IRC-Galleria

Elämme aikaa, jolloin suhteita solmitaan yhä useammin myös Suomenlahden ylitse. Jos joudut pitämään kaksikielisen hääpuheen suomeksi ja viroksi, tässä pika-apua tarvitseville.

Arvoisa hääpari ja häävieraat.
Auline tuplapulma, aulinet naimarahvas.

Virossa on tapana antaa häissa neuvoja nuorelle parille.
Viron majakunnuil o ain helpotettu tuplapulma parittelutouhui.

Sen vuoksi ajattelin sanoa muutaman sanan.
Selleperast papatan malliks naima-asetelman.

Tämä nuoripari on odottanut hartaasti avioliiton solmimista.
Tema tuplapulma on harjotellu himosilmin naimapuuha huipennust.

Avioliittoon on kuitenkin kuin tuhannen peninkulman matka.
Naimapuuha lieneb ko tuhat penismutkast kinttupolku.

Koska se on suuri askel ihmiselle, niin hyvät neuvot helpottavat matkaa.
Kui kompuroinnin vaara iso lieb, tukeva ote o naimise onneks.

Muista siis sulhanen...
Sest moista naimapoju nema konstit...

Avioliittoa tulee vaalia rakkaudella ja älylla, vaan ei voimalla.
Naimapuuhas pitaab touhuta hibelyl ja nubil, ei bodil.

Avioliiton onnellisuus on luettavissa vaimon hymykuoppien määrästä.
Naimapuuha hupiluku on raknattavis naimaneitsye kikatusmonttuje summast.

Suunnittelu on toiminnan perusta, mutta rakkaus vie perille.
Esipuuhastelu lieb luisto pohjustelu aga armatus vieb hetegapehku.

Ystävyyttä on alituisesti hoidettava ja rakkautta jatkuvasti vaalittava.
Elustelu tarvi tabuttelu ilma paussi ja armastus karvarako rapsuttelu alituise.

Ja katsohan morsian...
Siis katsu naimaneitsye...

Rakkaus on kuin ikä, sitä on mahdoton salata.
Armastus lieb kui daisarit, mihi liivikuppo ne sullosit.

Koska rakkaallasi on iloinen nauru, saat hänestä hyvän elämäntoverin.
Kui su armastus saab ilmoille hela voihke, temast tuleb sulle sitkia hetegapolkija.

Sulhasella on tahtonsa, mutta morsiammella on keinonsa hänelle.
Naimapoju rintakarva rapsuttaja hamuab aga naimaneitsyin konstil lokapoksy juksad.

Satakoon heille onnea aina ja ikuisesti.
Ja valugo teil vargist muguloit ain ja alituise.

Hyvä opettaja on jokainen, joka auttaa sinua. Jokainen, jolta koet saavasi apua, on hyvä opettaja, olipa hän minkälainen tahansa ja kuka tahansa. Jokainen meistä on ihminen, ja jokaisen kädet ovat likaiset. Jos se käsi, joka nostaa minua ylös, on likainen, minun on tartuttava siihen entistä lujemmin. Mutta minun on osattava päästää siitä irti kun olen päässyt maan pinnalle, sillä muutoin elämäni muuttuu hulluksi.

Ainoa mittapuu, jolla meidän on hyvä mitata opettajiamme, on se, saavatko he meidät muuttumaan paremmiksi ja kokemaan olomme paremmiksi. Millään muulla ei ole väliä, olipa heidän olemuksensa tai elämänsä mitä tahansa. Jos he ovat yksinkertaisia ihmisiä, jotka auttavat meitä omalla tavallaan, he ovat sopivia opettajia, vaikka he olisivat kylähullun maineessa. Jos he ovat nimekkäitä korkeasti oppineita, jotka eivät saa matkaamme edistymään, on syytä lähteä pois. Niin kauan kuin mittaamme ihmisiä jollakin muulla mitalla kuin heidän vaikutuksellaan elämäämme, me mittaamme väärin. Jos he auttavat meitä vaikka kuinka vähän, he ovat meidän opettajiamme. Jos en suostu siihen, että likainen käsi nostaa minut ylös, minä voin kuolla kuoppaan. Usein vahvimmat kädet ovat likaisia, eivätkä ne pelkää tarttua meidän likaamme. Sitä paitsi meidän mittarimme ei ole oikea. Se on todennäköisesti yhtä vääristynyt kuin muu mielemme. Jos se ei olisi vääristynyt, meidän ei tarvitsisi tulla nostetuksi ylös kuopasta.

Toisaalta kukaan ei ole sinulle hyvä opettaja, itseäsi lukuun ottamatta. Zen kutsuu tätä Buddhan tappamiseksi. Se sanoo, että jos kohtaat tiellä Buddhan, tapa hänet! Niin kauan kuin me kuvittelemme, että jollakin toisella on totuus itsestämme, hän seisoo meidän tiellämme ja ansaitsee tulla tapetuksi. Me tarvitsemme tulla nostetuksi ylös, siihen saakka että me osaamme kävellä itse. Mutta sen jälkeen meidän on tapettava mielestämme jokainen, jolta olemme saaneet apua, unohdettava heidät, ja varmistettava että omalla tiellämme kukaan ei seiso meidän edessämme.

Jos joku esiintyy tietävänä, puhtaana ja ainoan oikean totuuden haltijana, juokse niin lujaa kuin voit! Antaudu Korkeammalle Voimallesi, äläkä anna kenenkään tuomita sinun totuuttasi. Ole itsessäsi varma. Luota oman sydämesi ääneen, ja pääset sinne missä sinun kuuluukin olla: vapaaksi. Vapaaksi opista, vapaaksi ahdistuksesta ja vapaaksi pelosta. Vapaaksi kaikista opettajista. Kun kohtaat tiellä opettajan, ota mitä saat ja sitten tapa hänet! Jokainen oikea opettaja toivoo oppilaidensa tulevan kaltaisikseen: vapaiksi, itsenäisiksi, suuriksi ja muiden ajatuksista piittaamattomiksi. Sitten hän toivoo tulevansa tapetuksi ja haudatuksi. Sinun velvollisuutesi on päästää irti kädestä, joka nosti sinut ylös kuopasta. Ja tarttua uudelleen jokaiseen käteen joka nostaa sinua, vain päästääksesi siitä taas irti, kunnes seisot itse elämäsi korkeimmalla paikalla. Mutta sittenkään et ole puhdas etkä omista totuutta yksinoikeudella. Äläkä koskaan, älä koskaan erehdy luulemaan olevasi elämäsi korkein voima.

Zen-opettajat käytävät mielellään mahdottomia kysymyksiä, joihin oppilaan tulee vastata nopeasti ja epäröimättä. Eräs näistä on nimeltään "Kalliolla roikkuja". Se kuuluu näin:

Henkilö roikkuu hampaistaan jyrkänteen reunalla kasvavassa puussa, suoraan jyrkänteen yläpuolella. Hänen kätensä ja jalkansa ovat sidotut. Toinen henkilö jyrkänteen alla kysyy "miksi opettaja tuli Kiinasta?" Jos puussa roikkuja ei vastaa, kysyjä tappaa hänet. Jos hän avaa suunsa, hän putoaa varmaan kuolemaan. Jos sinä olisit tuossa puussa, mitä tekisit? Voisitko selvitä hengissä?

Mieti hetki ennen kuin luet eteenpäin.

Kiinalainen mestari Ta-Hui antoi oman vastauksensa satoja vuosia sitten: "Kalliolla roikkuja, päästä irti - ja suostu hyväksymään kokemus. Tyhjäksi tulemisen jälkeen heräät henkiin - en voisi huijata sinua".

Kysymyksen opetus on siinä, että roikkujalla ei ole valintaa. Meidän on päästettävä irti niistä kuvitelmista, että voimme kääntää kaikki tilanteet oman halumme mukaisiksi. Meidän on päästettävä irti kuvitelmista, että voimme omalla voimallamme muuttaa tilanteet, ja meidän on suostuttava putoamaan hetken kokemukseen. Meidän on suostuttava hyväksymään kokemuksemme, olipa se hyvä, paha, tai neutraali.

Puussa roikkujalla on todellisuudessa vain yksi valinta: kuinka kuolla. Hänen on tultava tyhjäksi omasta voimastaan. Jos hän pystyy hyväksymään tämän, hän palaa uudelleen elämään, ja hän antaa suuren opetuksen puun alla seisojalle. Hän kuolee joka tapauksessa, ja niinpä hän voi suostua hyväksymään kokemuksen. Muita vaihtoehtoja ei ole. Mitä irti päästämistä!

Mutta Ta-Huin vastauksessa on toinen tärkeä puoli. Hän ei kehota roikkujaa hyväksymään kokemusta, vaan suostumaan sen hyväksymiseen. Meidän tarvitsee vain suostua hyväksymään, ja silloin me palaamme takaisin elämään. Me heräämme, havaitsemme oman voimattomuutemme, ja sitten tulemme järkiimme. Me päästämme irti omasta voimastamme, joudumme tyhjyyteen ja nautimme kokemuksesta. Kun me havahdumme siihen, mitkä todella ovat vaihtoehtomme, me heräämme uudelleen henkiin ja elämme täysillä. Usein meidän vaihtoehtomme ovat vähäiset. Mutta ne ovat meidän todellisuutemme. Vain niissä me voimme löytää elämän. Vain silloin me löydämme elämän, kun päästämme irti sellaisista vaihtoehdoista, joita meidän elämässämme ei oikeasti ole. Vain silloin, kun me kohtaamme oman todellisuutemme, ja annamme kuvitelmien lentää tiehensä. Siinä silmänräpäyksessä me heräämme oikeasti elämään, vaikka se kestäisi vain yhden sekunnin.

Leijona ja jänis elävät yhdessä ja samassa todellisuudessa. Silti niiden totuus on erilainen. Jäniksen totuuteen kuuluu tehdä tiettyjä asioita ja pelätä tiettyjä asioita. Leijonan totuuteen kuuluu nähdä maailma toisella tavalla. Jos jänis alkaisi luulla olevansa leijona ja alkaisi reagoida todellisuuteen leijonan lailla, se todennäköisesti kuolisi hyvin pian. Jos leijona alkaisi reagoida totuuteen jäniksen lailla, se ei enää tulisi toimeen leijonien kanssa ja ehkä kuolisi nälkään. Kiven todellisuus on ehkä hyvin yksinkertainen. Se tuskin paljon välittää siitä, sataako vai ei, mutta päivänkakkaralle sade on elinehto. Universumi ei vaadi kiveltä mitään muuta kuin että se on sitä mitä se on. Ollessaan kivi ja antautuessaan kiveydelleen se on juuri siten kuin universumi odottaa sen olevan. Se on osa todellisuutta ja näkee todellisuuden omalla tavallaan.

Me olemme osa maailmaa. Me emme ole yksi kivi kivien joukossa, yksi kukka kukkapenkissä, tai yksi puu metsässä, vaan yksi ihminen laumassa. Maailma ei ole meidän ulkopuolellamme eikä sisällämme - se on yhtä aikaa molemmissa, ristiriidattomana itsensä kanssa. Ristiriita todellisuuden kanssa syntyy meidän omista odotuksistamme olla jotakin muuta kuin me olemme. Me haluaisimme kokea jotakin muuta kuin mitä me koemme. Ensin me odotamme, että kokisimme jonkin asian toisin kuin meissä oleva ihmisyys kokee, ja kun emme koe, sen sijaan että me haluaisimme tutustua omaan ihmisyyteemme, me yritämme yhä uudelleen olla jotakin muuta. Me kiellämme todellisuuden tunteistamme, itsestämme ja maailmasta, ja pidämme yllä vääriä odotuksia. Me emme nöyrry siihen, että näemme maailman subjektiivisesti, ihmisenä, vaan haluaisimme nähdä sen muutoin kuin oman inhimillisen kokemuksemme kautta.

Me emme koskaan pääse irti siitä, että katselemme maailmaa inhimillisyyden näkökulmasta. Maailma on yhtä kuin meidän oma paikkamme siinä ja meidän oma kokemuksemme siitä. Mitään muuta maailmaa ei ole. Jonkin toisen maailman kuvitteleminen on täysin olematon illuusio. Maailma on yhtä kuin meidän kokemuksemme siitä, ja tämä kokemuksemme tulee inhimillisyytemme näkökulmasta. Joka ei suostu tähän, on kuin jänis joka kuvittelee olevansa leijona. Hän ei muutu siitä leijonaksi, vaan ainoastaan tappaa itsensä.

Meidät on kasvatettu kieltämään todellinen subjektiivinen itsemme ja alistumaan täysin kuvitteellisiin, mielettömiin ja vahingollisiin ihanteisiin. Meidän minuutemme on kielletty niin monta kertaa ja niin tuskallisesti, että me olemme päätyneet pitämään itseämme jonakin muuna. Mutta me emme ole siitä muuttuneet eikä meidän kokemuksemme todellisuudesta ole siitä muuttunut. Totuus on meidän kokemuksemme siitä. Se, mitä me emme koe, ei ole meille totta. Se, minkä me koemme, on totta. Me voimme kuluttaa koko elämämme ponnistelussa yrittäen kokea jotakin, mitä me emme koe. Kuolinvuoteellamme me voimme sitten sanoa, mikä oli meille totta. Me voimme yrittää koko elämämme olla kokematta jotakin mitä me kuitenkin koemme. Kuolinvuoteellamme me voimme sitten sanoa, mikä oli elämämme totuus.

Älä usko valheita.

Tiedätkö kuinka hyvä sinä olet? Kannattaisi tietää. Muutoin sinä menetät suurimman osan itsestäsi - oikeastaan sinä menetät itsesi kokonaan.

Tämä yhteiskunta opettaa meille, että me olemme pahoja, mutta jos kuritamme itseämme riittävästi, jos yritämme virheidemme jälkeen yhä kovemmin, ja jos emme pidä itsessämme mitään tarpeeksi hyvänä ja onnistuneena, meistä tulee lopulta hyviä. Mutta mistä tuo hyvyys tulee? Jos viemme tämän logiikan loppuun asti, hyvyys tulee kurittajasta, siitä joka ei anna kiitosta, joka ei ole tyytyväinen, joka haluaa aina enemmän, ja joka ei anna lepoa. Mistä hyvyys olisi tullut kurittajaan? Mistä se olisi onnellinen, iloinen ja tyytyväinen?

Se on tyytyväinen vain saadessaan kurittaa. Se ei voi kuitenkaan saada tätä työtään meissä päätökseen, sillä se ei voi löytää kurittamiselleen kohdetta. Se on itsevihan ilmentymä, ja sen tärkein tehtävä on vihata, täysin kohteesta riippumatta. Sen syntymekanismi on seuraava:

1. Lapsi kokee tarpeen ja ilmaisee sen.
2. Lapsen tarve torjutaan.
3. Lapsi täyttää itse tarpeensa, todennäköisesti jollakin korvikkeella.
4. Lapsi kokee syyllisyyttä tehdessään jotakin joka ei ollut vanhempien mielestä hyvä. Tätä
vielä pahentaa, jos lasta rangaistaan korvikekäyttäytymisestä.
5. Tarve ilmenee uudelleen.
6. Lapsi yrittää taistella sitä vastaan, mutta se on hänen elinehtonsa.
7. Lapsi alkaa vihata itseään.

Koko prosessissa lapsessa ei ollut mitään pahaa. Hän vain ilmaisi sisäisen todellisuutensa, mutta hänelle sanottiin että se on väärä. Ei hän sitä tietenkään heti uskonut, sillä se oli hänelle tosi kuin vesi. Hän itse näki, koki ja tunsi sen. Se oli totta. Sen tähden vanhemmat joutuivat niin monta kertaa vakuuttamaan lasta - ennen kuin hän uskoi totena sen, mikä ei ollut totta. Se minkä hän otti vastaan, ei ollut ainoastaan valhetta. Se oli järjetöntä.

Tämän mekanismin aikana lapsi omaksuu totena sellaisen asian, jonka hän aluksi tiesi olevan valhetta. Tällä on hyvin vaarallinen seuraus: lapsi oppii pitämään totena jotakin siitä huolimatta, että se on ristiriidassa sen kanssa, mitä hän näkee, kokee ja tuntee. Hän takertuu johonkin uskomukseen, pitää sitä voimassa ja syyttää itseään siitä, että se ei asetu hänessä lepoon ja sopusointuun hänen itsensä kanssa. Aikojen saatossa hän turtuu omille havainnoilleen, takertuu valheellisiin "ihanteisiin" ja syyttää itseään siitä, että hän ei elä ihanteidensa mukaan.

Sisäinen tuomitsija ei näin ollen voi löytää mitään todellista tuomittavakseen, eikä saa koskaan työtään valmiiksi. Sisäinen tuomitseminen on prosessi, joka ei liity mihinkään tuomittavaan asiaan, vaan elää omaa elämäänsä. Se perustuu valheelle, ja siitä voidaan luopua vain osoittamalla se valheeksi. Olipa todellisuus mitä tahansa, sen tehtävä on aina löytää uutta tuomittavaa, sillä sen tuomitsemisen perustana ovat valheelliset ja järjettömät "ihanteet".

Me olemme totta. Meidän havaintomme ovat totta. Meidän tuomitsemisemme on järjetöntä, valheellista ja tuskallista. Se ei koskaan tee meistä hyviä, sillä se ei ole sen tehtävä. Sen tehtävä on kieltää todellisuus. Niin kauan kuin me näemme itsemme tuomitsemisen kautta, me kiellämme omat havaintomme. Todellisuus on se, että me olemme hyviä. Ellemme näe omaa hyvyyttämme, me menetämme 99% itsestämme. Ja se yksi prosentti joka jää, on tuo tuomitseminen, ja se saa mennä. Silloin me olemme sataprosenttisesti hyviä.

Tässä maailmassa on salaliitto, jonka uhriksi joutumista me emme voi välttää. Kun me alamme etsiä todellista itseämme, kaikki se mikä on, alkaa toimia mitä ihmeellisimmillä tavoilla auttaakseen meitä. Sattumat lakkaavat ja niiden sijaan me olemme keskellä huolellisesti suunniteltuja tapahtumia, joiden tarkoituksena on osoittaa meille todellisuus. Koko universumi alkaa sykkiä meille vain yhden sävelmän tahdissa.

Jokainen tilanne on johdatusta seuraavaan, ja usein me näemme vasta jälkikäteen, että meidät työnnettiin eteenpäin tavalla, jolle ei ollut vaihtoehtoja. Ja se, mihin meidät vietiin, paljastaa valtavan rakkautensa, kun me olemme siellä. Me voimme joutua kulkemaan katua, joka näyttää päätyvän umpikujaan, mutta kun saavumme kujan päähän, me näemme kullalla koristellun portin, jossa lukee suurilla kirjaimilla meidän oma nimemme. Ja kun me astumme siitä läpi ja katsomme taaksemme, me näemme kukkivan kujan.

Me näemme myös, että tuo kuja on suljettu, vailla vaihtoehtoja, ja että ainoa reitti eteenpäin oli tulla portille. Katua kävellessämme me näimme monia vaihtoehtoja, mutta nyt huomaamme, että ne olivat suljettuja. Matkamme aikana me erehdyimme monta kertaa miettimään, pitäisikö meidän kääntyä jollekin toiselle kadulle. Mutta me emme kääntyneet, sillä salaliitto työnsi meidät perille.

Mitä kauemmin olen kulkenut paranemisen polkuja ja katuja, sitä enemmän uskon tämän salaliiton olemassaoloon. En olisi tässä ilman sitä. Nyt uskallan luottaa siihen jo silloinkin, kun en vielä näe kultaista porttia. Silloin voin nauttia matkasta koko ajan miettimättä, teenkö nyt varmasti oikein. Salaliitto pitää minusta huolen, ja voin heittäytyä hetken riemuun silloin kun se tulee. Voin myös heittäytyä hetken suruun. Enne kaikkea voi heittäytyä hetkeen, sillä huominen tulee vasta huomenna. Ehkä silloin olen taas portilla tai vielä kujalla. Tänään en sitä tiedä, eikä se ole edes tarpeen. Todellisuuteen ei kuulu tietäminen, vaan vastaanottaminen - turvallisen salaliiton lapsena. Se vie meidät perille.

"Jos et muuta keksi, kelpaisiko seksi? Turhaan tässä leikitään.
Mulla tekee mieli, sulla tekee mieli, siit ei pääse mihinkään.
En mä muuta keksi, kyllä kelpaa seksi. Turhaan tässä leikitään.
Mulla tekee mieli, sulla tekee mieli, siit ei pääse mihinkään."


-Jean S. - Kelpaisiko seksi?-
(Do Ya Think I`m Sexy?)

o_O
-|-
_-_

Kun minä tänä aamuna tulin
kouluun, minä
katselin, kuinka pieni
orava keräsi
käpyjä varastoon. Silloin
minä sanoin
itselleni, katso, Sampo,
näin on myös
meidän ihmisten elämässä.
Meidän tulee
kerätä elämänkäpyjä elämän
varastoon.

Niin kauan kuin ajatukseni ovat menneessä, nykyhetken on paettava mielestäni. Silloin mieleni on siinä, mitä minulla ei enää ole. Niin kauan kuin ajatukseni ovat tulevaisuudessa, nykyhetken on oltava piilossa. Silloin mieleni on siinä, mitä ei vielä ole. Mutta kun mieleni ja ajatukseni ovat nykyhetkessä, silloin näen sen, mitä minulla on. Silloin en voi nähdä sitä, mitä minulta puuttuu, koska nykyhetkestä ei koskaan puutu mitään, mitä siinä ei ole. Siinä on kaikki se, mitä on olemassa juuri nyt, eikä siinä ole mitään, mitä ei ole olemassa juuri nyt.

Sen tähden siinä on vain onnellisuus, ja siinä on kaikki hyvin. Se antaa minulle juuri nyt kaikki elämän eväät, ja minä olen siinä juuri sellaisena kuin olen. Takanani voi olla suuria muutoksia ja surullisia tapahtumia. Voin aavistella tulevaisuuden mullistuksia. Voin olla hauras, pelokas tai onnellinen ja odottava. Nykyhetki on kuitenkin pysähtynyt juuri tähän, missä olen juuri nyt.

Kaiken menneisyyden tuskan ja tulevaisuuden pelon alla on vielä tallessa meidän tässä hetkessä oleva minämme. Kun jokin kohta meissä kutisee, me automaattisesti rapsutamme sitä. Nykyhetki on kutittajamme, joka saa meidät rapsuttamaan itseämme ja hankaamaan pois sen, mikä ei kuulu tähän hetkeen. Ellei jokin osa meistä olisi nykyhetkessä, me emme olisi tietoisia omasta olostamme juuri nyt. Tämä ohut kohta menneisyyden ja tulevaisuuden välissä tietää, että jokin osa meissä kutisee, ja odottaa meidän raapivan sitä. Meidän on löydettävä kutinaamme helpotus. Meidän mielemme ja inhimillisyytemme vaatii sitä, sillä muutoin se ei kutisisi. Me voimme saada helpotuksen joko niin kuin ennen, pakenemalla itseämme, tai kohtaamalla nykyhetkessä omat tunteemme ja niiden kautta oman todellisen itsemme. Jos me kohtaamme itsemme, me huomaamme, että tuo kutina oli sitä, että meidän oikea persoonallisuutemme rapsutti niitä puristavia kuoria, joihin me olimme yrittäneet tunkea sen. Meidän kuoremme ovat aikojen saatossa tulleet niin osaksi itseämme, että me emme tunnistaisi niitä ilman tuota rapsutusta. Mutta meidän iloinen, onnellinen, luova, leikkisä, vapaa ja spontaani itsemme rapsuttaa ihan heti, kun jokin vähänkin puristaa. Ja niin kauan, kuin jokin puristaa.

Tämä kaikki on syy olla onnellinen. Meidän oikea persoonamme kiinnittää meidän huomiomme itseemme juuri nyt, ja vain nykyhetkessä. Se kehottaa meitä päästämään irti itseämme tuhoavista säännöistä ja rajoituksista, joita menneisyyden tapahtumat ovat saaneet meissä aikaan, ja vain kokemaan omat tunteemme juuri sellaisina, kuin ne ovat juuri nyt. Meidän ei enää tarvitse pelätä virheitä. Me huomaamme, että nykyhetkessä on vain onnellisuus ja yhä lisääntyvä vapaus olla oma aito itsemme.

käytiin paskalaitoksessa ja muuten ihan vitun hyvät aromit

:Þ