IRC-Galleria

Olen laiska ja saamaton, mutten tyhmä, sillä makailen sängyssä kirja kädessä. Tunteja, tunteja, tunteja. Yläasteella joskus jäin kotiin "päänsäryssä". Vanhemmat ei epäilleet jne, koska joka tapauksessa pysyin vuoteessa koko päivän. Nämä päänsärkypäivät iskivat juuri silloin, kun oli julkaistu monta kirjaa, jotka halusin lukea. Kun kirjastosta haalittujen kirjojen pino nousi yli sietorajan. Väitän oppineeni noina kotipäivina enemmän, kuin olisin koulussa samoina päivinä oppinut.

Nyt voin tehdä samaa. Minullahan ei ole muita tehtäviä, kuin toimia ruokinta- ja virikeautomaattina. Ja tietysti potan selkänojana ja patjana.

Niille vanhemmille, jotka mieluummin hengaavat seisaaltaan, suosittelen kantoliinaa. Minulle, armotomalle sohvaperunalle, se ei niin hyvin sovi. Jos kävelyä kuitenkin vaaditaan, toimii tuo enemmän kuin hyvin. Eikä tarvitse jättää pientä palleroa yksin.

Minua kiinnostaa, olenko jo hemmotellut korpinpojan ihan piloille. Jos en olisi alusta lähtien nukuttanut viereen ja päälle ja eteen, nukkuisiko hän helpommin yksin. Nukahtasiko helpommin yksin. Toisaalta, niistä itkuraivareista ja unikouluitsa kuullessani, joita muut vahemmat joutuvat tekemään, epäilen. Ja kyllä nämä minuutissa simahtamiset voittaa sen tuntien nukutusrumban.

Mutku lapsen pitää nukkua yksin omassa huoneessa, niin mieluummin tätä pyhää nukkumistapaa mahdollistaakseni vietän siinä nukuttamisessa pari tuntia, kuin että nukuttaisin sen lapsen siihen vierelle sohvalle telkkaria katellessani, tai laittaisin sen kulkemaan mukana kantoliinaan. Koska aina (korkeintaan parisataa vuotta) lapset on nukkuneet yksin (vaikka julmettu itkulla protestointi muuta vihjaakin).

Joo, olen ärtynyt "normaaliuteen" ja ihastunut tähän pikku tuhisijaan, joka tuossa rinnalla kyyhöttää.