IRC-Galleria

Siltä varalta, että minua ei enää huomenna ole, haluan kiittää sinua kaikesta siitä ilosta ja rakkaudesta, mitä olet tuonut elämääni. Se on ollut minulle todella merkityksellistä, vaikken sitä ehkä aina olekaan osannut tuoda ilmi. Tilanne on nimittäin seuraavankaltainen:

Tulin tänään kotiin yliopistolta yhdeksäntuntisen päivän jälkeen. Näyttöpäätteen edessä istumisen katkaisi vain lounastauko, luokkakuvaus sekä intohimoa ja elämäniloa pursuava slaavilaishenkinen teehetki yliopiston takapihalla Reijan ja Tanjan kanssa harvojen lumihiutaleiden leijuessa kivetykselle. Kotiin päästyäni lankesin sängylle. En saanut unta ja aloin siivoamaan. Laitoin pyykkikoneen päälle ja käynnistin imurin. Hiljaisuus. Ilman keväisen auringon pölyisen ikkunan läpi huoneistooni langettamia säteitä olisi myös pimeys. Sulake paloi perkele. Minulla ei ole uutta. Pestä ryskytin siis käsin kynttilänvalossa Italiasta hankkimani villaneuleen kuin viimeisenä epätoivoisena yrityksenä pelastaa se, mitä pelastettavissa on. Kuin kuolemaantuomitun viimeisenä tekona.

Epävarmuus todellisuudesta alkaa jo hämärtää tajuntaani. Kannettavan tietokoneeni akku hiipuu, valo näytöllä himmenee. Liesi, jääkaappi, pyykinpesukone, stereot. Mistään ei kuulu ääntäkään. En tiedä kuinka kauan tämä vielä jatkuu ennenkuin postiluukusta tunkeutuva kalman haju havahduttaa naapurini hirveään todellisuuteen. Voiko ihminen säilyä hengissä aamunkoitteeseen ilman sähköä?

Rakas lukijani. Tänä iltana kun ilta hämärtyy, hämärtyy myös residenssini Valtakadulla ja minun ymmärrykseni tästä maailmasta sen mukana.