulle tämä oli vaihtelua ;) Isoveljen kanssa istuttiin päivä koneiden ääressä ja optimoitiin algoritmeja, sit syötiin tortilloja ja lopuksi käytiin baarissa juomassa yhdet. Tällä kertaa tosiaan vain yhdet ja sit kotio. Valitsin tarkoituksella saman baarin, missä viikko sitten hävitin kellon, mutta eipä sitä ollut sielläkään. Pitää arjen tullen käydä poliisilaitoksella ja jos sieltäkään ei löydy, niin se on sit kellon loppu.

Baarissa oli kivaa. Tietenkin kahdestaan on kivempaa kun yhdestään, mutta vaikka kalja oli jostain syystä oudon pahaa, yksikin tuoppi kilahtaa. Ehkä suurin perusvirhe yksin baariin mennessä onkin juoda pohjat. Pohjat juomalla se kutkuttavin ja hauskin kikatus ja sosiaalisuusvaihe jää kotiin. Ekat 5 tuoppia ovat maagisia, sen jälkeen juomisesta tulee urautunutta ja sosiaalisuuskikatteluhiprakka muuttuu känniksi. Jos on valmiiksi tylsää, kännissäkin on tylsää. Sen sijaan jos menee baariin selvinpäin ja juo 5, on ihan mahtava olo, aurinko hymyilee, seinistä tulee sateenkaaria ja kaikki naurattaa, vaikka edelleen istuisi yksin nurkkapöydässä ja tuijottaisi tuoppiaan. Harmi kun jano kasvaa juodessa, koska olisi paljon fiksumpaa mennä baariin selvinpäin juomaan vaikka 5. Jos löytää seuraa ja on jeij, sit joisi lisää. Kallista, mutta sen arvoista. Jos seuraa ei löydy, niin sit lähtisi kotiin. Halvempaa tämä olis kuin ensin vetää pohjat ja sit juoda 10 ja silti on vitun tylsää. Ongelma on vain se, ettei kukaan lopeta viiteen. Siinä vaiheessa kun on juuri maagisin olo ja seinät hymyilee, on hullua lopettaa juominen, vaikka juomisen taho väheneekin ja siitä tulee vain känni. No, ehkä tämä on ratkaistavissa sillä, että ottaisi käteistä, joka riittäisi vain viiteen. Entäs jos törmääkin johonkin superkivaan ihmiseen ja haluaisi jatkaa iltaa? Ärf. Vaikeaa!

Voisin muutenkin käydä yhdellä useammin. Mieluummin vaikka kolmesti viikkoon yhdellä kuin kerran viikkoon kymmenellä. Jotenkin en vain ole koskaan oppinut tuota yhdellä-kulttuuria ja vasta ihan hetki sitten ylipäätään ymmärtänyt, miksi ylipäätään juoda yhtä (kotona yksi kalja kun ei tuota samaa euforiaa mitä baarissa). Jostain syystä sitä yhdellä käymistä ajattelee vain turhana elimistön ja rahan tuhlauksena. Tästä ajatuksesta pitäisi päästä eroon.

Toinen juvela juttu tästä päivästä. Kokkasin tosiaan tortilloja, joiden sisällä oli lihasuikaleita, joissa oli pussillinen tacomausteseosta ja vähän lorautus chilikastiketta päälle. Lisäksi erillisessä rasvapohjaisessa jugurttilisäkkeessä oli pippuria. Ruoka oli tulista, jep, se oli tarkoituskin. Mutta syömisen jälkeen tuli krapula! Mahaan sattui oudosti, suussa maistui oudon verisen pahalta, oli epämiellyttävä jano, joka ei lähde juomalla (tämä ei ole sama kuin tulisuusjano) ja oli muutenkin jotenkin sellainen yleisesti ällöttävä ja etova olo. Just sellainen olo, mikä on yleensä krapulan toisena päivänä. Johtuuko usean päivän krapulat siis vain ja ainoastaan mahaoireista. Mikä pelottavampaa, minulla on tapana krapulassa syödä hyvin mausteista ruokaa tai ainakin ylensyödä. Onko siis niin, että ihan itse krapulan takia aiheutan itselleni lisäkrapulan ja jos söisin vain mustikkakeittoa ja porkkanaa, krapulat kestäisivät illan? Fiksua olisi toki jo valmiiksi alkoholin kuormittamaa mahaa helliä jollain pehmeällä, eikä vetää chilipizzaa, mutta kun tekeep mieli :(

Sitten kolmas juttu, joka on aika jännä. Kun kiittämättömän veljen takia itse piti lähteä kauppaan ostamaan tortilla-aineita (ja maksaa vielä, murrrr, tarjosin kaljatkin!), huomasin naapuritalon kohdalla kävelytiellä jotain juvelaa. Naapuritalon pihassa oli poliisiauto (olin kuullutkin hälytyspillit varttia ennen), ulkona oli kaksi poliisia ja vanha rouva. Näiden vieressä maassa makasi hahmo, joka oli peitelty valkealla lakanalla. Rouvan vieressä oli pyörätuolia. Muistinkin pian, että olin joskus nähnyt sillä kadulla kävelevän kyseisen vanhan rouvan työntäen pyörätuolissa vielä vanhempaa rouvaa (EDIT: kyseessä olikin kai mies, eikä nainen, mutta vanha silti). Nyt sitten varmaan jonkin sairaskohtauksen tai kaatumisen (toiv.ei) takia vanhemmalta henkilöltä oli henki poissa. Mitään hirveää dramatiikkaa tuohon ei kuitenkaan tainnut liittyä, kun se työntäjärouva ei ollut paniikissa, vaan soitteli puhelimella varmaan läheisilleen ja puhui normaalilla äänellä. (EDIT: minun tullessa paikalle sairaanhoitajat olivat jo yrittäneet elvyttää henkilöä ja nyt enää poliisit odottelivat ruumisautoa).

Lidlistä palatessa kuollut oli vieläkin kadulla. Teki mieli ottaa valokuva, mutta se olisi ollut hyvin epäkohteliasta sen työntäjärouvan takia, enkä tiedä olisiko poliisitkaan innostuneet. Oudointa tässä tapahtumassa on se, ettei se vaikuttanut minuun mitenkään. Jaa. Kuollut. Kaikkee sitä. En edes meinannut muistaa koko tapahtumaa kun nyt kirjoitin tätä. Muistin vain, että mun piti puhua kolmesta asiasta, joista yksi oli baari ja toinen tortillakrapula, mutta mikäs se kolmas oli? Ainiin, kuollut nainen! Toki kuoleman dramaattisuutta vähensi se, että kuolleen päällä oli jo lakana, enkä itse joutunut todistamaan tai jopa olemaan osallisena siinä kohtauksessa/tapaturmassa. Olen nimittäin nähnyt nuorempana kun joku spuge löi päänsä lähdettyään liikkeestä jossa olin työharjoittelussa ja kadulla oli verta ja jotain vaaleampaa nestettä. Tämä hirvitti. Aivan kuten myös se, kun intissä veteraanien juhlassa kaksi veteraania kuoli. Se tuntui jotenkin karmealta ja läsnäolevalta, kun tämä taas tuntui yhtä kaukaiselta kuin salkkarikuolema. Rauha hänen muistolleen ja onneksi en joutunut paikalle hädän aikaan, koska rehellisesti myönnän, että panikoidun hädässä ja en varmaan edes osaisi soittaa 112:een.

Haamutiimissä oli taas hyvä jakso. Pohjustan asiaa sillä, että kaverit ovat miettineet, miten minä uskallan katsoa kauhuleffoja yksin ja miksi helvetissä luen kauhukirjoja ennen nukkumaanmenoa. Syy on siinä, että kauhu jakautuu moneen alakategoriaan, josta osa pelottaa ja osa ei. Toki hyvä kauhuleffa pelottaa aina, vaikka se olisi väärästä kategoriasta, mutta se, että pelottaako leffa vielä yöllä katsomisen jälkeen, on taas hyvin kategoriariippuvaista. Blair Witch Project pelotti, koska sen kategoria on "tosi kauhu". Saw ei pelottanut (ei se pelottanut kyllä katsoessakaan). Ring oli helvetin jännittävä alussa, mutta kummituskauhu ei pelota minua öisin. Poltergeist 2 on pilannut elämäni ja minulla on nyt poltergeist-fobia. Amityville horror pelotti paskat housuun viikkojen ajan, syynä kategoria poltergeist-kauhu. Entity pelotti paskat housuun, sama vika. Manaaja ei pelottanut jälkikäteen yhtään. Psyko ei pelottanut jälkikäteen yhtään. The Others ei pelottanut jälkikäteen yhtään. Kummitukset eivät siis jostain syystä pelota jälkikäteen paljoakaan, psykopaattimurhaajat eivät hilkkuakaan, kun taas "perustuu tositapahtumiin" kauhu pelottaa paljon, spiritismikauhu helvetisti ja poltergeistkauhu aiheuttaa parin viikon itkutärinät. Erikoismaininta myös Auditionille, jonka takia olen alkanut pelkäämään japanilaisia tyttöjä.

Takaisin aiheeseen. Haamutiimi on hyvä sarja, joskin tieteellisesti ei tietenkään validi. Yleensä he eivät saa mitään todisteita kummitelusta, mutta kuin spookyn olon. Kerran he kuvasivat nauhalle kun tuoli liikkui itsestään. Tämä oli kauheaa sarjaa katsoessa, muttei sinänsä jättänyt traumoja jakson loputtua. Tällä kertaa pitkästä aikaa taas saatiin EVP-ilmiö nauhalle. EVP:n idea on se, että analogiselle tai digitaaliselle nauhurille tallentuu ääntä ilman, että sitä nauhoitushetkellä kuullaan. Ääni voi olla myös sellaisilla taajuuksilla, joita ei ihmiskorva kuule. Käytännössä siis tutkijat kysyvät kysymyksiä ja odottavat vastausta ja antavat nauhan pyöriä. Jälkikäteen sitten nauhat siivotaan ja etsitään eri taajuusalueilta jotain erikoisuuksia. Tällä kertaa erikoisuutena oli outo häiriöääni, sekä sen läpi kuuluva kaikuva kuiskailu, josta ei kuitenkaan saanut pahemmin selvää. Toinen nauhalle tarttunut asia oli miehen äänellä kuiskattu "I miss Adam", joka oli nauhoitettu talon asukkaan, _Adamin_, makuuhuoneesta. Tämä sai minulta paskat punttiin ja nyt tärisen ja pelottaa ajatellakin nukkumista. Vaikka alunperin oli jo epäilty, että talossa kummittelisi Adamin isovanhemmat ja vaikka tuo kuiskaus oli sinänsä tosi toivoa-antava ja kiltti, niin ei se sen kauheutta kestä.

EVP-ilmiöt eivät tietenkään ole mikään todiste mistään muusta kuin häiriöistä laitteissa, mutta silti ne ovat ilmiöinä todella kiinnostavia, yhtä kiinnostavia kuin automaattikirjoitus (ihminen alkaa joko unessa/transsissa/tai muuten vain kirjoittamaan tekstiä aivan kuin joku ulkopuolinen taho sanelisi sitä). Jos uskaltaisin, haluaisin itse tallentaa EVP-ilmiöitä aina kahdella eri tallentimella ja samalla mitata siltä paikalta lämpötilaa, energiamäärää, jne. Haluaisin siis tietää, tallentuuko sama ääni kaikille nauhoittimille, vai vain yhdelle. Desibelimittarit kertoisivat, oliko kyse oikeasti äänestä vai vain häiriöstä, jonka ei olisi pitänyt tallentua. Lämpötilamittari kertoisi tapahtuuko lämpötilassa muutoksia ja energiamittari kertoisi mahdollisista energiahäiriöistä (jotka osaltaan voivat luoda jo koko ilmiön).

Olisin kuitenkin varmaan maailman paskin paratutkija, koska olen näin hermoheikko. Voi ei. Tulkaa joku nukkumaan mun viereen täksi yöksi :(

1. Mitä on yöpöydälläsi?
Kaksi videokasettia, viisi pehmolelua, kuorintanaamio, ihovoide, bepanthen, jotain hajusteita, kuumemittari, nenäliinoja, Katso-lehti, kuivunut pullonkorkillinen mustaa akryylimaalia sekä 4 kauhukirjaa.

2. CD-levy, jota häpeät tunnustaa omistavasi?
Pikku G!

3. Käytkö öisin jääkaapilla?
En.

4. Elokuva, jonka aikana itkit?
En muista elokuvaa, jonka aikana en olisi itkenyt.

5. Mitä pelkäät?
Hämähäkkejä, korkeita paikkoja, poltergeisteja, äänekkäitä ihmisryhmiä ja sosiaalisia tilanteita.

6. Mikä eleesi paljastaa epävarmuutesi?
Välttelen katsekontaktia, tuijotan lattiaa ja tärisen.

7. Tunnetko ketään julkkista?
Olen käynyt suihkussa jonkun keihässankarin kanssa, olen räpännyt Apulannan keikalla lavalla ja ryypännyt Rakkauden Sotilaiden kanssa, mutten kai sen paremmin.

8. Kuvaile sänkysi.
80 senttiä kapea runkopatja, jossa on jalat. Musta puuvillasatiininen aluslakana ja musta puuvillasatiininen pussilakana, jossa on hieman pimeässä hohtavia lehtiä.

9. Oletko spontaani vai suunnitelmallinen?
Molempia. Periaatteessa suunnittelen kaiken etukäteen, mutten koskaan sit noudata suunnitelmiani.

10. Kuka esittäisi sinua elokuvassa elämästäsi?
Jack Black.

11. Oletko koskaan pelannut räsypokkaa?
Olen ja hävisin.

12. Mitä kannat aina mukanasi?
Avaimia ja nenäliinoja aina. Puhelinta, korttipidikettä (en omista lompakkoa) ja lapasia useimmiten.

13. Mitä kaipaat lapsuudessasi eniten?
Ulkona telmimistä.

14. Oletko tyytyväinen nimeesi?
Ihan ok.

15. Mitä kappaletta kuuntelit viimeksi?
CMX:n Mielipuolinen rakkaus.

16. Oletko ollut mukana koulunäytelmässä?
Olin lähes kaikissa yläasteella. Outoa ottaen huomioon sairaalloisen ujouteni.

17. Pidätkö itsestäsi?
Ulkonäkö on välillä grrrau, mutta sisuksestani ei voi oikein pitää.

18. Oletko tehnyt mitään laitonta?
Jep, vaikka nykyään pyrinkin lähes naurettavasti välttämään laittomuuksia, vaikkei niistä olisi mitään haittaa. En siis suostu keskellä yötä kävelemään päin punaisia, vaikka lähin auto olisi sadan kilometrin päässä.

19. Pidätkö itseäsi söpönä?
Toki, grrrau.

20. Epämiellyttävin kotiaskare?
Tiskaaminen.

21. Syötkö roskaruokaa?
Harvoin.

22. Viilaatko kynsiäsi?
En.

23. Miten pidät huolta ulkonäöstäsi?
Laihdutan, liikun, kuntoilen, käytän kosmetiikkaa, kuorin ihoani ja yritän syödä oikein. Eipä naamaan ainakaan mikään näistä silti auta :(

24. Oletko koskaan laulanut karaokea?
Olen kerran, milleniumina lapissa "Ajetaan me tandemilla".

25. Ikä ja sukupuoli?
26 v ja miesi.

26. Seuraatko tosi-tv-ohjelmia?
Joitain yksittäisiä.

27. Oletko koskaan halunnut malliksi?
En oikeastaan, mutta mielelläni otattaisin minusta jotain mallikasvokuvia.

28. Seuraatko naapureidesi elämää?
Joidenkin. Etenkin parisuhderiidat, juoppous tai muut tälläiset asiat kiinnostavat. Perusjamppojen elämässä ei ole seurattavaa.

29. Oletko koskaan syönyt rautatabletteja?
Olen, kiitos verenluovutuksen, joka pilasi minut.

30. Jos voittaisit 1000e, mitä tekisit sillä?
Menisin selvinpäin baariin ja tulisin kännissä ulos. Jos tämän jälkeen jäisi vielä jotain jäljelle, laittaisin loput tilille säästöön.

31. Mitä olet viimeksi maksanut käteisellä? Paljonko se maksoi?
Lidlistä ostin maitoa, maksoi jotain 65 senttiä. En käytä koskaan nykyään enää käteistä, jos ei ole pakko.

32. Odotatko jo kesää?
Haluan talven loppuvan, mutten pidä mitenkään erityisesti kesästä. Kaikkein vähiten haluan myös sitä, että yhtäkkiä olisi kesä, koska se tarkoittaisi elämästäni hävinneen useita kuukausia.

33. Lasketko laudalla, bleidellä vai suksilla?
En laske.

34. Turhin juhla?
Pidin pitkään juhannusta turhimpana. Nykyään en tiedä. Ei mikään juhla ole turha, jos siitä saa vapaapäivän tai jos väki juo.

35. Mitä kieliä osaat puhua?
Suomi, englanti, ruotsi ja saksa. Näistä tosin osaan puhua vain kahta ekaa, kahta jälkimmäistä osaan sönköttää.

36. Edellinen matikan numerosi?
Öäm. 4? (asteikolla 0-5). Tuli jostain vittumaisesta kurssista, olisiko ollut tietoliikenteen perusteet 2 (joka nimestään huolimatta oli puhdasta matematiikkaa).

37. Onko sinulla lävistyksiä?
Ei ole, eikä varmaan tule.

38. Jos tulisit(/kumppanisi tulisi) nyt raskaaksi, mihin ratkaisuun todennäköisesti päätyisit?
Abortti. En ole valmis isäksi.

39. Onko sinulla hyvä itsetunto?
Ei, aika surkea. Hyvänä päivänä voi olla ok.

40. Onko paras ystäväsi sinua nuorempi vai vanhempi?
En tiedä kuka on paras ystäväni :( Mutta koska lähes jokainen ystäväni on minua nuorempi, niin eiköhän hänkin ole.

41. Milloin olet viimeksi käynyt rautakaupassa?
Ehkä joku 8 vuotta sitten, kävin etsimässä kahvaa, jolla avataan ikkuna. En löytänyt. Käyn tosin kuukausittain ei-rautakaupoissa, joissa myydään rautakauppatarvikkeita ja näitä ostan aika usein.

42. Mitä mieltä olet lapsityövoimasta?
Teoria ja käytäntö eivät kohtaa.

43. Onko sinulla nälkä?
Ei.

44. Oletko hankkinut/hankitko mopokortin?
En.

45. Oletko sitä mieltä, että neon-värit yhdistettynä toisiinsa ovat jotain kamalaa?
En. Neonvärit toki toimivat paremmin ei-neonvärien kanssa, mutta värikkyys on aina pop.

46. Kävitkö rippikoulun, protuleirin vai et kumpaakaan?
Kävin rippikoulun ja olin myös isosena.

47. Teetkö kotitöitä?
Harvoin. Onneksi kun asuu yksin, kukaan ei pakota tekemään.

48. Pidätkö linnunlaulusta?
En. Linnunlaulusta tulee mieleen kesäiset aamuyöt, jolloin on palaamassa jostain bileistä ja on haikea tunnelma.

49. Haluatko isona naimisiin, omakotitalon, 2 lasta ja koiran?
Miksipä en. Ei minua haittaa, että tuo on joku klisee. Mutta siis "isona", ei vielä. Tappaisin itseni mieluummin kuin eläisin tuota elämää jo parikymppisenä.

50. Jos saisit aloittaa täysin uuden kouluaineen Suomen kouluissa, mikä se olisi?
Seksuaali- ja itsetuntovalistus. Oikea sellainen, jossa puhuttaisiin oikeista asioita, eikä hurskasteltaisi. "Ei Riitta, sinä et koskaan riitä kenellekään, tajua se! Et voi koskaan miellyttää jokaista! Yksilölliset maut! Miehesi impotenssius ei johdu sinusta, vaan suorituspaineista! Korjatkaa ongelma, älkää hyssytelkö! Kyllä Matti, sinulla on hyvin lyhyt penis, opettele siis muita taitavammaksi."

51. Minkä asian parantaisit itsessäsi, jos voisit?
Itsetunto kohdilleen.

52. Mikä sinusta tulee isona?
En tiedä. Luultavasti katkera.

53. Mitä aiot nyt tehdä?
Siirryn tietokoneelta sohvalle pelaan pleikkaa. Tsiisus! Rakastan elämääni. Eikun helvetti, pitäisi tehdä töitä. Äääsrgh, ei huvita.

54. Haluaisitko muuttaa nyt pois kotoa?
En asu kotona, mutta haluaisin muuttaa helvettiin tai Tampereelle täältä käpykylästä.

55. Edes yksi hyvä puoli koulussa?
Tytöt.

56. Kuinka monta levyä omistat?
130 oli kun viimeksi laskin, nyt vähän enemmän.

57. Oletko tehnyt jotain maailman parantamisen hyväksi?
Suosin ekologisia tuotteita jos mahdollista. Olen myös aikonut mennä vapaaehtoistöihin (tosin pelkästään itsekkäistä syistä, mutta eihän sillä motiivilla ole väliä).

58. Laitatko rahaa esim. Punaisen ristin keräyksiin?
En laita, koska en kanna koskaan käteistä. Voisin sen sijaan lahjoittaa joka palkastani kiinteän summan VALITSEMAANI hyväntekeväisyyteen, jos tälläinen vaihtoehto olisi helppo ja hyväntekeväisyyden itsekkyyttä korostava.

59. Tiedätkö, mitä haluat tulevaisuudeltasi?
Ihmissuhteita.

60. Janottaako sinua tällä hetkellä?
Jep. Purkka janottaa.

61. Mitä tahtoisit juoda?
Maitoa.

62. Miten vietät viikonloppusi?
Joko yksin kämpillä tai yksin kännissä, sit yksin baarissa ja sit yksin krapulassa morkkiksessa. Luen ja pelaan ja olen varma, että tällä kertaa kuolen.

63. Se yleinen, haasta kolme kaveriasi
En haasta ketään nimeltä, tehkööt ne joita kiinnostaa.

Ei helvetti, pitikin vessassa avata Savon Sanomien joku koulutusliite. Heti tuli itku ja poru, kun siellä oli ties mitä hauskaa ja nuoria ihmisiä ja koululaisia ja eräs samalta ala-asteelta oleva istui jossain kuvassa kavereidensa kanssa kaljalla ja sanoi, että "eihän kukaan yksin baarissa notkut", snif. Pointti oli siis se, että taas iski ihan järjetön himo "jotainia" kohtaan. En tiedä mitä tämä "jotain" on, mutta tiedän, ettei se ole tätä nykyistä 16 tuntia päivässä koneella/sohvalla/sängyllä elämää.

Välillä kirkastuu ajatus siitä, mitä tämä "jotain" voisi olla. Hyvänä esimerkkinä jossain aiemmassa tekstissä kerroin, miten haluaisin iltahämärällä samoilemaan metsiin hakemaan jännitystä, ihailemaan maisemia ja kertomaan kummitusjuttuja. Tämä olisi varmasti jotain "jotain", joka tyydyttäisi "jotainin" nälkää. Sitten taas usein se "jotain" on sellaista, josta ei tunnu saavan mitään otetta. Voi tuntua, että se "jotain" olisi uimassa käymistä. Kun päättääkin repäistä ja lähteä siltä seisomalta uimaan, ei se ollutkaan sitä. Tai ehkä se oli vähän, mutta sit kotimatkalla tulee taas jo poru, kun se "jotain" on ohi.

Ainoa yhdistävä seikka "jotainissa" lienee se, että se liittyy jotenkin ihmisiin. Vaikka olin loppujen lopuksi hyvinkin yksinäinen lukiossa satapäisestä tuttujoukosta ja isosta kaverijoukostakin huolimatta, siellä silti tuntui, että "jotain"ia puutu. Elämä ei ehkä ollut parasta, mutten kaivannut mitään mystistä "jotain". Yliopistossa taas täysin selvästi se "jotain" puuttui. Intissä sitä ei puuttunut. Nyt se taas puuttuu. Mikä yhdistää inttiä ja lukioaikaa, mutta erottaa yliopiston ja työelämän? Kaverit. Yliopistossa kavereita ei pahemmin ollut, eikä nyt työelämässäkään.

Kaipaan luultavasti siis ihan puhtaasti sosiaalista elämää ja kun sosiaalisen elämän kera tekisin mitä tahansa, vaikka menisin kaljalle, lähtisin lenkille, ihailisin oravia, etsisin aarretta, menisin ulkomaille, naapurikylään tai keittiööni, katsoisin kauhuleffaa tai kirjoittaisin runoja, niin silti näissä tuntuisi olevan sitä "jotain", kun niitä ei tarvitsisi tehdä yksin. Silloin osaisi myös paremmin nauttia siitä yksinoloajasta, jolloin on aikaa tehdä "ei-jotain", eli vaikka roikkua galtsussa, pelata, lukea tai harrastaa kauheuksia Herramme edessä.

Olen niin katkera ja kateellinen niille, jotka valittavat pitkiä koulupäiviään, mutta samalla ihquttivat, miten kafrut on ihania ja jeij, kaipaan Jamia ja Samia ja Kristaa ja Histaa ja Penttiä ja Renttiä. Välillä tekee mieli aloittaa joku uusi koulu ihan vain siksi, että saisi kavereita. Mutta kun en saanut niitä yliopistossa, miksi saisin niitä nyt? Samoin 99% syystä lähteä vapaaehtoistöihin ulkomaille on juuri siinä, että inttityyliin siellä pakkokaverustuisi ihmisiin, kun samassa liemessä kelluttaisiin. Mutta entä jos en? Tai mitä jos kaverustunkin, mutta suomeen palattua niistä tulee enää mesetuttuja, joita näen ensin kerran vuodessa, sitten käyn häissä ja sit hautajaisissa?

Raahatkaa minut sosiaalisuuskouluun, jossa opettelisin uudestaan sosiaalisuuden alkeet. Niin ja rikkokaa minun tietokone. Siis jos sitä voi enää enempää rikkoa, jotta minun olisi pakko edes yrittää tehdä jotain sosiaalisesti jännää. Tai antakaa edes vinkkejä, miten minä voisin tutustua ihmisiin, kun en kerta koulussa ja töissä heihin tutustu, harrastuksissa en tapaa ketään uusia ja puoli vuotta yöelämää on tuottanut yhden viisikymppisen herran, johon häneenkään en halua uudestaan törmätä.

Kakka.