IRC-Galleria

Vuokseni seisot paikallasi,
et näe enää tulevaan onneesi,
kyyneleesi vuotaa maahan eikä kukaan välitä,
ei saisi uskoa kaikkia niitä toiveita, onnen päiviä.
Ihosi huutaa tuskasta nimeäni,
punoittaa se monista iskuistani,
ukkonen jyrisee taivaalla ja sinä palat,
on mieleni jo tuhonnut sulta molemmat jalat.
enkä tahdo sinua pois tuskistani,
sadistisesti siitä nautin että vuokseni hiljaa kuolet,
manalan lautturin kanssa puunkaarnaa vuolet,
ja lopulta maassa suolesi armeliaasti maasta nuolet.
Pahaa mulle tahdoit, sitä takaisin sait,
miksi sitä itse niin himokkaasti hait.
Elämä opettaa,
sun täytyy lopettaa.

Olen minä Wicca,
levyraadissa soi vain kikka,
olen voimakas ja mahtava,
über-noitien kansa kasvava,
liikaa kuvittelen kun sanon siipiridium lendiousa,
liikaa lennän luudallani ja kuuhun olen koukussa.
On Harry Potter esi-isäni.
Saan energiapallon aikaan vain yhdellä lauseella,
sillä tahdon sinut manata katseella tällä kauheella.
Wiccat ovat aina ylimielisiä,
elämäänsä liian kielteisiä.
Hyi tuhma paha ilkeä paha pakana,
sun mahas on aivan rapana

Olipa kerran pirkko,
jolle pyhä oli oman maansa kirkko,
ei sisällä saisi siittyä pakanat,
ei saisi kuivua pahan muorin lakanat,
vain pirkko oli tarpeeksi siveellinen,
sienikeitoksensa salaisesti hyveellinen,
ei pirkolla ollut muuta elämää kuin kirkko,
mutta oli hällä salainen paheensa viina,
salatulla lapsellaan kaapissa äidinkielenä kiina.
Hyvää hän vain maan päälle tahtoi,
muita ihmisiä ruumiina lahtoi.
Tuli päivä jolloin maan päälle astui pyhä henki,
tuli pyhästä pirkosta hyveellinen renki,
sanoi henki hälle: "tuo lapsesi ulos kaapista, ei kaapissa oloa jumala hyvällä katso."
Silloin siveellinen Pirkko kotiin juoksi,
tyttärensä Zin-yan kansalle kuohitsi,
pyhän veren alttarille asetti,
jäi siitä todisteeksi valvontakameran kasetti.
sitä kuitenkaan hän ei ois saanut tehdä,
oli Zin-yan seuraava kristus,
nyt hän ei vain tiedä missä istus
maan ylle lankesi heinäsirkkoja pilvin pimein,
asetti lapset ja naiset aurinkoon ottein silein,
miehet puhtaudestaan vieraannutti,
viinapulloon heidät hairaannutti,
tuli pahoja pakanoita kaikista,
jos tästä tahdot pois, sä vain aivasta.

Oli tarina tyhmä tämä, elä tätä lue enää koskaan, kertoi tämä vain tekopyhyydestä, uskoosi aina luota ja täysillä sitä elä, mutta vain jos uskot itseesi ja uskoosi.

Jäniksen papana,
sun valkoinen, puhtoinen lakana,
mun käsi ottaa maasta ruskean möykyn,
antaa sille kädellä kunnon löylyn,
heittää kohti lakanaasi valkoista,
välttää tietänsä halkaista,
Pupu mua pusikossa katseli,
sienitarhaansa siellä kasteli,
pupu pian sieniä popsi,
hänen suolistonsa papanoita ropisi,
oli pian täynnä pupun kakkaa maailma tää,
ei löydy enää ees tarun valkeapää

Levoton on helppo olla,
ei vaivaa silloin kipeä polla,
ei tarvitse kaduilla sanoa olevansa nolla,
jos on monia iskuja jo kestänyt polla.
Nyt pian taas lähtee hän ryyppämään,
alastomana kaduilla kyykkäämään,
täytyy silloin olla kova polla,
jos et tahdo heille olla nolla

Uutta elämää energiani uhkuu,
sen kentät sua luokseen jo kutsuu.
Sen voiman jo pelkällä aistilla koet,
sen jälkeen pelkkää harhaa podet.
On voimani kasvava jo rajoja ylittänyt,
kauneus silmistäni maailmaa ylistänyt,
pimeyttä ei saa kumartaa, vaan valoa imbolc kohta julistaa,
kauneutta maailmaan jakaa ja toistaa sinä kauneinta sanaa:

Minä rakastan sinua

Tähtiverhon taa salaisuuttamme kannoimme,
sielujamme vaivoin pahoille niin annoimme.
Jos kerrankin saisin totuuden, tää helpompaa kaikille ois,
jos sen kerran kun rakastelimme takaisin saada vois,
päivät paistaisivat niinkuin ennenkin,
sydämeni tuli antaisi sille polttomerkin.
Auton äänen kuulin pihassa, renkaat ulvoen sinä katosit,
rakkautemme laineet tulvivat tukein raskain sillä patosit.
Mihin enää maailmassa uskoisin mieli haikeana,
perääsi huutaa ääneni ja sieluni jäästä raukeana.
Tahdon sulaa pois tästä sumuverhosta,
palata siihen päivään ihanaan ja nauttia suloisesta sateesta

Pilvissä leijuin, hiljaisuus minua ympäröi,
ilmassa kuoleva musiikki säkenöi,
ei kukaan sitä enää kuuntele,
eikä mieltäni mikään enää suutele.
Elämään mun täytyi kauan sitten jo oppia,
kohdusta ulos tieni vaivoin potkia.
Maailmaan tulin ja sitä tutkimaan opin,
löysin asunnokseni pienen kopin.
Voin olla osa kaikkea, kasvaa isoksi,
olla kaikkea mitä halusin, kunhan en ala nirsoksi.
Mistä niin lapseni luulit, että kaiken saisit, mitä halusit?
Ei tässä maailmassa saa kaikkea, vaikka kuinka niin sanoisit

Askeleet kulkevat metsässä, muttei ketään näy,
ei missään, ei edes kuutamoa näy.
Tyhjiössä ihmisen lapsi pelokkaana makaa,
sudet taivasta kohti ulvoo ja kaukana nuotio palaa.
Hänet yksin hyljättiin metsään, ei kukaan häntä halunnut,
ei rakkauttaan tai toiveitaan hänen elämälleen kukaan sanonut.
Yksin hyljättynä, alastomana ja raiskattuna ilman kyyneliä ihminen tuo vajoaa,
elämäänsä edes hieman läheisyyttä ja rakkautta aina vain janoaa,
sitä kuitenkaan hän ei koskaan saa,
koska ihmiset epäpuhtaaseen vain kajoaa

Kasvoillani lakana, suussani sana pakana,
ryhmässä kävelyä ja ajan kanssa naljailua,
missä ihmiset olivat kun sinappipurkki taivaalta putosi,
meidän isän pihamaalla pensaspaloon kumosi.
Miksi orpolapseksi minut kastettin,
synnyinmaani aromaaksi laistettiin.
Vain pikku tilkka sitä sinappia olisi riittänyt,
olisin siitä sulle monin rahoin kiittänyt.
Etkö voi hyväksyä, tyydyn vähään,
en tahdo nähdä siihen sun pahaan,
Sun määränpääsi loputon,
Tikka oksalla mulle lauloi,
kuinka urpo naapurilta leikkasi kauloi,
Keijukainen hädissään kukkia päälle loitsi,
metsänpeikko ne helevettiin poisti.
Ei tässä maailmassa enää mitään voi piilottaa,
yksityisyyttä pitäisi enemmän kiillottaa,
miksi sitä turhaan ees yrittää,
kun elämä mudassa vain ryvettää