IRC-Galleria

Joulu on jo kolmannessa päivässä.

Kiitos kysymästä, hyvin on mennyt. Niin lasten kuin vanhustenkin kanssa.

Aatto oli omistettu Isolle Äidille ja Lapsille. Toki Rakas Vaimo ja minäkin saatiin siinä ohessa omamme. Ansioittemme mukaan. Minä olen tänä vuonna ollut Käärmelahden tuhmin. Ainakin jos uskomme lahjakasaa. Ja miksi emme uskoisi. Rakkaalla Vaimolla ei kasaa ollut laisinkaan, mutta sen ratkaisun taustanhan me tiedämme. Jossain taapertaa ruohoa syöden lauma lahjavuohia. Ja paljon surempan tarpeeseen kuin meidän jokajouluiset lahjamme. Joista osa on tapaninpäivänä rikki, kadoksissa tai syöty. Näin ei sentään vuohille käy. Ainakaan yhtä nopeasti.

Iso Äiti vietti kahdeksan tuntia kannsamme. Julisti joulurahan loppuneeksi ja joulurauhan alkaneeksi. Perinteisesti alkuiltapäivän kahvihetkessä. Myöhemmin söimme loistavan joulupäivällisen ja tunnelma oli miellyttävän iloinen. Sitten vaihdoimme lahjoja Ison Äidin osalta. Ja avasimmekin ne Aapiskukossa.

Kun Iso Äiti oli lähtenyt nykuiseen "kotiinsa" terveyskeskuksen vuodeosastolle siirryimme viettämään aattoiltaa oman perhen voimin. Lahjojen avaamista, herkkujen syömistä ja lopulta myös mutama laatuhetki Rakkaan Vaimon seurassa.

Joulupäivä sujuikin leppoisemmissa merkeissä lukien, pienellä kävelyllä, herkutellen, televisiota katsellen, pelaillen ja jutellen.

Samanlainen tuntuu tulevan tästäkin päivästä.

Kaksi televisiojuttua on joulun ehdottomia must-tapahtumia. Toinen on http://www.youtube.com/watch?v=2KRDCD_O4Cs&NR ja toinen ehdottomasti Tonttu Toljanterin seikkailut. Josta muuten pitäisi tehdä kokoillan elokuva. Ja vielä kansainväliseen levitykseen.

On siinä sellaista suomalaisen mielenlaadun tuikintaa.

Voe maonsilmä.

Meiltä on unohtunut Joulun alkuperä. Kaikenlainen rihkama seimineen, tähtineen, aaseineen ja enkeleineen on vallannut juhlan noin 400 luvulta lähtien.

Sitä ennen sentään vietettiin perinteistä keskitalven juhlaa, Saturnaliaa Saturnus- jumalan kunniaksi. Saturnalia vastasi perinteiltään pitkälti kreikkalaista Kronia-juhlaa, jota vietettiin Saturnuksen kreikkalaisen vastineen Kronoksen kunniaksi. Roomalainen juhla alkoikin kreikkalaisen riitin mukaisella eli paljain päin suoritetulla uhrilla, joka toimitettiin Saturnuksen temppelin edessä Capitoliumin juurella Vuodesta 217 eaa alkaen.

Uhrin jälkeen järjestettiin yleinen juhla-ateria. Aterian päätteeksi kaikki huusivat "Hoo Saturnalia! Kuulostaa hieman samalta kuin monta sataa vuotta myöhemmin muotiin tullut huuto Hoosianna. Tämän juhlavan aterian lisäksi juhlan ohjelma oli hyvin epävirallinen. Juhliminen sisälsi vierailuja ystävien luona, syömistä, juomista, pienten lahjojen antamista ja yleistä hauskanpitoa. Tyypillisiä lahjoja olivat pienet savinuket lapsille ja kynttilät aikuisille.

Juhlan erikoisuutena oli ihmisten roolien kääntyminen päälaelleen: yläluokka vaihtoi toogansa tavallisen kansan käyttämiin yksinkertaisiin asuihin, kaikki käyttivät vapautettujen orjien tunnusmerkkinä toiminutta pileus-lakkia, orjilla oli lupa arvostella isäntiään ja he söivät näiden kanssa yhteisen illallisen.

Mutta missä vaiheessa Jeesus-myytti tajuttiin liittää vuoden tärkeimpään juhlaan?

Ensimmäisillä nykyisen ajanlaskumme vuosisadoilla juhlittiin lähinnä Jeesuksen kuolemaa ja jälleensyntymää. Olihan Pääsiäinen myös juutalaisten suurin juhlapäivä.

Jeesuksen syntymän juhliminen alkoi vasta neljännellä vuosisadalla, oikeastaan hänen äitinsä kautta. Aikaisemmin kun Mariaa oli pidetty vain maallisena välittäjänä, muuttui tämä Taivaan Kuningattaren palvonnaksi. Tämän kultin juuret ovat mitä luultavimmin alunperin Egyptiläisessä mytologiassa, jossa Isis synnytti suuresti kunnioitetun jumalan Osiriksen pojan Horuksen. Tuolta ajalta (n. 3000eaa-400jaa) on lukuisia patsaita, joissa Isis imettää Horus-lasta. Tämä kultti oli hyvin yleinen melko pitkään kreikkalais-roomalaisilla alueilla Välimeren seudulla kunnes Isiksen temppelit muuttuivat Neitsyt Marian luostareiksi.

Katolisen kirkon valinta Jeesuksen syntymäpäiväksi oli vähintään yhtä tuulesta temmattu kuin hänen syntymävuotensakin, jonka historiallisten lähteiden mukaan oli pakko ajoittua vuosille 4-8 eaa ollakseen edes jotenkin yhdenpitävä Raamatun kanssa. Yleensä Jeesuksen syntymäpäiväksi arvioidaan loppukesä tai syksy.

Pääsyynä joulukuun 25. päivän valitsemiselle oli kuitenkin vanhojen pakanallisten juhlien korvaaminen "oikeaoppisella" juhlalla. Katolinen kirkko käytti samaa menetelmää lukuisien muidenkin juhlapäivien kohdalla (Pääsiäinen, Kynttiläpäivä, Kekri, jne.). Tämä menetelmä havaittiin tehokkaaksi käännytettäessä pakanoita kristinuskoon. Vanhoja temppeleitä ja perinteitä ei yleensä tuhottu, vaan niiden merkitys vain muutettiin. Kristilliset siis muokkasivat vanhasta valon jumalan jälleensyntymäjuhlasta oman valon jumalansa syntymäjuhlan.

Voi niitä velikultia.

Palauttakaamme Joulun alkuperäinen sanoma osaksi nykypäivää. Viettäkäämme Joulua kuten sitä historiallisesti kuuluu viettää. Harrastakaamme vierailuja ystävien luona, syömistä, juomista, pienten lahjojen antamista ja yleistä hauskanpitoa.

Eläköön aito joulu.

Kirjoituksen lähteitä (joihin kannattaa tutustua muutenkin):

Marko Gröönroos, http://www.nic.funet.fi/~magi/artikk/uskonto/joulu/historia.html
Wikipedia, http://fi.wikipedia.org/wiki/Saturnalia

Haluan hiljentyä Joulun suuren sanoman äärellä.

Ja saman haluan sinun tekevän.

Uskoitpa sitten mihin tahansa Joulun suureen sanomaan. Joulupukkiin ja Korvatunturiin, Jeesukseen ja Beetlehemiin tai siihen joulun alkuperäiseen tarkoitukseen, jonka merkeissä Joulua vietettiin jo liki 700 vuotta ennen nykyisen kristillisen joulusanoman liittämistä tähän vanhaan keskitalven juhlaan.

Alunperinhän tätä talvipäivän seisauksen aikaista juhlaa Saturnaliaa vietetiin Saturnus- jumalan kunniaksi. Saturnalia vastasi perinteiltään pitkälti kreikkalaista Kronia-juhlaa, jota vietettiin Saturnuksen kreikkalaisen vastineen Kronoksen kunniaksi. Roomalainen juhla alkoikin kreikkalaisen riitin mukaisella eli paljain päin suoritetulla uhrilla, joka toimitettiin Saturnuksen temppelin edessä Capitoliumin juurella Vuodesta 217 eaa alkaen.

Mutta miten vaan kukin tahtoo Jouluaan viettää niin toivon sen olevan ihana ja lämmin juhla. Täydellisyyten on turha pyrkiä, se ajatus vain pilaa juhlan vieton. Joulu on siinä, saitpa kaiken valmiiksi tai et. Saitpa sen suuren lahjan tai et. Paloipa piparit tai eivät.

Kaikki tämä on kovin vähämerkityksellistä sen rinnalla, että vietät joulua niin kuin koet sen itsellesi oikeaksi. Vanhojen perinteiden mukaisesti tuttuja riittejä vuodesta toiseen toistaen tai muutosjoulua hieman uudella tavalla, perinteistä osin poiketenkin.

Ole kuitenkin suvaitsevainen muidenkin tavalle viettää joulua. Sitä yritän itsekin. Minulle riittää kun 362 päivää vuodessa olen ateisti ja aknostikko ääneen. Jouluna voin olla sitä vain sisäänpäin etten loukkaa niitä, joiden jouluun Enkelit, tietäjät ja Jeesus-lapsi keskeisesti kuuluvat. Teillä on siihen aivan yhtä suuri oikeus kuin minulla epäuskooni.

Meillä tällä Käärmelahdessa putoilee saapasrätin kokoisia nuoskalumihiutaleita maahan lumivalkoiseen. Ei tuota lunta valtavasti ole, mutta riittävästi valkean joulun luomiseen. On sillä oma tunnearvonsa silläkin.

Melkein koko perhe on koossa fyysisesti, Erikoinen ja Rinsessa Aava I kuitenkin vain henkisesti. Mutta tärkeällä paikalla sydämessäni. Nyt ja aina.

Parahin lukijani. Ja sinä toinenkin satunnainen palstalla kävijä.

Toivotan Sinulle oikein Rauhallista ja Lämmintä Joulua.

Kuusi on koristeltu muhku56 kuten Käärmelahti muutenkin. Eipä ole minään jouluna valmistelut olleet tässä vaiheessa näin hyvällä mallilla. Mutta toki tekemistä riittää niin aatonaatolle kuin huomiselle aatollekin. Mutta paniikkia ei pitäisi tällä kertaa tulla. Saas nähdä nyt.

Karkkimaan tekemisessä tosin meinasi eilen tulla paniikki kun viisi innokasta arkkitehtia sullottiin pieneen keittiöön tekemään makeaa taidetta. Pienten aikalisien, yhden jäähyn, vakavien keskustelujen ja mutamien muiden vippaskonstien kautta työrauha saatiin kuitenkin palaamaan ja karkkimaa muhku56 valmiiksi.

Posut oavt olleet harrastukseni jo parikymmentä vuotta. Niitä on saatu lahjaksi, ostettu kirppareilta ja löytynyt lasten örvelölaatikoista. Kokoelma on komea ainakin omasta mielestäni. Valtaosa siitä on ollut jouluisin makuuhuoneessa mutta nyt Rakkaan Vaimon mielestä siihen huoneeseen riittä yksi iso sika. Joten possukokoelma muhku56 sai lastenkin riemuksi uuden, arvokkaan sijoituspaikan ruokasalin tyylilipaston päällä.

Pari erityisen hienoa kokonaisuutta on syntynyt RV:n toimesta. Tässä vaiheessa, yö ennen aattoa kauneimpia ovat ehdottomasti muhku56, muhku56 ja muhku56. Mutta kun tänään ja huomenna pääsemme varsinaiseen sipistelyvaiheeseen, niin uskon syntyvän vielä uusia kauniita kokonaisuuksia ja viehättäviä yksityiskohtia.

On ihana huomata miten lapsetkin arvostavat tätä kauneutta. Ainakin jokainen jotakin erityistä kokonaisuutta. Eivät kaikki kaikkia mutta jokaiselle jotakin. Kuusen koristelussa lapset saivat vapaat kädet. Oli kiinnostava kuunnella, miten he yrittivät löytää yhteistä näkemystä kuuseen riipustettavista helyistä. Jossain vaiheessa tuntui, että sensuuriksi astui se, mitä he odottivat meidän vanhempien tahtovan kuuseen ripustettavan. Niinpä kimaltelevat hopeanauhat jäivät laatikkoon kun osa muisti, ettei äiti ole niistä kovin innostunut. Saas nähdä, huomaavatko he ne nauhat kuusessa tänään. Rakas Vaimo kun innostui viskelemään niitä kuuseen yömyöhällä. Ja lisäämään muutenkin hieman tavaraa kuusen harteille.

Minusta kuusen pitää olla joko tai. Joko pelkistetty joidenkin yhteen sopivien osasten summa tai sitten jenkkilän kuusi kaikkine tilpehööreineen. Nyt meillä ollaan tuon jenkkilän kuusen lähellä.

Kinkun paistokin on nyt tehty. Mutta ei siinä ollut samanlaista hohtoa kuin suhteemme alkuvuosina. Tämäkö on nyt konkreettisesti sitä, mistä monet puhuvat. Että lihalliset himot haalenevat suhteen vanhetessa? Muistan kun alkuvuosina joimme glögiä, kuuntelimme joulumusiikkia, pakkailimme viimeisiä lahjoja, lötkötimme sylitysten sohvalla. Ja uuni paistoi kinkkua. Nyt tuosta ei ollut paljon jäljellä. Paitsi että uuni paistoi kinkkua. Ja minä kuorsasin paiston viimeisinä tunteina. Kuten aina ennenkin.

Elimme eilen illalla Moinsalmen koulun joulujuhlassa sadun jeesuksen syntymästä. Tällä kertaa satu ei ollut lasten näyttelemä vaan se oli levitetty lähimetsään tunnelmallisen hämyyn. Tai oikeastaan pimeyteen, mutta reitin varrelle ripotellut ulkotulet sekä kulkijoiden kynttilälyhdyt tekivät illasta miellyttävän hämyisän.

Polun varrelle oli tehty tauluja joissa satu eteni. Lisäksi eri kohtiin oli rakennettu pieniä tarinaan liittyviän interiöörejä. Betlehemin kaupunki, enkelin ilmestyminen tietäjille, taivaallisten sotajoukkojen lentoharjoitukset, seimi babyborn-nukkeineen ynnä muuta rekvisiittaa. Taidolla tehty, tunnelmallinen retki kynttilälyhtyjen valossa. Meitä oli matkassa viisi henkeä, muistakin perheistä oli mukaan tullut myös Moinsalmelta jo ulosvanhentuneita oppilaita.

Eihän idea mikään uusi ole, näitähän on järjestetty Savoblinnassakin jo joillakin kouluilla. Mutta ensimmäinen kerta meidän koulullamme. Vaihteeksi miellyttävän rauhallinen juhla vaikka omat lapset kaipasivatkin "perinteistä" joulujuhlaa jossa olisi päässyt esiintymään. Hyvä piirre että eivät vierasta esiintymistä. Mutta tänä jouluna tällä tavalla.

Ensi jouluna saattaa olla taas toisenlainen juhla.

Jos ollaan hengissä.

Siis koulu.

Joulukuusen hankinnan voi tehdä monin konsteinen. Minullakin on muutama käytännön kokemus. Kerrottakoon tässä yksi.

Noin 25 vuotta sitten joulun alla ajelin Vihdissä silloista kantatietä Otalammelta Nummelan suuntaan kun huomasin Ojakkalassa tutun hiekkakuopan kupeessa auton. Kun tiesin, kenen metsiä nämä hiekkakuopan ympärykset ovat ja kun itselläni oli tuonakin jouluna lupa hakea noista metsistä joulukuusi, niin ajattelin että ovatkohan nämäkin ihmiset samalla asialla.

Auto tosin näytti vieraalta ja erityisesti minua hämmensi se, että metsästä tulossa olleet hahmot suojautuivat hämärtyvässä illassa tienvarsimetsikön suojaan. Ajoin kilometrin eteenpäin, käänsin autoni ja palasin paikalle. Paikalle, jossa oli juuri menossa kuusen sidonta taakkatelineelle.

Hyppäsin ulos autosta ja kysäisin ihan muina miehinä, että löytyikö hieno kuusi. Kuusen sitomisessa häärineet mies ja nainen olivat melko vaivautuneita eivätkä halunneet keskustella kanssani. Jotenkin tuntui oudolta ja ajattelin kysästä, olivatko he laillisella asialla.

- Ihanko luvan kanssa kävitte kuusen hakemassa, kysäisin puoli huolimattomasti. Enkä saanut vastaukseksi kuin entistä vaivautuneenpaa mutinaa.

- Hacklinin Paavoko se teille luvan antoi kysäisin edelleen puolihuolimattomasti.

- Joo, Paavoltahan me se lupa saatiin, tarttui mies heittämääni pelastusrenkaaseen innokkaasti. Tosin rengas oli enempi painolasti, sillä metsiä ei omistanut kukaan Hacklinin Paavo vaan Löfgrenin Eero. Joten päätin edetä hieman tiukemmalla kaavalla.

- Ei nää kyllä Hacklinin Paavon maita ole eikä teillä ole lupaa tuon kuusen hankkimiseen. Eli kyse on varkaudesta joka on poliisiasia. Joten eiköhän soiteta poliisit paikalle.

Tässä vaiheessa petti naisen hermo. Hän alkoi sättimään miestään ja ehdotti minulle, että eikö asiaa voisi sopia ilman poliiseja. Ja siihenhän minä olin valmis.

-Satanen korvausta ja kuusi jää siihen niin voitte lähteä ilman poliiseja. Mies hieman nikotteli mutta nainen tarttui heti tarjoukseen. Miehen ei auttanut muu kuin ryhtyä riuhtomaan kuusta kattotelineeltä ja kun se oli tehty, avasi hän lompakkonsa, löi käteeni pari viidenkymmenen markan seteliä, hyppäsi vaimonsa viereen autoon ja lähti saman tien kaasuttelemaan kohti uusia kuusimaita.

Ja minä nappasin kuusen Transitin peräkonttiin, lähdin onnellisena kotiin. Ja ostin muutaman päivän päästä viskipullon Eerolle joulumuistamiseksi.

1. Saako olla kiinnostunut lastensa maailmasta myös siltä osin, että perehtyy ympäristöön jossa he ja ikäisensä netissä viihtyvät? Kyllä=10p Ei=0p

2. Saako pistää itsensä peliin niin, että hauskaa tai hullua luettavaa ja katsottavaa riittää myös muille galleriassa liikkuville? Kyllä=10p Ei=0p

3. Onko oikein, että ketään ei pakoteta käymään näillä sivuilla vaan se on jokaisen oma vapaaehtoinen valinta? Kyllä=10p Ei=0p

4. Saako pitää yhteyttä gallerian kautta esikoiseen , hänen mieheensä ja ainokaiseen lapsenlapseemme kun he ovat päivittäiseen fyysiseen tapaamiseen liian kaukana? Kyllä=10p Ei=0p

5. Saanko sulkea mustalle listalle 13-vuotiaan pojanklopin, joka toistuvasti haukkuu minua pedofiiliksi, homoksi, läskiksi yms.? Näistä kolmesta tunnistan itseni vain läskiksi. Kyllä=10p Ei=0p

Jos sait testistä 50 pistettä, olet sitä mieltä että minun sopii jatkaa elämääni myös täällä irc:ssä. Tiedoksi vaan pojanklopille ja muille viisaille teineille, minä olen hankkinut elämän jo ennenkuin te olitte edes kiilto isänne silmissä. Hyvän elämän olenkin hankkinut. Pyrkikää te samaan.

Toisaalta ei minulle tuota tuskaa olla sylkykuppina tai nyrkkeilysäkkinä joihin joku voi purkaa pahaa oloaan. Tai osoittaa miehisyyttään. Josta tosin ei vielä näy häivähdystäkään. Minulle tuo rooli sopii ja olen siihen valmis, jos se helpotta ajonkun toisen oloa. Eihän tarvitse sitten tuonkaan purkautujan kiusata eläimiä tai pikkusiskoa.

Antaa tulla vaan.

Mutta älä sitten itke jos vastaan.

Ajattelin heittäytyä tänään mummojen tuupittavaksi. Erään sortin extreme-kokemus tämäkin. Mutta koettava on, jos aikoo viimeisellä viikolla käydä kaupassa.

Ei siihen tarvita kuin Prisman käytävä. Kuinka ollakaan juuri sen hyllyn kohdalle, josta tarvitsen jouluherkkuja on kokoontunut kuuden mummon rypäs jaarittelemaan ja jahkailemaan. Puhumaan naapurin Koistisen aikamiespojan thaimaalaisesta naisystävästä, Niirasen emännän surkeatarjoilullisista Tupperwaarakutsuista tai taivastelemaan kirkkoherran hengetöntä kolmannen adventin saarnaa.

Ei kun sekaan vaan sano siittiö syöksyssä. Pakko on mennä lähemmäs, karauttaa varovaisesti kurkkuaan ja pyrkiä oikean hyllyn luokse. Kun mummolaumassa ei tapahdu mitään liikettä tilan antamiseksi, on sekaan sukellettava surutta. Ja siinä vaiheesas tuo dementikkoparvi säntäilee sivuille, eteen ja taakse kuin villiintynyt virtahepolauma. Pian huomaat olevasi lauman keskellä palloteltavana kuin aikoinaan alakoulun pihalla yläkoulun poikien ringissä.

Kun lopulta saat oikean tavaran käteesi on vielä päästävä ulos tästä sokkelikosta. Vaikeampaa kuin argelogeilla aikoinaan faaraoiden haudoista. Oliko se tuo reitti. Ei, se sulkeutui. Entäpä tuolta. Ei, taas on mummot edessä. Muuttuva labyrintti on helppo peli tähän verattuna.

Yksi juonne tähän asiaan on kauppiaiden ahneus. Kaupan käytävät on kutistettu minimiinsä ja kaiken lisäksi juuri strategisiin kulmiin on kutsuttu joku saatanan konsulentti esittelemään maksalaatikoita, karjalan piirakoita tai emännän käsivoidetta. Näihin konsulentteihin minulla on ehdoton kanta. Kukauteen en osata sen firman tuotteita, joka minun kaupassani käy tukkimassa kulkureittejä maireine hymyineen ja onttoine houkutuksineen.

Kaiken hupennus löytyy sitten kassoilta, joita tässäkin kaupassa on kuutisentoista. Siis liukuhihnoja, kassakoneita ja tyhjiä tuoleja. Viidessä kassassa palaa valo, yksitoista on pimeänä. Jono kasvaa, kärryt tökkivät kantapäille ja hiki haisee. Saatana, tässä kaupungissa on yli 16 prosentin työttömyys mutta kassoja ei ahneuksissaan palkata tarpeeksi. Ei siis riitä se, että kaupassa ei saa asiantuntevaa apua myyjiltä tai mitä ihmeen hyllynlastaajia he nyt ovatkaa vaan vielä kassoillakin saa kärsiä palvelun puutteesta. Ne harvat ihmiset jotka töissä tässäkin automarketissa ovat, ovat toki iloisia ja avuliaita, mutta kun heitä on auttamattomasti liian vähän tämänkin maanantaiaamun tarpeisiin.

Mutta eikun sekaan vaan se on minunkin rynnittävä.

Heti aamusta.

Illalla olisi vielä pahempi ruuhka.

Armonaikaa jouluun on tasan viikko. Kaikenaista pitää tämän viikon aikana tehdä. Kiire tulee, mutta tehdään se mikä ehditään. Tulee joulu niinkin. Ja menee. Yhdessä hujauksessa.

Onko jokaisen joulun sitten oltava samanlainen kuin edellisensä? Tai ei ihan samanlainen, vaan samanlainen lisättynä jollakin uudella perinteellä. Vuodesta toiseen.

On tietysti myönnettävä, että näistä perinteistä moni on mukava, joku jopa rakas. Mutta osa on sellaisia tapoja, jotka vaan toistuvat vuodesta toiseen. Ei pelkästään minulla vaan myös muilla ihmisillä.

Otetaanpa nyt esimerkiksi elämäntapauskovaiset. Kirkossa on käytävä laulamassa hoosiannaa, joulun kaupallisutta on taivasteltava, enkelit kaivettava esille ja ihmisille toivoteltava jumalan rauhaa. Mutta tarkoittavatko he sitä? Olisivatko he valmiit panemaan osan joulurahoistaan köyhille? Antamaan kinkkunsa toimeentulotuen varassa elävälle syrjäkylän lapsiperheelle? Puolittamaan ystävilleen ja tutuilleen ostamiensa joulukonvehtirasioiden ja glögipullojen määrän ja maksavansa kuivuusalueen yhdelle kylälle oman kaivon? Varaamaan aattoillan erilaisten palvelupuhelinten päivystäjäksi keskustelemaan yksinäisten vanhusten, itsemurhaa hautovien mielenterveysavokkien tai kotijouluun isän kännäyksen takia pettyneiden lasten kanssa? Kaikkiin näihin tarpeisiin on päivystyspuhelimia joista osa joudutaan jouluna sulkemaan kun ei riitä päivystäjiä. Tai joihinkin on pitkät jonot kun päivystäjiä on liian vähän.

Minullakin on omat jouluperinteeni. Kalliit ja aikaa vievät. Mutta kokeeko niitä kukaan muu tärkeiksi kuin minä? Minä itse. Siis minä. Ymmärrättekö: MINÄ.

Olisiko jostain vara sittenkin vielä luopua?

Nyt on viimeinen hetki miettiä sitä. Viikko ennen H-hetkeä.

Muuten toteutan sen taas vain tavan vuoksi.

Jotain tapoja se on minullakin.

On ollut viime päivinä aihetta pohtia ystävyyttä. Useastakin syystä.

Eilinen päivä konkretisoi asian kahden palautteen välityksellä. Yllättäen samana päivänä kaksi Ystävää kertoi lukevansa säännöllisesti näitä merkintöjä. Toinen viestitti asian Rakkaan Vaimon kautta, toiselta tuli illalla tekstiviesti. Molemmat pisti kovin miettimään ystävyyden olemusta. Miten tärkeä onkaan se, että tietää jossain olevan Ystävän, joka on kiinnostunut elämästäsi. Ihan oikeesti.

Samalla tulin pohtineeksi, miten itse päivitän itseäni Ystävieni tilasta. Kuinka huono olen pitämään yhteyttä heihin. Miten usein päätän, että nyt soitan, mutta sitten tulee jotain vähemmän tärkeää joka kuitenkin on hoidettava. Ja niin tuo soitto jäi taas pelkäksi hyväksi aikomukseksi.

Jos olisi uusi vuosi tekisin uuden vuoden lupauksia. Voikohan niitä tehdä muulloinkin vai onko odotettava vielä kaksi viikkoa?

Ystävyys, tai totuudessa hieman syvempi tunne, rakkaus, tuli mieleeni myös viikko sitten kun Erikoinen ilmoitti jättävänsä meidät. Siis meillä tarkoitan tässä tätä irc-yhteisöä. Kuinka surullinen olinkaan hetken aikaa kun en enää voisi mennä hänen sivuilleen juuri silloin kun on ikävä häntä. Miten paljon kauemmaksi hän tuntuisi muuttavan jos poistuisi tästä yhteisöstä. Kuinka monta muuta ihmistä menettäisin hänen poistumisensa myötä. Kuulisinko enää yhtä usein Rinsessa Aavasta, tietäisinkö mitä Vävylle kuuluu? Entäpä Erikoisen ystävät joista osasta on tullut tuttja tämän väylän kautta. Tuskinpa heidänkään kanssaan tulisi vaihdettua viestejä. Onneksi tämä tilanne päättyi onnellisesti ja Erikoinen jatkaa elämää verkossa.

Mutta eteenpäin sano mummo lumessa.

Ircin kautta on syntynyt uusia ystävyyssuhteita. Ihmisiä, joita ei ole kertaakaan tavannut, mutta joiden sivuilla käyn muutaman kerran viikossa. Vaihtaen mietteitä, useimmiten vain katsoen mitä heille kuuluu. Kun sosiaalinen elämä nykyisen elämäntilanteen vuoksi on rajattua, ovat nämäkin ulkomaailman henkireiät tärkeitä.

Toki olen viimeisten päivien aikana joutunut miettimään myös ystävyyden merkitystä ja ystävien tapaa toimia hieman ikävämmän esimerkin valossa.

Minulla on tunne, että yksi suuri Ystäväni ei ole ymmärtänyt, kuinka vahva ystävyyteme todellisudessa on. Kun olen pyytänyt häneltä apua, on hän ollut hieman outo. Kun ilmeisesti emme ole avun tarpeesta, siis asiasta johon apua tarvittaisiin, aivan samaa mieltä, on hän joutunut ikävään tilanteeseen. Jostain syystä hän ei saa sanotuksi minulle suoraan, että nyt olet Kimmo väärässä. Tai vaikka olisit oikeassakin, on tuo asia sellainen jossa minä en sinua halua auttaa.

Tähän hänellä olisi täysi oikeus. Ja minulla olisi vielä senkin jälkeen oikeus selvittää hänelle näkemyksiäni ja yrittää vakuuttaa hänet siitä, että asiani on oikea. Jos hän tämänkin jälkeen kieltäytyisi auttamasta asiassa jonka hän halutessaan voisi hoitaa, niin ei se ystävyyttämme vaarantaisi. On se ystävyys kestänyt paljon muutakin.

Ja kestää jatkossakin.

Ainakin minun puoleltani.