IRC-Galleria

Kaipaan millisänkeäni.
En kaipaa yhdeksänkymmensenttisyyttä. En olkapääpituista, en leukaan astista.
Pitkää takatukkapalmikkoa kaipaan vähän.

Nämä on ihan hyvät, kahdeksan milliä, eli pitenee sentin kuukaudessa (siispä voit laskea, milloin hyväksyt hiukseni deittailua kanssasi ajatellen).

Mutta todellisuudessa minimillihiukset ovat parhaat koskaan. Niistä minä todella pidin. Olen jo tottunut kasvojeni katseluun (hiusten tärkein ominaisuus on mahdollisuus piiloutua niiden taakse, minulle), kylmäkään ei ole enää.

Mutta uskon, ettei minua hyväksytä millihiuksissa, että minut todella sitten suljetaan sosiaalisen elämän ulkopuolelle. En ole sinne menossa, mutta haluan että minulla on siihen mahdollisuus.

Tahtoisin pitää hiuksettomuuden, mutta samalla pelkään että menetän sen vuoksi ihmisiä (ei tuttuja, varjelkoon, jos heistä joku hylkäisi minut hiusteni takia olisin todella pettynyt).

Että minuun ei tahdota tutustua, koska olen hiukseton.
Että minua ei tahdota seurustelukumppaniksi, koska minulla ei ole hiuksia.
Etten saa töitä, koska hiukseni puutuvat.

Kyllä, kyllä, kyllä, ei niistä väliä joille en kelpaa selaisena kuin olen. Millainen olen? Mutta jos näkyvästi poikkean normista, voinko syyttää jotakuta siitä ettei tämä tahdo myrkyttää itseään minun seurallani, tehdä sosiaalista itsemurhaa?

Nyt olen todella napit vastakkain oman tahdon ja yhteiskunnan normin välissä.

Pitkillä hiuksilla saa. Saa kyllä lyhyilläkin. Mutta pitkillä ei saa negatiivista huomiota.

Ihmisyys on tänään vaihtelevaa.

Jos mulla olisi vertaistukiryhmä, sen pitäisi koostua itsemurhassa onnistuneista. Niitä mä tahtoisin päästä jututtamaan. Hautaustoimiston väki ei saa kertoa maailmalle, että itsemurhaajien kasvoilla on hyvin usein autuas, voitonriemuinen hymy.

"Mä häluun vaan sen hitin, mä haluun päästä Intiaan..."

Yksi päivä ja yksi kuukausi synttäreihini.

Merkatkaahan kalentereihinne viikonloppu viikolla 41, eli lokakuun päivät 10 ja 11. Luultavasti punakynällä sunnuntaiaamu, silloin tarjoilen prinsessakaakkua ja jotain suklaista lattiatyynyillä. Katsotaan Aamiainen Tiffanyllä, leikitään lasitimanteilla, haaveillaan pojista ja kuvitellaan että ollaan luksusta. Miten niin kuvitellaan? Pyjamissa, hiukset söpösti pörröllään, me ollaan luksusta. Maailma jää ulos, sataa vaikka, mennään pihalle tanssimaan, tehdään piknik katolle, alan kuulostaa Blairin unelmilta. Vihreää mehua, kuten aina, kauniita lahjapaketteja. Leikitään Laurentsiaa (nyt on hyvä hetki aloittaa siihen valmistautuminen).

Laittaisikohan tai sitten teemaksi englantilaisen koulun... Originelli organisoijani iskee.

Pitääkö tässä vielä kutsukirjeetkin jossain vaiheessa kirjoittaa...

Eniveis, pitäkää kalenteri avoinna, A (mieheke saa tulla, jos pukeutuu hameeseen, ja minusta näpit irti), S (samat sanat miehestä, vaikka se ei koskisi minuun kylläkään), M (koska tiedän että olet kunnassa), K (öö, mitenhän sinun mies...), toinen S (mutta nyt ei mennä yhtä pitkälle kuin kaksi vuotta sitten), P (jos olet maisemaan sovitettavissa), R (siitä vasta soppa syntyisi) ja oliko muita...
Tietty T, V, P ja J. Mutta nehän kuuluu kalustoon jo. Mitähän siitä tulisi jos kutsusi kolmannen S:n (jos saat lomapäiviä sattumalta). H (missä ikinä luuhaakaan) saattaisi tulla jos sen kutsuisi ja löytäisi.

Vai onko tämä liian aikaista? Mitä kaikkea ehtii vielä tapahtua? Ehtiikö suhteet vielä kovinkin muuttua? Saa minulle lattaa onnittelukortteja postitsekin (en kerro julkisesti osoitettani, saa kysyä).

Jostain iski kokovartalokompleksi.
Olen siis tällä hetkellä ruma ja inhottavan näköinen.
Lyhyet tanakat jalat (semmoiset kuin bratz-babyzeilla), liian korkea osta, pysty nenä (ja hyppyridaisarit), katoavan pienet silmät, kapea suu, hiuksista en puhu, liian laihat kädet, suhteessa vartaloon liian pienet rinnat, liian leveä vyötärö, pömppis, lantio kulmikas, peppu liian kaukana, polvet kuhmuraiset, sääret ja muu vartalo niin karvainen ettei ole tosikaan, jaloissa liikaa rasvaa, olkapäät joko liian matalalla tai liian korkealla, sormet vanhan näköiset...

Silmien väri jännittävä, korvat ok, varpaistani tykkään.

Rose Sobolille ei varmaan enää voi kirjoittaa kirjettä siitä, miten paljon hänen kirjansa merkitsee minulle. Hän on luultavasti kuollut. Terhi Rantala ei ole, ja niinpä aion kertoa hänelle, kuinka raikas ja elämänmakuinen hänen kirjansa oli, kompastuskohdistaan huolimatta. Karo Hämäläinen ja Salla Simukka (kirjailijapariskunta, hä?) saivat uudella novellikokoelmallaan minut melkein naurun ja itkun partaalle, mutta kepäksi jäi. Miksei kirjoissa ole kirjailijoiden osoitetietoja valmiina?

Minulle on, vanhempien toimesta, luettu pienestä asti. Samaa tehdään nykyään nuorimmille sisaruksilleni, kyse ei ollut esikoisen hemmottelusta (vaikka sitä ääneenluku minusta on, hemmottelua). Lapsena kuuntelin satuja kaseteilta, vaikka tietysti enemmän radioteatteria (jota sinä olet kuunnellut hälyttävän vähän, eikö niin?). Viimeinen kirja, joka minulle on lettu ääneen, oli Harry Potter ja liekehtivä pikari. Sitä kuuntelivat toki myös Tou´o ja Viski. Sen jälkeen olen kuunnellut ääneenlukua vain kasetilta ja CD:ltä. Nyt on menossa Dan Brownin Murtumaton linnake, viimeisen CD:n loppu, mutten raaskinut kuunnella sitä puhki vaan tahdoin yrittää tällä lomalla ratkaista tuon murtamattoman koodin. Perjantai-iltana sitten loppuu. Kukahan vielä kuolee...

Luen paljon. Luultavasti millä tahansa nykymittapuulla. Eräs määrittämätön osittain tuntemani henkilö kertoi lukiotunnilta seuraavaa: opettaja oli kysynyt, kuinka moni paikallaolijoista oli kuluneen vuoden aikana lukenut esimerkiksi neljä kirjaa. Hyvin harvoja käsiä nousi, tuttavani muiden muassa. Hän oli olettanut, että opettaja nostaisi lukumäärää seuraavaksi, kysyisi kuinka moni on lukenut enemmän. Ei, ensin kysyttiin kolmea, sitten kahta, ja yhtä kysyttäessä käsiä nousi sitten lopulta. No tietysti siksi, että äidinkielen kurssilla oli pakko lukea se yksi kirja.

Tällä viikon lomalla minulla on mukana seitsemän kirjaa. Olen realisti; enempää ei mukaan mahdu kun on vaatteitakin ("Matkoilla inhoan vaatteita, ne vievät kirjoilta tilaa."), ja täällä on kirjahylly. En uskonut ehtiväni lukea kaikkia, mutta puolentoista kirjan päivävauhti näyttää muuta.

Kykenen lukemaan liikennevälinessä, kunnia ja ylistys. Täällä luen eteisessä, peiliä vastapäätä, se on paras paikka. On seuraa omasta kuvasta, jos tahtoo pohtia. Luen iltaisin sängyssä maaten, kunnes huonetoveri sammuttaa valot. Pöydän ääressä, puurokattila hellalla hännennettävänä, nojapuolissa pää alaspäin, jalat selkänojaa vasten. Kirja taipuu joka suuntaan, kaikkialle.

Teempä listan mukanaolevista, esimerkiksi siitä mitä yleensä luen (mutta tässä ei kyllä ole yhtään fantasiaa, mikä on ilmeisesti suosikkini, teinikirjojen vanavedessä):
Louise Rennison: Kauneusunia ja kilpakosioita, Georgia Nicolsonin salatut elämät 8 (kirjastosta)
Cecily von Ziegesar: Kukaan ei tee sitä paremmin, Gossip Girl 7 (kirjastosta)
Gavin Baddeley: Goth Chic (A Connoiseur´s Guide to Dark Culture) (pehmeäkantinen)
Brian J. Robb: Johnny Depp, kapinallinen (kolme valokuvaliitettä)
Martin Page: Kuinka minusta tuli tyhmä (pehmeäkantinen)
Kato Hämäläinen, Salla Simukka: Luokkakuva (novelleja) (kirjastosta)
Rose Sobol: Yksinäinen Tähti, tyttö josta tuli intiaanipäällikkö
+ Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä (täältä kirjastosta, Porin kirjastokortissa on Yyterin rannan kuva)

Minusta ei ole koskaan tullut musiikistia. En tiedä miksi vertaan juuri nätä (ei minusta tullut urheilijaakaan). Toukkis lukee kuin minä, enemmänkin joskus, mutta Viski ei. En ole kyennyt selittämään miksi. Samat lähtökohdat, mutta toinen antautui kirjoille, toinen musiikille. Kodin ulkopuolisista en ymmärrä heitä, jotka eivät lue, tai nauti lukemisesta. Miksei muka? Kirja käteen ja satumaahan, miksi ette tee sitä? Siellä on kivaa. "Henkilö, joka ei lue, ei ole lukutaidotonta korkeammalla."

En osaa suositella kirjoja. Jukka Parkkinen, Anstrid Lindgren, Martin Page, Eoin Colfer. Aloita heistä.

Kävelen kirjastossa yleensä lammasmaisesti nuortenkijahyllylle. Ensin oli lasten fantasiahylly (on yhä) ja satunnaisesti muuta (kirjastoautolla se yksi iso hylly kaikille ei-aikuisten ja ei-kuva -kirjoille), uutuushylly, ja sitten vihdoin nuortehylly. Pian olen kai lukenut sen puhki, onneksi tulee uutuuksia. Sitten olisi kai edessä aikuiset.

Waltari, Vladimir, Agatha, Page ja Brown ovat jo näyttäneet tietä. Pitäisi lukea Virginiaa.

Aikuisten kirjat vaikuttavat useimmiten tylsiltä. Olen yrittänyt lukea niitä, mutta jaarittelukirjat eivät tunnu omalta elämältäni (en voi samaistua kotivaimoihin) ja useimmat tyylilajit ahdistavat. Ne tuntuvat niin... aikuisten maailmalta. Pinnalliselta, ohuelta, kurjalta, tylsältä. Tietysti on myös pysätyttäviä, ihania poikkeuksia kuten vaikka Supernaivi.

Janne Teller on nainen. Poikkeustila, se olisi pitänyt ottaa tänne mukaan. Mutta ne ovat niin ahdistavia kirjoja (ja juuri siksi niin hyviä, kirjojen on pakotettava).

Luen koska nautin siitä. Nautin myös tästä kirjoittamisesta (tämäkin on taas jatkunut ja jatkunut, eikä ole kunnollinen, koska en tiedä mitä tahdon sanoa. Ehkä että "lue enemmän, luulet vähemmän"). Kirja on lojaali ystävä. "Kun luet kirjan, saan ystävän. Kun luet kirjan uudestaan, tapaat vanhan ystäväsi."

Olen lukenut kasan lesbokirjoja (tietääkseni kaikki aihetta käsittelevät nuortenkirjat, vinkatkaa jos on lisää). Salla Simukkaa, nyt yllättäen tuo Amsterdamkirja (ihanaa ettei sitä mainostettu tällä sävyllään, vaan tavallisena, mitä-se-onkin), Yksinäinen Tahtikin on. Seuraavaksi sitten se Anne Frank. Tunnen siis aimo pinon lesboja, vaikka "täällä reaalimaailmassa" en tiedä yhtään.
Sama toistuu monien muiden asioiden kanssa. "Hän joka lukee, elää monta elämää siinä, missä muut vain yhden."

Ja arvatkaa mita kaikkea tiedän. Yleissivistykseni on huima, vaikka (tai siis juuri siksi) luin koulukirjojen siaan fiktiota. No, se olisi yksi syy siirtyä aikuisten kirjoihin, päivitys omalle ikätasolle. Ei muuten ole yksi kerta kun saan koevastaukseen täydet pisteet kun kirjoitan kaiken minkä asiasta tiedän, vaikka taatusti puoletkaan ei ole opikirjoissa esiintyvää, vaan tiedonmuruja muualta. Puhumattakaan (synonyymi)sanavarastostani...

Haluaisin päätyä lukupiiriin. Perustaa ja pitää yllä. Mutten tiedä miten; sen pitäisi mieluusti olla tuntemattomista, osittain tuntemattomista ihmisitä, ja julkisella paikalla. Kaikkea kirjallisuutta. Yritin joskus, mutta siitä ei tullut mitään. Ja kuka lukisi niin monipuolisesti kuin minä, samalla viikolla teinihöttöä ja klassikoita, Lolitaa ja Bertin päiväkirjoja?

Huoh, tämähän on valtava aihe. Olkoot nyt tuommoinen, rikkonainen teksti. Yksinäinen Tähti odottaa. Ei minua, vaan kuolemaa. Viimeiset sivut. Kirja loppuu usein liian pian, kesken vaikkei mikään jää. Tyttö josta tuli intiaanipäällikkö (tarina on muuten tosi, ja inspiroiva kuin mikä; niin se luultavasti inspiroi myös äitiäni aikanaan, ehkä samanikäisenä, kun hänelläkin oli menossa oranssi vaatekausi. Silloin hän tosin oli jo raskaana. Eli vielä loppuun, kirja on ikuinen, yhditävä, mutta jokainen kokee sen silti omalla tavallaan.)

(Klääh, millainen otsikkopari...)

Löysimme ystäväni Merin kanssa sisäisen parisuhteemme. Minä olen kotona kokkaamassa, kun hän tulee koulusta kotiin ja syömään. Herttaista. Laitan astiat tiskikoneeseen. Leivoin mokkapalojakin (en pidä siitä mokkaosasta, mutta hänen takiaan). Ja petäsin sänkynsä (omani nostetaan päiviksi seinää vasten). Molemmilla on lyhyeksi kynitty päälaki, ja kun kuljemme kaupungilla ihmiset pohtinevat, että mitähän sukupuolta edustamme. Minä olen kotona, hän töissä, mutta onko tuosta apua määrittelyssä? Ei toivottavasti. Unohdin hatun kotiin, joten lapsukaiset huutavat kadulla "toi nainen on kalju". Tekee mieli kääntyä ja kiljaista (sopraanoäänellä) että "ei kun olen mies hameella".
Lastentekoa emme ole vielä harjoitelleet, mutta täydennämme jo toistemme lauseet. "Laitaan siihen ruokaan vaikka..." "...vaihtelun vuoksi tomaattia, joo." Eli katsotaan, vielä on kolme yötä aikaa.


Kävelin pitkin raittia tänään (se siitä kotihengettärestä; no huomenna pesen ikkunoita), ja pohdin torin saavutettuani että onpa kumman tuttu. Paikallistin samanlaisen torikuvan jostain kaupungista, jonne olimme pysähtyneet matkalla Ilomantsiin viime kesänä. En tiedä sen paikan nimeä. Kävelin vähän lisää, ja alkoi epäilyttää... olen varmasti ollut täällä ennenkin. Kyllä, nimittäin häämatkallani. Naureskelin kyyneliä silmiini.


Mutta en minä tiedä missä olen (ollut).


Olisitpa täällä, täällä on kivaa.

...kato plutoniumkin joskus puolittuu, mutta viha ei lopu koskaan...

...kyllä pommitus loppuu aikanaan, mutta sota se jatkuu aina...

...vaikka hautajaiset loppuu hetkeksi, jatkuu tappaminen ikuisesti...


Ei, vaan sen Juicen biisin tahdoin, missä on sitä ranskalaista hilloa ja maailman ihanin nainen jota rakastetaan. Sen miehen voisin ottaa.

Eli jos en tässä kuussa laittaisi kuukuppimainosta, koska se on niin mukava, että unohdan kuukautiset täysin, ja niinpä mainoksen kirjoittaminen ei tule mieleen?

Ok, nyt puhelen itseni pussiin, ikävästi, mutta sanotaan että muistan asian koska masu kramppaa... paitsi ettei se kramppaa, tämä ihmekuppi kun pitää kivutkin poissa.

Meinasin unohtaa pussin tuttavan vessaan. Eikun ihan vahingossa, tosin nyt saattaisin unohtaa sen tahallani. Miten jostain niin ällöttäväksi ja likäiseksi teilatusta kuin kuukautisista voi puhua noin vaan kavereille? Opettelen...

Huomenna lähden Poriin. Siirryn siis taas kirjoittamaan enemmänkin paperiseen päiväkirjaani (ah mikä rauha, kuuluu sinun huokaista tässä). Sitä voi sitten tulla tänne meillehen lueskelemaan.

Hullut porilaiset, tuokaa itsenne esiin, niin nähdään.

Hiuksetkin jo Peppiksen mittauksen mukaan kuusi milliä.

Dan Brown käristyköön hitaasti helvetissä. Mokoma isänmaallinen mukakiero tappaja. Arvatkaa vaan kuka on syyllinen: tietty se, kuka on kivoin ja kenestä tykkäät eniten (hän taita osata ihmisen mielen liikkeet tosi hyvin).

c=2