IRC-Galleria

Kirjoissa on jotain kummallista. Toisille ne on tietty ihan vaan sitä pakollista, pelkkiä kirjaimia ja sanoja toisensa perään mut ei sen suurempia merkityksiä.
Mulle ne on aina maailmoja, oikeestaan kirjan luonteesta huolimatta.
Aina ku oon lukenu jonkun kirjan ni tarkastelen silmät tuikkien ihmisiä ympärilläni eri tavalla. Peilaan. Kelaan ihmisiä ja kaikkee ympärillä eri tavalla. Jotenkin niinkun omakseuen sen kirjottajan ajatustyyliä. Miten se rakentaa ympäristönsä ja ihmiset. Lainaan sen mieltä.
Ja palaan taas omaan mieleeni kunnes luen seuraavan kirjan jonka jälkeen on jännä olo.
Esimerkiks Deborah Spungenin Nancy (Sid Viciousin tyttö, groupie, huora, nisti ja punkrakkauden-legenda) sai mut kelaamaan ihan vallattomasti.
Nyt luen proosaa. Liza Marklundin Prime timea. Kevyttä.

Painin äsken Akin netin ja herran itsensä kanssa. Ihmissuhteet on hölmöjä. Ihania, hankalia, piristäviä, tappavia. Mun kesä oikeestaan alko vasta nyt. Ku työharjottelu loppu.
Odotan loppukesää. En tiedä millä tavalla odotan, odotan vaan.
Kaikki on hirveen hyvin. Oon onnellinen, vaikka välillä tuskastunu. Ihmissuhteet on niitä mihin ei löydä selkeyttä. Duunit ja raha-asiat, niille on päätepisteet ja ratkasut. Mä en tiedä mitä mä haluan tai ketä mä etsin. Tai etsinkö. Viime aikoina tietyt vanhat ystävyydet on vahvistunu, jotenki helpottunu.
Mä en tiedä enää mihin yks ajatus loppuu ja mistä toinen alkaa. Onneks nyt alkaa ajanjakso joka antaa tilaa selvitellä ajatuksiaan.

Sen mä tiedän että mun huoneessa oli yöllä lepakko.
Yritin häätää sen hosumalla tekoruusulla.
Jätin partsin oven auki ja nukuin takkahuoneessa. Aamulla bat had left the building.

Ei o joka tytöllä lepakkoa ikkunassa.