IRC-Galleria

Yucciz

Yucciz

Patinoitunu Runomies, enkä.

Selaa blogimerkintöjä

Me olemme hyviäKeskiviikko 01.02.2006 18:35


Tiedätkö kuinka hyvä sinä olet? Kannattaisi tietää. Muutoin sinä menetät suurimman osan itsestäsi - oikeastaan sinä menetät itsesi kokonaan.

Tämä yhteiskunta opettaa meille, että me olemme pahoja, mutta jos kuritamme itseämme riittävästi, jos yritämme virheidemme jälkeen yhä kovemmin, ja jos emme pidä itsessämme mitään tarpeeksi hyvänä ja onnistuneena, meistä tulee lopulta hyviä. Mutta mistä tuo hyvyys tulee? Jos viemme tämän logiikan loppuun asti, hyvyys tulee kurittajasta, siitä joka ei anna kiitosta, joka ei ole tyytyväinen, joka haluaa aina enemmän, ja joka ei anna lepoa. Mistä hyvyys olisi tullut kurittajaan? Mistä se olisi onnellinen, iloinen ja tyytyväinen?

Se on tyytyväinen vain saadessaan kurittaa. Se ei voi kuitenkaan saada tätä työtään meissä päätökseen, sillä se ei voi löytää kurittamiselleen kohdetta. Se on itsevihan ilmentymä, ja sen tärkein tehtävä on vihata, täysin kohteesta riippumatta. Sen syntymekanismi on seuraava:

1. Lapsi kokee tarpeen ja ilmaisee sen.
2. Lapsen tarve torjutaan.
3. Lapsi täyttää itse tarpeensa, todennäköisesti jollakin korvikkeella.
4. Lapsi kokee syyllisyyttä tehdessään jotakin joka ei ollut vanhempien mielestä hyvä. Tätä
vielä pahentaa, jos lasta rangaistaan korvikekäyttäytymisestä.
5. Tarve ilmenee uudelleen.
6. Lapsi yrittää taistella sitä vastaan, mutta se on hänen elinehtonsa.
7. Lapsi alkaa vihata itseään.

Koko prosessissa lapsessa ei ollut mitään pahaa. Hän vain ilmaisi sisäisen todellisuutensa, mutta hänelle sanottiin että se on väärä. Ei hän sitä tietenkään heti uskonut, sillä se oli hänelle tosi kuin vesi. Hän itse näki, koki ja tunsi sen. Se oli totta. Sen tähden vanhemmat joutuivat niin monta kertaa vakuuttamaan lasta - ennen kuin hän uskoi totena sen, mikä ei ollut totta. Se minkä hän otti vastaan, ei ollut ainoastaan valhetta. Se oli järjetöntä.

Tämän mekanismin aikana lapsi omaksuu totena sellaisen asian, jonka hän aluksi tiesi olevan valhetta. Tällä on hyvin vaarallinen seuraus: lapsi oppii pitämään totena jotakin siitä huolimatta, että se on ristiriidassa sen kanssa, mitä hän näkee, kokee ja tuntee. Hän takertuu johonkin uskomukseen, pitää sitä voimassa ja syyttää itseään siitä, että se ei asetu hänessä lepoon ja sopusointuun hänen itsensä kanssa. Aikojen saatossa hän turtuu omille havainnoilleen, takertuu valheellisiin "ihanteisiin" ja syyttää itseään siitä, että hän ei elä ihanteidensa mukaan.

Sisäinen tuomitsija ei näin ollen voi löytää mitään todellista tuomittavakseen, eikä saa koskaan työtään valmiiksi. Sisäinen tuomitseminen on prosessi, joka ei liity mihinkään tuomittavaan asiaan, vaan elää omaa elämäänsä. Se perustuu valheelle, ja siitä voidaan luopua vain osoittamalla se valheeksi. Olipa todellisuus mitä tahansa, sen tehtävä on aina löytää uutta tuomittavaa, sillä sen tuomitsemisen perustana ovat valheelliset ja järjettömät "ihanteet".

Me olemme totta. Meidän havaintomme ovat totta. Meidän tuomitsemisemme on järjetöntä, valheellista ja tuskallista. Se ei koskaan tee meistä hyviä, sillä se ei ole sen tehtävä. Sen tehtävä on kieltää todellisuus. Niin kauan kuin me näemme itsemme tuomitsemisen kautta, me kiellämme omat havaintomme. Todellisuus on se, että me olemme hyviä. Ellemme näe omaa hyvyyttämme, me menetämme 99% itsestämme. Ja se yksi prosentti joka jää, on tuo tuomitseminen, ja se saa mennä. Silloin me olemme sataprosenttisesti hyviä.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.