IRC-Galleria

Jatketaas taas tällä. Huomenna työhaastattelun toiselle kiekalle. Itseasiassa ei vielä jännitä yhtään. Huomenna voin olla eri mieltä ja haluaisin puukottaa eilisen itseni, joka paukutti henkseleitä, että eihän mua vielä jännitä. Kävin tänään aamulla jo parturissakin ja vaatekauppojakin kiersin, mutten löytänyt mitään kivaa. Äääk. En mä voi mennä samoissa vaatteissa kun viimeksi! Vai voinko! Ääk! JElp!

Hermoparkani olivat myös aika koetuksella kun sain joku päivä sitten kuulla, että työttömyysturvahakemukseni on hyväksytty, postimies on vain kadottanut sen kirjeen, eli voin hakea tukea. No hain tai siis yritin hakea, mutta kun ei niitä lomakkeita tajua. Täyttyykö raja vai eikö täyty? Öäm? Tarkoittaako 40h/kk sitä, että 18h/vk pompseja tulee kuussa 2 vai 0. Jelp! JELP! Näköjään 0, kai. Sen lapun täyttelyyn meni kuitenkin niin pitkään, etten enää Kelaan ennättänyt. Samalla tajusin, että olen unohtanut asumislisän kokonaan. Minä saan sitäkin, joten nyt pitäisi nekin laput täyttää. Onneksi Kela oli vielä sen verran auki 15.59.42, kun sisälle menin, että sain haettua jo valmiiksi noita lomakkeita, joita sitten itkeä ja täyttää.

Nyt kun valtion rahan makuun on päästy, ajattelin hakea myös liikkuvuusavustusta työhaastattelumatkaa varten. Ja fiksuahan se on hakea, koska sylettää kuitenkin maksaa noin 110 euroa junamatkoista, jos töitä ei saakaan. Työkkärillä on vähän hassu tapa tuon liikkuvuustuen suhteen, eli ne maksavat 0.21 € / km tasan, täysin riippumatta käveletkö vai lennätkö. Elin kun opiskelijana minulle edestakainen reissu maksaa noin 57 euroa, työkkäri maksaa mulle 134 euroa. No kiitos! Tuolla loppurahalla sitten tosiaan jo maksaa sen parturinkin ja olisi vielä saanut paidan ja pizzan haastattelun jälkeen. Tosin kun en tyhmänä ekalla kertaa tuota tukea älynnyt hakea, niin nyt tuo yhden reissun tuki maksaa kaksi reissua ja täppiä jää vielä vähän ylikin.

Niin ja tosiaan, opiskelija _VOI_ saada työttömyyskorvausta, sen olen nyt todistanut, vaikka niin kovasti jotkut virastot muuta yrittivät väittää. Eikä tarvinnut erota yliopistosta, vaan olen ihan kirjoilla edelleen. Toki se vaatii erikoispykäliä, hyviä selityksiä ja ehkä tuuriakin, mutta mahdollista se on. Tai no, sanon mahdolliseksi sitten, kun rahat ovat tililläni. Tällä hetkellä kädessä on vasta myöntävä päätös, rahat on vieläkin valtion kassakaapissa.

Tänään tuli kaupassa OM NOM NOM -ilmiö (omnomnomnomista tietämättömille tsekatkaa esim www.kuvaton.com tai www.icanhascheezburger.com). Yritin keksiä, mitä ihmettä söisin. Kanasuikaleet olivat alennuksessa, mutta en mä halunnut kanasuikaleita, vaikka niitä pakkasta varten pari otinkin. Mitä mä syön? Sit pädämm, lihahyllyllä oli halpaa valpiiksi pekoniohueksi viipaloita sian kylkeä. En tiedä mitä sian kylki noin käytännössä on, mutta kun hinta oli jotain 3-4 euron välillä, niin tuskin mitään laadukasta. Mutta halpaa! Jeij! Sitä pakettia kun hetken pyörittelin käsissä, sain päähäni kuvan, jossa otan uunista folionyyttiä ja folionyytistä paljastuu noita kylkiviipaleita, jotka on kiedottu perunan, porkkanan, lantun ja sipulin ympärille. Kun tämä kuva tuli päähäni, huudahdin vaistomaisesti OM NOM NOM, aivan kuin olisin huutanut "Ah, niin!" tai "No tietenkin!". Sit juoksin heviosastolle hakemaan perunoita ja lanttusia. Matkalla kikatutti kamalasti, kun tajusin, että olin ihan kohtalaisen kovaan tuon OM NOM NOM:in huutanut.

Lolcatit ovat muutenkin ihan liikaa minuun taas vaikuttaneet. Oikeastaan koko nykyinen huumorintajuni pyörii niiden ympärillä ja se on vähän rasittavaa, mut kun se huumori on vain niin lapsellisen hyvää. Motivaatiotaulut myös kikatuttavat, joskin viikossa kyllästyin niihin niin, että tekisi mieli repiä silmät kun niitä tulee vastaan. Olen kuitenkin nyt räkättänyt päivän yhdelle kuvatonin motivaatiotaululle. Tässä linkki: http://kuvaton.com/bshit/fineland.gif

Kuva olisi täydellinen ilman sitä epämuodostunutta suomenlippua.

Lisäys: Olen joskus miettinyt, kuka olisin Frendeissä. Noh, Chandler, tietty ;< Tänään tuo valinta vahvistui entisestään. Katsokaa Janicea! Hän on niin nättinä, ihana mekko, ihanat hiukset ja se äänikin on vain persoonallinen. Olen aivan varma, että minä tulen isona seurustelemaan "Janicen" kanssa ja eroamme ja palaamme yhteen varmaan 30 kertaa, enkä itsekään tiedä, rakastanko vai vihaanko häntä.

PPS: Muisti on hauskaa. Muistan niin elävästi tämän jakson "Vividly" kohdan, jonka Monica vastaa, kun kysytään, muistaako hän Janicen. Tämä taitaa olla kolmas kerta kun näen tämän jakson ja kehdella vikalla kerralla olen jo etukäteen minuuttia ennen tiennyt, että nyt se tulee ja muistan jo valmiiksi sanoa ääneen VIVIDLY ennenkuin Monica sanoo. Miksi muistan tälläisiä asioista, mutten sitä, mitä tein eilen tai missä on minun sakset?

Kind of, tai siis, no niin no...

Tämän päivän hesarissa on kommenttini nuorten seksinmyymiseen liittyen. Se on se, jonka perässä on nimmari DamienThorn.

Tunnen itseni viisaaksi, kun minua siteerataan. Nyt sitten vain odottelen tappouhkauksia niiltä, joiden mielestä seksin myyminen on aina kamalaa ja väärin ja minä olen sairas, kun vertasin sitä mäkkärityöskentelyyn. Toki hankin myös myös oman turvamiehen mäkkärityöskentelijöiden vihan takia. "Rumat ja vittumaiset asiakkaat" voivat myös taputtaa nyrkillä päätäni.

Äh, tämä oli vain tekosyy tehdä vielä yksi "epävirallinen" ennenkuin palaan normityyliin. Tai miksi edes palaisin, sen koko hommanhan idea oli se, ettei bloggaus olisi kravaattikaulaisen jäykkää, vaan hauskaa.

Tein itselleni kasvonaamion. Ostin sen joskus ennen joulua, mutta mulla ei muka koskaan ollut varttia aikaa sitä naamaani laittaa. Kun venyttelin keittiössä ja tunsin, miten aurinko porotti ikkunan läpi, tuli yhtäkkiä olo, että nyt haluan nauttia vähän tästä hetkestä. Kävin heittämässä mällit naamaan (naamiopurkista), istahdin sohvalle, avasin kaikki verhot ja kaihtimet ja otin niin laiskan asennon, että itseäkin melkein hävetti. Sitten lueskelin jotain apteekkisanomia läpi ja annoin auringon lämmittää. Ihanaa.

Naamion poistaminen ei sitten ollutkaan ihan niin. Se muodostaa ohuen kalvon, jonka pitäisi lähteä vetämällä irti. No lähtihän se, millin kokoisina suikaleina. En tainnut laittaa tarpeeksi tai vedin väärin, kun sen poisto oli niin hankalaa. Juvelalta tuntui. En tiedä, onko tuosta mitään apua, mutta kun rahat tuhlasin tuotteeseen, niin pitäähän sitä käyttää.

Nyt vedän kaukauta ja itsetehtyä pizzaa. Ah. Vielä kun ei kokoajan jyskyttäisi takaraivossa (pääkipu ja) tieto siitä, että pitäisi tehdä jotain hyödyllisempääkin, kuten opetella torstain työhaastattelua varten. Kakkapyllyt. En taho! Tahon maata sohvalla ja katsoa aurinkoon.

Olen myös virallisesti nyt vanha. Aamulla jotain s-etulehteä ja sen ruokaliitettä selatessa tuli yhtäkkiä hirveä halu asua helsingissä nätisti sisustetussa kämpässä, kutsua joku kaveri kylään, kokata jotain hyvää ruokaa (ei liian fiiniä, muttei mitään lasagneakaan), jonka resepti on uusi ja se vaatisi molemmilta hieman kokkaustyötä. Sitten ruoka uuniin, ulos lenkille ja sen jälkeen paluu takaisin kämpille, ruoan syönti ja jälkiruoaksi olut tai pari. Tämä kaikki lauantaina/sunnuntaina aamupäivällä siten, että kun kaveri lähtisi kotiinsa, kello olisi vasta jotain 14. Heräisin siis kahdeksalta.

Tuo on niin "nuori aikuinen" kliseistä, että olisin aina ennen vihannut sitä. Nytpä en. Kuulostaisi ihanalta.

Jatketaan tällä "epävirallisella" linjalla, päähän koskee liikaa puhua keveistä tapahtumista. Aika karsea krapula taas. Herätessä oli vielä känni ja koko päivän on koskenut päähän. Ei onneksi superpahasti, muttei tämä ole toisaalta parantunutkaan, vaikka olen pari särkylääkettäkin jo ottanut. Ibuprofeiinia ei mahan takia uskalla enempää ja maksan takia ei voi parasetamoliin koskea. Plaah. Amputoikaa mun pää.

Krapulaherkkyyttä on myös ilmassa. Katsoin yhden joskus ajat sitten ostamistani kauhuleffoista, joita en ole vielä saanut katsottua. Nimi oli Dagon, eli H.P.Lovecraftin myytistöön perustuva! Jeij! Paitsi että oli naurettavan paska leffa. Niin, krapulaherkkyys, itkin melkein silmät päästäni kun puoliksi ihminen, puoliksi mustekala, eli Dagon-papitar katsoi vetisin räpäyttämättömin silmin päähenkilöä. Oih! Kannustin niin häntä! Uhraa! Onnistu! Elä loputon elämä Dagonin kanssa Suurten Muinaisten piilopaikassa. Oih! En ole luonteeltani sellainen, että leffoissa kannattaisin pahiksia, mutta nyt oli pakko. Mustekalajaloistaan huolimatta hän oli niin ihana! Mäkin tahon veteen! Mut sit tulisi kylmä :<

Ajattelin rakentaa supertörmäyttimen, jossa törmäyttäisin kaksi lehmää. Ne luultavasti lehahtaisivat liekkeihin. (Paitsi nyt rupesi itkettämään ajatus törmäävistä lehmistä, en mä voisikaan!)

Lisäys:

Jessica! Oih! Jessica! Olet syömmeissäin mun kiiltävine paitoinesi ja pornosukkinesi, lampaanpaisti kädessä ja valloittava hymy naamalla. Ah, voi kun ma sua lempisin, niin tuskin yhtään empisin.

Runo Jessicalle (kuka on Jessica kysymykseen vastaus: katso selviytyjiä)

...on tämä viesti.

Heti aamusta lähtien on ollut jotenkin kamalan tuskainen olo päässä. Kun köyristelee ja nousee, päässä jyskyttää veri kuin krapulassa. Lähdin käymään työkkärissä ja matkalla lumihanki oli lähes mustaa, silmissä vain vilisi kipinöitä ja pyöräilyn loputtua tuntui, että pyörryn. Pääkipu jatkuu jo kuukautta putkeen. Vituttaa kohta! On kokoajan olo, ettei aivot saa happea ja pää tuntuu uniselta ja kipeältä.

Kivempiin asioihin. Kävin työkkärissä, kun piti ja sain kuulla, että olen saanut myöntävän työttömyyskorvauspäätöksen jo tammikuun lopussa. Mitävit!? Eipä ole mitään kirjettä kuulunut. Epäilen kovasti, että paikallinen postihenkilö vetää välistä, koska Lappeenrannassa asuessa voitin lähes kuukausittain arvonnoissa jotain, nyt en ollenkaan. Parin kuukauden työttömyyskorvaukset on siis tulossa sen kun haen. Jeij!

Nyt kun maistelen vähän viinamäen veljeksiä, päätuska helpottaa. "Väsyneet aivot" saavat nukkua ja tuntuu niin paljon vapaammalta. Päässä kun on ollut sama olo, mitä jaloissa on, jos seisoo koko päivän. Kolottavan raskas. Nyt on kevyt. Ihanaa. Alunperin piti mennä johonkin bändi-iltaan, mutten kyllä jaksa kävellä keskustaan asti. Menen varmaan karaokebaariin. Ehkä olen tänään sosiaalinen. Nyt on vähän sellainen olo. Jeij.

Mun piti sanoa vielä jotain, jotain jonka takia tein koko tämän. En muista. Nauttikaa. Halatkaa mua huomenna ja sanokaa, että "Krapula on normaalia". Tai tulkaan joku juomaan mun kaa, hellään huomaan, viinan suomaan, koirat nuomaan! Kikalzum!

Lisäedit: Olen nauranut tänään jo kahdesti. Kiitos Simpsons, kiitos O.C. :>>

Krapulaedit: Joku vanhempi miesherra tarjosi minulle koko illan. Osoitin taas, miten helppo on tutustua ihmisiin (jos se tutustuttava on >40v mies). Voi kun osaisin saman nuorien kohdalla. No mut kivaa oli rupatella ja saahan sitä aina eri katsontakantaa asioihin, kun toinen on ukki ja itse pelkää edes niiden ekojen päpänöiden tekemistä.

Ainiin, tulkaa joku haistamaan tänne mun kämppään, haiseeko täällä joku outo. Joko mulla on aivokasvain ja haamuhajuja tai sit joku rotta on kuollut jonnekin piiloon. Koko kämppä haisee oudolta, mutta vaikka kuinka yritän paikallistaa hajua, en koskaan onnistu. Eilen täällä haisi palanut, tänään kitkerä. Ehkä kyseessä voi olla naapuritkin, sama ilmaputki mulle tulee.

Tässäpä lista mainoksista, joita pidän aivan mahtavina. En ota tarkemmin kantaa siihen, saako se mainos ostamaan minut sen tuotteen, minkä pitikin vai onko mainos vain hauska, vaikkei toimi. Whaevö. Tarkennan listaa sitä mukaa kun muistan lisää. Muistini on niin reikäinen, että hyvinkin saatan unohtaa täysin, kenen mainos kyseessä oli.

Turun sinappi : Mies ulkomailla
- Mainos on ihanan suomijuntti. Vaikka mainos noin itsessään onkin "ihan hyvä", niin se huippuus tulee muutamasta sanasta. Kun intialaisen näköinen kauppias tarjoaa jotain munakoisia ja sanoo sitä "Pinjaoksi" ja kun lopulta suomalainen mies sanoo "Nou saiböl", tarkoittaen, ettei se sinappi ole sipuli, ei voi olla perse repeämättä. NOU SAIBÖL! VE SPIIK VERI KOOT ENKLISH! Nou saibölistä onkin tullut itselleni fraasi, jota toistan päivästä toiseen ja aina siitä niin huvitun

Fonecta : Pissikset
- Rohkea ja niin humoristinen mainos. Vaikkeivat ne pissikset itsessään liitykään mihinkään, ne saavat huomion puolelleen. Mikä parasta, sen brunetin pissiksen nariseva ääni on niin täydellinen, että se sopii kuin timmit byysat jalkaan. Ois pitäny laittaa timmimmät! Kunniamaininta myös "For realin" viittomalle. Tämäkin tuli omaan käyttöön välittömästi.

Fonecta : Amikset
- Mä en tajunnut tätä mainosta pitkään aikaan. Kyllähän se subbarien jytinä kikatutti, mutta se "Kiitti vain" meni jotenkin ohi. Sitten lopulta tajusin (enkä enää tajua, miten tätä ei voi tajuta). Tyttö ärsyyntyi siitä, kun pojan kaveri pelleilee pupunkorvat päässä ja lähtee kävelemään. Poika sanoo "Kiitti vain" sarkastisesti, johon joko typerästi tai vastasarkastisesti toinen vastaa "Eipä kestä" ja jatkaa höpötystä subbarien jytinästä. Hahaa, se murre vielä kruunaa kaiken!

DNA : Pissikset
- Pissikset ovat hauskoja, siitä ei pääse mihinkään. DNA:lla on montakin hyvää mainosta, mutta ne ovat kuitenkin nykyään jo niin kuluneita, että tämä yksi on jäänyt tuoreemmin mieleen, koska sitä ei raiskattu näyttämällä liikaa. Kyseessä on siis "Mutsis on" mainos, jonka uskomattomin neronleimaus on vaaleanpunaisella kynällä toisen lähettämiä tekstiä skriivaava tyttö, joka kysyy "Däböl vii?". En tiedä miksi se on edes niin hauskaa, kun W on double-v, mutta jotenkin se suomalainen lausuntatapa yhdistettynä pissiksyyteen saa räät taas tursuamaan nenästä

Axe : Inca
- Axen mainokset ovat nykyään lässähtäneet ja moni vihaa niiden seksististä asennetta (joskin on väärin sanoa mainosten loukkaavan vain naisia, koska nehän stereotypisoivat molemmat sukupuolet). Itse olen aina tykännyt Axen mainoksista, mutta vain ne ekat olivat oikeasti huippuja. Ihan eka näkemäni Axen mainos oli kolmiosainen mainos Incasta. Mainoksen perusversiossa superhot mies suihkuttaa hississä itseesän Incaa ja lähtee pois. Hissiin tulee ruipelo nörtti, johon myös Incan haju tarttuu ja pian hissiin tunkeekin seksikäs nainen kyytiin ;) ilmeen kera. Ok. Paska mainos, jos se olisi tähän jäänyt. Hommasta teki kuitenkin hauskan ja nerokkaan se, että versiossa 2 seksikkän naisen sijaan hissiin tunki vanha mummo ;)-ilmeellä ja kolmannessa versiossa iso homo. Höräyttävää ja jopa vielä uskaliasta siihen herran aikaan. Tämä mainos oli myös mainoksena niin toimiva, että aloin käyttämään Axea ja Inca on edelleen Axen deudoranteista lempparini ja sillä vientiä riitti. Nykyään Axet jätän ihan kiltisti kauppaan ja käytän hajuttomampia dödöjä, mutta Incalle silti vielä sydän sykkii. Se tuoksuu piparilta. Höhöö, ihanata!

McDonalds : Syökää kanaa
- Mäkkärin suomimainokset ovat ihan sairaan hyviä! Näistä on poistettu kaikki oksettava "we are best friends and we smile and have fun all night long" jenkkioksetuspaska, mitä coca-cola company edelleen harrastaa. Nämä ovat suomalaisia! Tuollaisia me ollaan! Vähän hölmöjä ja juroja. Näihin samaistuu! En vieläkään käy mäkissä, mutta nyt jo melkein.

Paras syökää kanaa mainos on se uusin, jossa sika istuu jonkun blondin kanssa mäkkärissä ja selittää jotain. Superhöräyttävänä kohta "...jotain apinoita toppapuvuissa". Höhöö :D Myös Wagner-viittaus lämmittää mieltä.

McDonalds : "Voi se olla mieskin"
- En tiedä ylianalysoinko liikaa, mutta minusta tämä video selvästi osoittaa sen porukan lasipään olevan homo. Ei sillä, että tämä itsessään olisi jotenkin hauskaa, mutta kun se tehdään jotenkin sympaattisen huumorillisesti ja samalla näiden mainosten tyyliin niin koruttoman suomalaisesti, se saa kikatuttamaan. Sopivan uskaliasta jähmeältä brändiltä.

Lisäksi kunniamaininnat mahtavasta musiikista, tms:

Valio : laktoosittomat maitotuotteet
- Se musa! Oih! Kilkattelu jää niin päähäni ja tämä mainos vetää aina suupielet kohti korvia. Lopun ylisöpö ja viaton poikakin vain lisää tehoa. I love!

Knorr : pussikeitot
- Taas musiikki! Helvetti kun en edes nyt saa päähäni miten se meni, mutta silti!

Joku vakuutusyhtiö?? : vakuutukset
- En muista yhtiön nimeä, mutta mainoksessa oli seinä täynnä asiakkaiden kuvia ja mainosvideo eteni kuva kerrallaan aina sisentyen hetkeksi yhteen kuvaan, josta näkyi kuvakerrallaan-videota pienen hetken. Ihan uskomattoman tunnelmallista ylipäätään on tuo tekniikka, että video koostuu vain kuvista, eikä jatkuvasta videovirrasta ja musiikki vielä lisäsi haikeutta. Tälläiset mainokset tosin aina itkettävät hienoudellaan, jonka takia näitä ei voi ihan supertoplistalle laskea, vaikkei se itku mainoksesta johdukaan

Joko nukuin toooosi pitkään tai perjantai tuli nopeammin kuin luulinkaan. Heräsin nimittäin klo 11 siihen, kun puhelin soi. Numero oli 020 alkuinen, joka lehtimyyjäsäikäytti, mutta vastasin silti. Kannatti vastata. Eilinen työhaastattelu oli sitten mennyt sen verran hyvin haastattelijoidenkin mielestä, että tervetuloa toiselle haastattelukierrokselle viikon päästä torstaina. Kiitos! Nähdään siellä.

Eli jeij! Mä pärjäsin! Mä olen paras! Huipuin! Kävelevä kultakimpale, joka on tehty platinasta ja on painonsa arvossa timanttia! Jee! Tietenkin syy, miksi minulle soitettiin tänään, eikä vasta perjantaina kuin luvattiin, oli minun täydellisyydessäni *paistattel* Nojoo, ehkä kusi ei ihan noin paljoa noussut päähän, mutta lämmittihän se sydäntä. Nyt vielä kun handlaisinkin toisenkin haastattelukierroksen. Pitää taas vain jaksaa valmistautua kovasti, vaikka se onkin niin kuluttavaa. Mitä enemmän valmistautuu, sitä enemmän jännittää. Jos menisin vain ihan kylmiltään, ei etukäteen jännittäisi, mutta sitten tuskin mitään paikkaakaan olisi tarjolla. Äää.

Palkitsin itseni kirjoittamalla ostoslistaan "Jotain terveellistä hyvää ruokaa". Kun kello iski seitsemän ja en ollut vieläkään lähtenyt kauppaan, tein sitten hätäpäätöksen tehdä pizzaa. Pizzahan kun itsessään ei ole epäterveellistä, jos sen niin tekee, mutta pizzan epäterveellisin osa on ylensyönti. Noh, hups, ylensöin, mutta ei siitä nyt enempää. Jäi sentään puoli peltiä jäljelle! Ihan pizzavinkkinä se, että laittakaa kolmasosa pizzajauhoista soijajauhona. Silloin pohjasta tulee helvetisti paremmanmakuisempaa ja rapeampaa, sekä terveellisempääkin. Soijajauholla jatkettu pohja on niin hyvää, että sitä pelkkää pohjaa tekisi mieli jo syödä. Maistuu vähän leivoksen ja teeleivän sekoitukselta, muttei makealta. Päälle tuli kotipizzatyyliin paljon kaikkea, eli hirveästi jauhelihaa, sipulia, valkosipulia, meetvurstia, chiliä ja lihapullia. Vielä juustot päälle ja om nom nom nom nom! Ainiin, omapizzavinkki 2, lorauttakaa tomaattipyreen sekaan vähän öljyä ja mausteita, jolloin sitä on helpompi levittää pizzan päälle ja se maistuu paremmalta.

Samaan "juhlintaan" kuului myös Kukkia ja sidontaa -leffan katsominen. Olin sen joku viikko sitten ostanut ja ajattelin nyt sitten mulkaista pois. Sarjan olen nähnyt jo aikaisemmin, leffaa en vielä. Ei voi sanoa mitään muuta kuin sen, että mahtava sarja, huono leffa. Kitsastelutyyliin leffassa ei ollut loppuminuuttia lukuunottamatta mitään sellaista, mitä sarjassa ei olisi. Sarja ja leffa eivät ole siis mitenkään erillisiä kokonaisuuksia, vaan ne on koostettu tismalleen samasta materiaalista. Koska sarja kestää 6 tuntia ja leffa alle 2 tuntia, niin leffasta oli leikkaamalla leikattu alkupuolelta ihan älyttömästä pätkiä pois. Voisi verrata siihen, että joku lukisi sinulle satukirjasta aina lauseen per sivu, sitten skippaisi pari sivua kokonaan, taas pari lausetta ja vasta viimeisen kappaleen lukisi sitten lähes kokonaan, vähän vain enää hyppien. Vaikkei juoni olekaan sarjankaan parasta antia, niin tätä leffaa katsomalla on kyllä niin pihalla koko juonesta, ettei rajaa. Juoni tuntuu myös niin paljon typerämmältä leffaversiossa, kun sarjaversiossa paremmin tajuaa, että se juoni on vain tekosyy pitää ne hahmot esillä ja koko sarja perustuu hahmojen inspirointiin (Stella Polariksen Vapaapudotus-sarjasta kun on lähtöisin koko proggis). Katsokaa, jos haluatte nähdä suomalaisia "amiksia" (amis ei tarkoita tässä millään tavalla ammattikoululaista, vaan stereotypiaa).

Suomalaisesta tuotannosta tulikin mieleen, että kun aamulla istuin ähtärillä vessassa, niin jostain lehdestä silmiini sattui mainos. "Äkkiä Anttolassa" on tulossa dvd-jakeluun maaliskuussa. JIIHAA! Taas yksi aivan järjettömän hyvä ja järjetön suomisarja tarjolla. Jos tykkään suomileffoista, tykkään vielä enemmän tietyistä suomikomediasarjoista. Nämä sarjat eivät ole mitään kummeleita tai vintiöitä, vaan enemmän normaalempia sarjoja, mutta vähintään yhtä hulluin kääntein. Vaatii ehkä tietynlaista näyttelijäuskollisuutta ja huonoille vitseille nauramista, mutta muhun uppoo. "Ossi oravannäköinenpoika" on vieläkin insideläppä sisarusten kesken ja naurattaa aina yhtä paljon, kun Hietalahti törttöilee pyörällä lapsi kyydissä. Pistäkää samalla kerralla kärryyn Muodollisesti pätevä. Se on ehkä hienovaraisempaa huumoria, mutta mahtavaa silti. Taas kerran tismalleen samat näyttelijät löydät sieltä. Ne parhaat. Vielä kun Nahkiaiset tulisi myyntiin. Se oli ehdottomasti sairain ja hauskin suomisarja mitä olen koskaan nähnyt. Mies tikkakisoissa naisen lapsivesien tullessa tai "Seinillä on korvat" tokaisu erään ammuttua haulikolla päänsä seinille ovat sellaista, jota ei voi kikattamatta katsoa. Kaiken kruunaa suomisarjoille tyypillinen karuus ja minimalistisuus. Ei ole koristeita, ei efektejä, eikä mitään turhaa. Juroa suomimutinaa vain ja absurdeja tilanteita.

Nyt väsyttää niin, että yritän tehdä lyhyemmän. En lupaa onnistuvani. Herätys oli klo 06.00. Kämpille palasin 23.30. Takana on siis reissu Helsinkiin työhaastatteluun. Itse haastattelu kesti 30 minuuttia, mutta kaikki muu sitten pitkään.

Sain nukuttua vähän alle viisi tuntia, joka on ihan hyvin reissupäiväksi. Kun on muulloin nukkunut enemmän, niin ei tuo yhden yön vähempi uni kehossa näy. Junassa alkoi jo mahanpohjaa kipristelemään, kun yritin äkkiä tankata ohjelmointikirjasta viimehetken vihjeitä. Vanhuuttani onnistuin jo reväyttämään rintanikin. Minulla on pari kertaa "revennyt" rinnasta joku. Tunne on sellainen, kuin rintaranka ja lihakset olisivat yhdessä jollain rustonpalaessa ja jossain tilantessa se rusto sitten repeää tai nitkahtaa, jolloin yhteen pieneen kohti rintaluuta tulee kylmänkipeä kohta ja se estää hyvinkin tehokkaasti liikkumisen. Kun ekan kerran tuon reväytin joskus loppusyksystä, en voinut liikkua mihinkään. Istuin työtuolilla kädet pöydällä, mutta kun ei siitä päässyt pois. Lopulta sain sitten koploteltua työpöydän alta hyllyköstä särkylääkettä (jossa sitä fiksuna pidän, varaudun kaikkeen) ja sen avulla saan vaihdettua asentoa. Noita revähdyksiä on tullut nyt useampia, mutta ne eivät onneksi ole olleet yhtä pahoja. Tai siis kipu on yhtä paha, mutta se kipua katoaa jossain kymmenessä minuutissa, jos ei liiku. Niin kävi nytkin. Onneksi.

Juna oli Helsingissä 13.00 ja haastattelu alkoi 16.30. Paljon luppoaikaa, mutta koska en ollut ennättänyt vielä yhtään valmistautua haastattelukysymyksiin, oli pakko valmistautua niihin. Enkä mä yksin olisi osannut shopatakaan. Istuin sit aseman kovalla penkillä ja tein muistiinpanoja ja mietin vahvuuksiani, heikkouksiani ja sitä, miksi juuri MINUT pitäisi palkata. Maalaisböndenä vähän myös hirvitti se, kun ympärillä kuului huutoa ja tappelua ja tuhatta eri ulkomaan kieltä, muttei yhtään suomalaista murretta. Lopulta sitä kuitenkin huomasi, että spuget olivat harmittomia, vaikka vähän toisia mätkivätkin ja hirveää mekkalaa pitivät. Sain olla loppujen lopuksi tosi rauhassa, vain muutama tuli ihan juttelulle. Vaikka kovasti muistiinpanoihini uppouduinkin, niin onhan se aina yhtä mieltäylentävää olla asemalla ja katsoa satoja ihmisiä, jotka valuvat sisään ja ulos. Etenkin kun Helsingissä näyttää olevan muotia, että joka toisella tytöllä on sukkahousuja, pitkiä sukkia ja ties mitä jalkahienouksia. Jeij.

Lähdin tosi hyvissä ajoin haastatteluun. Haastattelu oli hernesaaressa, jonne oli jonkun karttapalvelun mukaan 3.5km (jota tosin epäilen). Ajattelin kävellä, kun aikaa on. Onneksi sitä luppoaikaa riitti, eksyin nimittäin viidesti. Minulla oli mukana kartta, johon juuri mahtui se reitti, mutta esim. asemarakennusta siinä ei juuri enää näkynyt. Kun lähdin asemalta heti väärään suuntaan, tuli vastaan katuja, joita ei kartalla ollut. Kiertelin sit ympäri asemaa, enkä löytänyt yhtäkään katua, mikä olisi kartalla. Lopulta summassa vain kävelin johonkin suuntiin, kunnes lopulta parin erheen jälkeen löysin kadun kartalta. Sitä katua sit sahasin kolmesti päästä päähän, kunnes tajusin missä kohden olen. Jotenkin kuvittelin, että minun pitää kävellä ihan eri suuntaan, joka hämäsi. Kartalle päästyäni matka oli kuitenkin nopea ja helppo. Itseasiassa tosi nopea. Täällä Varkaudessa töihin on matkaa 2.5 kilsaa ja sitä ei nopeasti harppomallakaan pääse alle 30 minuutin ja silti nyt muka vieraassa kaupungissa kävelin nenä kartassa alle 30 minuutissa 3.5 kilsaa. Jompi kumpi valehtelee. Matka tuntui kyllä paljon lyhyemmältä kuin Varkaudessa, eli ehkä molemmat valehtelee.

Toinen pelkoni, oikean talon ja siellä oikean firman löytyminen osottautui onneksi turhaksi. Firmalla oli ihan oma talonsa, vaikka samassa osotteessa googlen mukaan olikin tuhat eri firmaa. Tai ehkä niillä oli oma ovi yhteen taloon. Respan kiltti henkilö antoi vierailijakortin ja käski odottamaan. Herralle kiitos, odotustiloissa oli vessa, peilillinen vessa, joten pääsin pyyhkimään hiet naamasta, hätäpissalle ja tarkistamaan, ettei naamassa ole mitään pielessä. Heti kun tulin ulos vessasta, törmäsinkin jo haastattelijaan. Huh, hyvä tuuri. Koska molemmat oltiin jo paikalla, niin aloitettiin haastattelu sit 30 minsaa etuajassa.

Haastattelu meni minusta hyvin. Annoin itsestäni niin hyvän kuvan kuin osasin sortumatta ylisanoihin tai valehteluun. Minulla oli toki puutteita, mutta myös vahvuuksia. Valmistautuminen auttoi! Muutama virke päättyi "ja" sanaan (paha tapani) ja välillä tajusin ryystäväni vesimukista, mutta en minä paljon tuon parempaan pystykään. Jos en saa töitä, sit en saa, mutta olin sentään itseeni tyytyväinen, joka on tärkeää. Katsoin silmiin, olin aktiivinen, jne.

Kiva oli myös kierrellä haastattelun jälkeen erään (netti)kaveritytön kanssa, jota muuten jotenkin muistelin tosi paljon pidemmäksi kuin hän olikaan, kaupoissa. Harmi vain, että aikaa oli vähän, reppu repi olkapäätäni, jalkani olivat tulessa ja lonkkia pakotti. Ehkä seuraavalla kerralla vähän virkeämmällä mielellä ja enemmällä ajalla ennättää helsingöidä.

Ja nyt sit kotona. Lonkkiin koskee ja jalat ovat vieläkin tulessa. Söin puoli purkkia hernaria ja kai tästä pitäisi nukkuun. Kai. Outoa on se, ettei tästä matkasta ole tullut vielä yhtään haikea olo. No, eihän tämä mikään hupireissu ollutkaan, mutta silti vaihtelua ja yleensä nämä aiheuttavat snifo-olotilaa. Ehkä yöllä sit.

Olen koko viikon valmistautunut siihen työhaastatteluun ja välillä vähän kyrpii ja tylsii, kun ei tunnu jäävän aikaa muuhun. Tämä on taas sitä tyypillistä, että nyt kun tekee jotain, ei ole aikaa tai mahdollisuutta lähteä esim. ulos juhlimaan. Jos en tekisi mitään, niin en minä lähtisi siltikään, mutta eipä sitä nyt osaa ajatella. Sitähän se oli töissäkäydessäkin. Kun kävi töissä, ei ennättänyt/voida tehdä vaikka mitä. Nyt kun on työtön, ei jaksa/viitsi tehdä sitä samaa vaikka mitä.

Jotenkin nyt sitten stressi tai pelko vähän ryöpsähti yli, tuli kaikki vanhat ihmissuhteet mieleen ja sitten tuli yhdistetty paha olo kaipuusta, yksinäisyydestä ja samalla tietynlainen kateus/katkeruus, kun muilla on hauskaa ulkomailla ja baarissa ja juomassa ja bilettämässä ja irtosuhteissa ja työkavereiden kanssa pizzalla ja ties missä. Sitä vain tuijotti ikkunasta lumisadetta ja harmautta sälekaihtimien takaa ja oli taas olo kuin olisi vankilassa. Taisi päästä pari snifoakin siinä.

Pahin suru meni kyllä ohi, kun tajusi itsesäälikohtauksen tulevan ja vähenteli angstaustaan, mutta silti sellainen vähän alistuneen tylsä olo jäi. Fiksuna ymmärrän, että minä nyt voi lähteä baariin, kun muuten olisin krapulassa siellä haastattelussa. Menen sit haastattelun jälkeen. Näin minä itselleni sanon, mutten mene kuitenkaan. Tekisi mieli siellä Helsingissäkin jäädä bilettämään, kun kerta sinne asti menen, mutta sit pitäisi miettiä jotain yösijoja ja ääsh.

Unetkin olivat kamalia. Pitkästä aikaa taas muistin uneni lähes täydellisesti. Heti herättyäni en muistanut, mutta sitten iski sellainen kylmä aalto läpi ruumiin kun se uni muistui ja vähän aikaa oli tosi nihkeä olo sen takia. Onneksi muistin kuikin kaikkein parhaiten ajatukseni unessa: "Olisipa tämä unta! :'(". Se oli. Uni oli tyypilliseen tapaan aika unimainen, joten kaikessa mitä tapahtui ei ollut logiikkaa, enkä siksi jaksa sitä tarkasti kertoa. Olin kuitenkin jossain paikassa xyz vanhojen kaksoistutkintokoulukavereiden kanssa saunassa ja minä pidin heitä nörtteinä ja he minua pahiksena ja sit kun kyllästyin heidän seuraan, kiertelin ympäriinsä. Kyseessä oli joku leirikeskus, jossa oli myös vanhoja hylättyjä kerrostaloja. Näin välillä vilaukselta erästä naapurifirmassa (siis oikeasti) työssä olevaa henkilöä ja hänestä jotenkin huokui pahuus. Tuli mieleen heti Hellraiserit ja se isoin pahis niistä, jolla on aurinkolasit. Hän jotenkin kommunikoi minulle, ei puheella, mutta muuten, että hän haluaisi tappaa minut. Tämä ei ollut itsessään mitenkään pelottavaa, vaan jopa vähän hupaisaa ja haasteellista, kuin jossain tietokonepelissä. Minulla olikin pian kädessäni kultainen pistooli ja hän yllättyi, kun taas häneen törmätessä vedin sen eteen. Hän toki yritti puolustautua ja ampua minua, mutta minä vain nauroin ja ammuin häntä kahdesti vatsaan ja sitten useasti niskaan. Tiesin kokoajan, että tämä on _oikeaa_ elämää, vaikka se tuntuikin niin pelimäisen epätodelliselta. Tiesin, että joudun tietenkin ongelmiin murhasta ja tiesin sen, että jos haluan päästä kuin koira veräjästä, niin ei minun olisi pitänyt keskellä päivää ampua toista leirikeskuksen lähellä olevalle asfaltille.

Vierin ruumiin järveen ja viskasin aseen myös sinne, mutten sen kummemmin peitellyt verijälkiä. Nyt uni kiepsahti sen verran, että se tapettu olikin jonkun leiriläisen isä ja parin päivän päästä hän alkoi kyselemään, että olenko nähnyt hänen isäänsä ja kohta koko leiriväki etsi sitä henkilöä. Olin tietenkin ihan paskat housuissa, kun tiesin paljastuvani kohta, mutten voinut paljastaa. Miten olisin voinutkaan. "Joo, kyllä mä tiedän missä isäsi on, ammuin hänet". Vaikka tiesin, että jään kuitenkin kiinni ja ehkä tuomioni pienenisi tunnustamalla, en voinut. Taas uni kiepsahti ja olin hylätyn kerrostalon yläkerroksissa vessassa ja katsoin kun vessanpöntöstä pulppuaa mustaa vettä lattialle. Tunsin taas sellaista painostavaa oloa kuin alussakin ja tiesin, että minua etsittiin murhasta. Juoksin alakertaan ja yritin löytää jotain piiloa, mutta joka paikassa valui sitä mustaa vessanpönttövettä ja ahdistava olo vain kasvoi, kun ympäriltä kuului ääniä, jotka halusivat "vain jutella" kanssani. Jeah. Tässä vaiheessa lopulta tajusin, että minä ihan oikeasti joudun vankilaan. Ei tämä ole mitään pelleilyä tai peliä. 8 vuotta murhasta. Ehkä jopa elinkautinen. En minä halua vankilaan, minut hakataan siellä joka päivä! Ei, ei vankila ole siisti paikka tai mikään vitun hotelli, kuten monet uikuttavat, vaan se on ihan hirveä sosiaalisesti henkilölle, joka ei osaa pitää puolta itsestään. Pian jo sitten rukoilinkin, että se kyseinen henkilö olisi elossa. En minä tajua miten hän olisi voinut olla, kun häntä ammuin, mutta sain yhtäkkiä tekstiviestin, jossa luki "Minä olen elossa". En tiedä olinko helpottuneempi vai kauhistuneempi, mutta pian olin kolmestaan tämän "uhrin" ja hänen identtisen kaksosensa jossain tuuletusluukussa. En tajunnut kenet minä ammuin, muttei sillä niin väliä.

Sitten vartija olikin jo kimpussamme ja kohta istuin vartija-auton takapenkillä ja vartija huusi naama punaisena haukkuen minua ja sanoin, että joudun vankilaan ja toivottavasti minut raiskataan ja hakataan joka päivä. Tiesin, että en minä enää mistään murhasta tuomita saa, mutta murhan yritys/tms lienee sekin parin vuoden kakku ja ihan sama onko kyse viikosta vai vuodesta, en minä kestä kuitenkaan sitä. Tässä vaiheessa sitten jo rukoilinkin, että voi ei, miksi tämä ei ole unta ja tunsin, kun vartija nosti minua seinille, huusi ja hakkasi pampulla. Miksi tämä ei ole unta...

Yleensä tuollaisiin uniin herää hikisenä ja hetken päästä tajuaa, että se oli unta. Huh. Sydän kevenee ja voi jatkaa unia. Nyt tuo uni ei ollut viimeinen, enkä herännyt hikisenä siitä, vaan ihan normaalisti aamun tultua. Koska en jo yöllä tajunnut tuon olevan unta, niin jotenkin aamulla ei enää auttanut sen uneksi tajuaminen ja tuo paska fiilis jäi päälle. On kamalan syyllinen olo, ihan kuin oikeasti olisi tehnyt jotain väärää. Nyt vain odotan, milloin poliisit soittavat ja kysyvät missä olin viime yönä. Sängyssäni... kai :D

Tästäpä tuli unipainotteinen. Pliu. Puu.

Edellisestä kerrasta onkin jo viikko. Voi ei, ei ollut tarkoitus olla kirjoittamatta, mutta jotenkin se vain jäi. Yritän muistaa nyt kaiken mitä viikon aikana on tapahtunut.

Viikonloppuna oli bileet. Yhdistettynä mun synttärit, kaverin synttärit, kaverinkaverin synttärit ja kaverin valmistujaiset. Bibistämistä siis riitti ja hyvä niin, koska pitkästä aikaa oli taas kiva sekä nähdä kavereita että myös ylipäätään päästä vähän kotiin tuulettumaan muuten kuin yksin. Otin viinapuolen suhteen aika iisisti, kun viime aikoina taas tullut otettua vähemmän iisisti. Hyvä päätös, koska vaikka olisin voinut ehkä olla kännimmässä, niin tuskin ilta olisi hauskemmaksi muuttunut. Hieman puuttui riehakkuutta ja JEIJ-oloa, mutta tiedän jo ennestään, että se ei juomalla enää tule, se pitäisi muuten vain saada käyntiin.

Ryypiskely oli kivaa. Filosofista höpöttelyä, seurapelejä, kafruja, kafrunkafruja, kafrunkafrunpoikaystäviä, jne. Etkoilla on aina kivempaa kuin itse baarissa, kuten tälläkin kertaa, mutta baarissa oli ihanan paljon ihmisiä ja se oli istumispaikka, joka oli täynnä. Olin ihan wtf, kun en ole ennen tuollaisiin törmännyt tai ehkä en ole koskaan ollut vain tarpeeksi selvinpäin tajutakseni.

Jotain kikattelua löytyi kuitenkin omastakin olostani. Käytiin Dollysiltä ruokaa ja minä ostin jonkun aterian, jonka sain nätissä paperipussissa mukaani. Sitä pussia sit mutistelin käsieni välissä, haistelin tuoksuja ja pyörittelin välillä. Kaveri kämpille päästyä ja pussin aukaistua tajusin sitten, että ehkä se pyörittely ainakaan ei ollut fiksuinta. Koko pussi oli täynnä kokista. Vaikka se läppä olikin kokiksen päällä, niin se oli silti vuotanut jostain sinne sisään. Oli todella hyvä, mutta todella märkä hampurilainen. Ranskikset olivat sentään kuivat, mutta ranskikset ovat tylsiä. Olisi pitänyt ostaa kaksi burgeria. Ainiin, lahjaksi sain mustat bokserit, joissa on keltaista ja vilo, sekä vaaleanpunaisen höyhenpuuhkan, joka tosin varisi aika runsaasti etkokämpille. Sori :D Kiitsa lahjoista, ihanata!

Sitten hieman oudompiin juttuihin. Olen laiska työnhakija, eli olen käytännössä saanut aikaiseksi päivittää cv:ni uranus.fi:ssä ja manpowerissa. En usko kenenkään noita cv:tä lukeman, mutta se on silti sellainen "no olen tehnyt edes jotain" kikka, jolla saa edes hyvän mielen, vaikkei töitä tietenkään saisikaan. Yllätys oli suuri, kun perjantaina sain sähköpostin, jossa joku Satamalta / Trainers' Houselta (ne yhdistyy) oli lukenut cv:ni uranuksessa ja pisti postia, kun he etsivät Java ja .Net osaajia ja minä olen molemmat. Olin ihan wtf, lol, plz ?! :O Tietenkin ilo muuttui heti huonoksi itsetunnoksi ja takaraivossa alkoi tykyttämään, että en mä oikeasti osaa javaa, enkä mä oikeasti osaa .netiä. Argh! Mitä mä sanon! En mä osaa! Jelp! Ilmoitin tietenkin olevani noin yleisesti kiinnostunut ja samalla selvensin fiksusti, mutten alentuvasti, että kokemus noista kielistä on harjoittelijatasolla. Pian minulle soitettiinkin ja psädämm, nyt on ensiviikon maanantaina työhaastattelu Helsingissä. Tässä olenkin kovasti kuutisen tuntia päivässä tankannut Javaa ja .Netiä päähäni, etten ole ihan h-moilasena työhaastattelussa. En kuitenkaan usko, että tuohon haastatteluun mitään koodaustestiä kuuluu. Eiköhän ne ekalla kertaa kysele ihan noin yleisesti ja jos pääsee toiselle kierrokselle, sitten mahdollisesti voi joutua todistamaan hieman osaamistaan. Mainitsin kuitenkin jo sähköpostissa siitä, että kun he ovat joskus hakeneet junior software specialisteja sisäiseen koulutukseen, niin minä voisin haluta samaan ja soittaja sanoikin, että vaikka hakuaika onkin jo ohi, niin toki niitä paikkoja on.

Olisikin täydellistä päästä heti suoraan sisäiseen koulutukseen, jossa minusta tehtäisiin hyvä. Sitten voisin lopultakin lopettaa sen itkemisen, ettei minulla ole "standardinmukaista" työkokemusta. Nyt olisi! Muutenkin koulutus on aina pop ja ihanaa ja kiitos koulutuksen itsetunto työtä hakiessakin olisi parempi, kun voisi rehellisesti kertoa mitä osaa pelkäämättä, että joutuu liian isoihin saappaisiin. Tuo kun onkin pahinta minussa. En uskalla rehellisesti kertoa osaamisestani siksi, kun pelkään, että joudun sitten tekemään niitä töitä joita muka osaan ja pelkään, etten osaa tehdä. Siksi aina kaikissa hakemuksissa arvioin kaikki taitoni alakanttiin, jotta töitä saadessa minut laitettaisiin keittämään kahvia, eikä vastaamaan miljardien kaupoista heti ekana päivänä. Lapsellinen pelko, mutta minkäs teet.

Kävin tänään taas salilla ja kivaa oli, vaikka etukäteen niin kehtuuttikin lähteä. Edellisellä kerralla pelotti hieman se, kun olkapäät olivat aivan vetelät ja meni voimat niin täysin, ettei jaksanut tehdä enää mitään. Outoa. Nyt pelkäsin, että minulta on yleisesti kadonnut lihakset. Se selittäisi sen, miksi olen laihtunut nopeasti aika paljon, vaikka olen syönyt päin persettä. Jostainhan ne kilot katoavat... Rauta kuitenkin pumppautui tänään kuten pitikin, itseasiassa parissa liikkeessä tein jopa "ennätykset", joka kivasti osoittaa vain sen, että jotain edistystäkin tapahtuu. Ihailin vielä salaa itseäni salin peilistä rintalihaksia tehdessä, kun pinnistäessä koko yläkroppa jännittyi, lihakset näkyivät t-paidan alta ja keho teki töitä. Nyt se näytti siltä miltä pitääkin näyttää, eikä siltä kuin nörtti nostaisi golfpalloa ja hauis muljahtaisi sijoiltaan. Pelko pois laihan kropan ystävät, ei minulla ole näkyvät lihakset kasvaneet oikeastaan yhtään, eikä ihmekään, kun miinuskaloreilla olen. Ehkä jotain ryhtiä on tullut lisää tai ainakin kroppani näyttää paljon paremmalta yleisesti peilissä kuin ennen, vaikken yhtäkään salin tuomaa yksittäistä eroa huomaa suoraan.

Uimassa tuli vähän riekuttua pitkästä aikaa pelkän uimisen sijaan. Oli kiva sukeltaa pohjaan, vaikka se sattuukin kamalasti onteloihini. Olen aina ollut ahdasonteloinen ja tämän takia minusta ei varmasti sukeltajaa tulisi, kun jo parissa metrissä kipu alkaa olla pyörryttävä ja kipu jatkuu useita minuutteja vedestä nousunkin jälkeen. Riippuen hieman tilanteesta koskee joko ihan helkkaristi vain korviin tai sitten korviin, poskiin ja otsaan. Sukellellessa ja pelleillessä huomasin sellaisen superhauskan jutun, että minä osaan leikkiä poijua. Menen syvään päähän allasta ja "seison" vedessä tikkusuorana. Jalat osoittavat suoraan alaspäin, kuten kädetkin. En potki jaloilla, en käsillä, enkä muutenkaan liiku. Olen siis kuin poiju vedessä. Normaalisti ihminen uppoaa tässä asennossa, mutta minä en uppoa, jos vedän keuhkon täyteen happea. Se riittää juuri kannattamaan minut pinnalla siten, että teen heijausliikettä, jossa pahimmillaan päätä joutuu vähän kääntämään saadakseen happea ja parhaimmillaan koko pää ja hieman rintaa on veden yläpuolella. Pystyn hengittämäänkin tuossa asennossa, vaikka kokoajan pitääkin olla varuillaan, ettei päästä happea liikaa pois. Heti kun puhaltaa ulos, plumps, vajoan kohti pohjaa. Veli ei samaan pystynyt vaikka kuinka yritti ja sekös mua kikatutti. Jeij, olen ihmispoiju! Jos siis joutuisin mereen, enkä osaisi uida ja olisi tyyntä, en hukkuisi, kun vain jatkaisin varovaista hengittämistä keuhkot täynnä. Mä kellun, hanit!

Vielä yksi ja sitten lasku. Vankilakoeleffaa ennen viikonlopun rientoja nauhalle ottaessa tajusin, että mulla on sillä kasetilla Paha maa nauhoitettuna. Olin unohtanut koko leffan, mutta onneksi kasetilla oli tilaa, eli sain haamutiimit, selviytyjät ja Das Experimentin nauhalle ilman Pahan maan päälle laittamista. Koska tänään tulee Reno 911 ja kyseinen nauha on ainoa "tyhjä" nauha, ajattelin sit salilta tultua katsovani puolisen tuntia sitä Pahaa maata pois alta, jotta voin siihen alkuun nauhoittaa tuon Renon. Ylläityspylläitys puoli tuntia venähti pariksi tunniksi, kun katsoin leffan lähes loppuun asti, sitten tein äkkiä ruokaa, katsoin simpsonit ja jatkoin leffan loppuun.

Voi helvetti, että leffa iski. En halua sanoa sitä parhaaksi suomalaiseksi leffaksi, kun joutuisikin ehkä pyörtämään mielipiteeni muistelemalla muita hyviä, mutta ehdottomasti viiden tähden leffa. Viisi tähteä on ihan järjetön kehu minulta, koska annan täydellisillekin vain 4.5 tähteä viidestä. Tämä oli vain niin vaikuttava. Leffan hyvyydestä kertoo jo se, että normaalisti pilaan kaikki leffat ajattelemalla joko leffan arviointia (siksi arvostelenkin nykyään tosi vähän leffoja, koska se arvostelu alkaa päässä jo leffan aikana ja pilaa sen), leffan tapahtumia, liittymättömyyksiä tai sitä, että minun ei pitäisi nyt ajatella sitä, että minä ajattelen. Nyt en ajatellut mitään tälläistä. Istuin pahassa asennossa sohvan nurkassa hirveässä vessahädässä, enkä siitään liikahtanut pariin tuntiin. Nälkä kurni mahaa, kusi oli tulossa housuun ja selkään koski, mutta ei haitannut. Alun tragikoominen kikattelu vaihtui ensin suruun, sitten ahdistukseen ja lopulta koko maailma tuntui kaatuvan niskaan. Ihan hirveä leffa, hyvässä mielessä. Jäi todella paska maku koko elämästä ja maailmasta ja jotenkin jäi päähän outo kuva spugesta makaamassa helsingin loskassa verinen paska housuissa. En jaksa sen tarkemmin itse leffasta kertoa, sen teen ehkä erikseen tai en, mutta suosittelen katsomaan, jos tykkää masentavista leffoista. Koko leffa kiteytyy niin täydellisesti siihen alkuun, kun opettaja kertoo miten Tolstoi romaanissaan kuvasi ihmisten siirtävän pahaa toisille ihmisille. Tämä on kuin "Anna hyvän kiertää" painajaismainen kaksoisveli, joka asuu ullakolle ja sille syötetään kalanpäitä.

Leffa oli myös todella todella suomalainen, hyvällä tavalla. Sitä jotenkin on vain niin paljon helpompi samaistua suomalaiseen känniörinään, väkivaltaan ja muuhun paskaan kuin jenkkien samaan. Eikä sitä itse tarvitse juoda ja hakata tajutakseen, riittää, että katsoo maassa makaavia pummeja ja ravintoloissa riehuvia "sankareita". Näyttelijätkin olivat vielä huippukastia ja onkin ihan uskomattoman hyvän näyttelijän ominaisuus se, että voi tehdä superkomediaa ja superdraamaa ilman, että pelkkä naama saa jo katsojan kikattamaan (Katsokaas ensin pari vuotta kolmas kivi auringosta sarjaa ja sitten cliffhanger uudestaan. Jep. Komediaa).

Herkkä psyykeeni on taas vaurioitunut lisää. Kiitos tästä. Ostinkin pari päivää sitten Kukkia ja Sidontaa elokuvaversion. Olen katsonut sarjan ja se oli kyllä sellainen mestariteos sekin, ettei tiennyt itkeäkö vaiko nauraa. Jos leffa on samaa tasoa, olen sen katsottuani taas pian häiriintyneempi. Ehkä hävettää myöntää, mutta olen alkanut arvostamaan Suomileffoja ihan älyttömästi, enkä muista edes nähneeni huonoa. Voi johtua siitä, että katson vain näitä hyviä. Jotenkin ne kaikki Suomileffat ovat olleet niin suomalaisia, sellaisia karun krapulaisen korskeja, jotka naurattavat, mutta vain siksi, kun ne ovat totta. Joku sanoisi "juntteja", mutta minä en, en ainakaan haukkuna, vaikka se totta olisikin.

Edellisestä onkin taas pari päivää aikaa. En edes muista enää, mitä on tapahtunut tällä välillä. No tuota, ainakin näitä.

Löysin enemmän tai vähemmän lääketieteellisen termin sille, mikä silmiäni vaivaa. Valitettavasti vain englanniksi, suomalaista nimitystä en tiedä vieläkään. Kyseessä on "visual snow", joka tulee ihan siitä, miltä tuo virhe silmissä näyttää. Kyseessä on siis se, kuin kaikkialla olisi kokoajan televisiosta tuttua lumisadetta. Omalla kohdallani se lumisade itsessään ei ole hirveän voimakasta ja lumisateen sijasta kutsuisin sitä itse sumuksi tai näkyväksi nesteeksi (se näyttää siltä, kuin silmissäni kokoajan liikkuisi jotain nestettä, jonka voin havaita). Tuosta lumisateesta kuitenkin johtuu pahempi ongelma, eli kaiken välkkyminen. Kun katson valkoista seinää, se ei ole valkoinen, vaan lumisateen peitossa. Osin tämän vian ja osin kiitos ihmisaivojen yleisesti, siitä lumisateesta alkaa löytämän muotoja. Nämä muodot tulevat eri kontrasteilla. Osa lumisadealueista on vaaleaa ja osa lähes mustaa. Tämä vaalean ja tumman lumisateen välinen ero alkaa aiheuttamaan välkkymistä, kun silmä ei oikein osaa päättää kummanvärisen se seinä nyt siltä kohden on ja mihin katseen tarkentaisi. Tummilla pinnoilla lumisade on entistä voimakkaampaa, mutta välkkyminen vähempää, koska lumisadealueiden väliset kontrastit pysyvät pienempänä, kunnes sitten lähes täysin pimeässä koko näkökenttä alkaa välkkymään ja yöllä pimeässä ilman laseja näen kaiken välkkyvän sumun läpi, joka häiritsee aika runsaasti (eipä sillä, että yöllä pimeällä ilman laseja tartteisi nähdä muutenkaan).

Asiaa lisämutkistaa se, että tähän vaivaan kuuluu myös ylinopea varjokuvien palaminen. Terveetkin silmät tekevät samaa, eli jos tuijottaa jotain kohdetta pitkään ja sitten katsoo muualle, sen kohteen vastavärit ovat palaneet näkökenttään hetkeksi (se jeesus-kuva perustuu tähän). Minulla tuo palaminen tapahtuu alle sekunnissa, eli kun vilkaisen telkkaria ja seinää, näen television seinällä. Tuo jälkikuva harvoin näkyy itsessään, vaan se muodostuu lumisateesta, eli jos katson televisiota ja sitten valkoista seinää, näen valkoisella seinällä television muotoisen alueen vaaleaa lumisadetta, jota ympäröi tumma lumisade ja näiden reunat alkavat välkkymään. Kaikesta tästä tulee iso ongelma silloin, kun yrittää lukea tekstiä monitorilta tai kirjasta. Kun valkoisella taustalla oleva musta teksti palaa välittömästi näkökenttään, ilmestyy uudestaan kirjan sivulle/ruudulle ja muuttaa sen pinnalla värisevää lumisadetta, lopputuloksena on suhiseva, aaltoileva, värisevä ja jatkuvasti kontrastiaan muuttava mössö, joka aiheuttaa vielä sen, että kohteen ääriviivatkin alkavat muuttumaan. On siis normaalia, että monitoria katsoessa monitorin ääriviivat eivät ole selvät, vaan ne liikkuvat eteen- ja taaksepäin ja monitorin koosta ei voi olla varma, koska se näyttää välillä isommalta ja pienemmältä. Ihan kuin kauhuelokuvissa sekunti ennen sitä, kun monitorista ryömii joku kauheus esille. Onneksi itse pidän tätä vain näköongelmana, enkä esim. pelkää tätä tai erikseen häiriinny sen enempää kuin mitä se elämääni häiritsee.

Tässä linkissä on minusta ihan hyvä kuva siitä, miltä elämäni näyttää taivasta katsoessa:
http://www.visualsnow.com/examples/pictures/index_files/page1-1001-full.html

Tuossa kuvassa myös näkyy hyvin se välke ja se, miten aivot alkavat etsimään tuosta sateesta ja välkkeestä jotain muotoja. Valitettavasti taivas on yksi helpompia katsottavia asioita, kun sieltä ei tarvitse erottaa mitään yksityiskohtia. Monitoria katsoessa oireet ovat pahempia ja niiden vaikutus suurempi, kun pitäisi samalla erottaa kaikki kirjaimet, värit ja yksityiskohdat. Onneksi kyseessä ei ole kuitenkaan silmäsairaus, vaan aivovamma (onneksi?), jota voisi verrata tinnitukseen. Joillain se on koko elämänsä, joillekin se tulee jonkun onnettomuuden jälkeen ja joiltain se ehkä voi kadota tai sitten ei. Itselläni tämä on ollut niin pitkään kuin muistan, mutta olen kyllä päätänkin lapsena telonut. En tiedä liekö synnynnäistä vai itsehankittua, mutta vittumaista silti.

Näkövammoista päästäänkin hyvin seuraavaan aiheeseen, eli siihen elektroniikan rakentelusarjaani (ikävuosilla 9 ja ylöspäin). Oli aikamoinen pettymys huomata, ettei se ollutkaan sellainen mitä kuvittelin. Piirejä ei rakenneta tökkimällä johtoja ja komponentteja suoraan piirilevylle, jossa olisi reikiä, kuten amiksessa tehtiin, vaan tässä tulee mukana iso muovinen levy, jossa on isoja reikiä harvakseltaan ja piiri muodostetaan ensin tökkäämällä isoon reikään vieteri ja sitten asettamalla jotenkin mystisesti johto/komponentti siihen vieteriin kiinni. Ei onnistu! Minun silmillä, sorminäppäryydellä ja hermostumiskäyrällä vittusaatanaperkeleet lensivät kaaressa, kun yritin tunkea ohutta johtua tosi jäykän vieterin johonkin välikköön, mutta kun ei ne mene tai jos menee, niin sitten ne ei pysy. Ohjeissa ei tietenkään kerrota mitään ja muutenkin ne ohjeet ovat sellaiset, että pitää olla aika nero ysivuotias joka niitä tajuaa. Aika siekailematta siellä paukutetaan sähkömatikkaa. Mutta ehkä ne onkin tarkoitettu sellaisille näsäviisaille nörteille yhdeksänvuotiaille, jotka sanovat "Mees iskä vaikka juomaan kaljaa ja leikkimään leegoilla mun pikkuveljen kanssa, niin mä kokoan tämän". Yhdeksänvuotiaan sormet ehkä osaavat noita johtojakin tökkiä paremmin.

Jos kokoaminen vitutti sairaasti, niin oli riemukin suuri, kun sain hehkulampun palamaan. JEIJ! IT'S ALIVE! Ja sit taas vittusaatanaperkele, kun seuraava kohta ohjeissa ei toimi. Mihin helvettiin tämä saatanan kytkin muka tulee, eihän tässä missään ole mitään kohtaa sille ja saatana kun aina... eikun tohon. Naks. Jaa... *nolost* Kun kaikki kytkökset ovat sellaisia, että ne lentävät irti puhaltamalla, niin ihan hirveitä raivokohtauksia ei kehtaisi saada. Luultavasti lopulta hakkaan otsallani koko lautaa ja päästä törröttää vastuksia ja 9 volttia sähköä menee ohimoon. No, ehkä pienet sähköshokit auttaisivat päävaivojani :> Rakentelusarja on kyllä kiva, kunhan löydän ensin jostain kaupasta rautalankaa, jolla voin pysyvästi askarrella jotkut osat yhteen. Kun kerta aikuinen olen, niin otan kovat käyttöön, enkä anna lasten lelun hyppiä silmille!

Tänään oli myrsky. Aamupäivällä aurinko alkoi tosi ärsyttävästi paistamaan silmiini ja kun tietokone on juuri ikkunan vieressä, niin on pakko aina sulkea kaihtimet ja vetää verhot eteen, että näkisi yhtään mitään ruudulta. Ihmettelin, kun yhtäkkiä näinkin tosi hyvin ja huomasin, että verhon läpi ei kajastanutkaan enää mitään. Kiinnostuneena vedin verhot syrjään ja avasin kaihtimet ja VAUU! Koko maailma oli täysin valkoisenharmaata, kun lumi lensi vaakatasossa ja peitti alleen kaiken. Kaiken valkoisen seasta välkkyi keltaisia salamoita taivaalla välillä (talvisalamat eivät ole mitenkään ääriharvinaisia, en ole vain ennen niitä nähnyt). Olin ihan WTFLOLBUI ja ryntäsin heti laittamaan farkkuja jalkaan ja hupparia päälle, tarkoitus kun oli lähteä lenkille myrskyyn. Harmi vain, että olen hidas pukemaan ja kun lopulta olin valmis lähtöön, myrsky oli jo ohi.

Onneksi tuuli taas kohta yltyi ja lähdin sit samalla kauppaan. Kauppaan menomatkalla tuuli vain vähän puhalsi, mutta mitään myrskyä ei ollut. Palatessa sitten iski taas myrsky, mutta joko se ei ollut yhtään niin voimakas kuin se eka tai sitten se ei muutenkaan niin erikoiselta tuntunut siellä kadulla. Tuulen voimakkuus ei ollut mitenkään suuri, mutta lunta lensi ilmassa kuitenkin älyttömästi. Lumi oli ohutta ja oudon papanamaista, vähän kuin rakeita mutta kevyestä lumesta, eikä jäästä. Ympäristön havainnointi oli kuitenkin hieman työlästä, kun silmät olivat täynnä lunta ja piti yrittää kovasti räpsytellen vähän nähdä jostain jotain. Kivaa oli silti, vaikka pahempaa tuulta odotin.

Ps. En löytänyt rautalankaa. Nyt keljuttaa.

Pps. Eh, tärkein tapahtumahan oli tosiaan noiden kynsikkäiden osto, mutten jaksa nyt enää siitä kertoa, vaan enskerralla sit :D