IRC-Galleria

Pinsetti

Pinsetti

::Mukava ta-va-ta::

Selaa blogimerkintöjä

Blogi

« Uudemmat -

Kehen mitenkin sattuuTorstai 10.10.2013 14:46

Tyksin vaaleenpunaisissa pyjamahousuissa nälkäisenä, tavallisen kipuisena, mut toiveikkaana. Odottelua ja ajattelua ennen ku vedetään tukisukkaa jalkaan ja kärrätään avattavaks.

Oon tän viimesen kymmenen vuoden aikana jutellu aika monen kanssa ja aika moneen kertaan kivuista ja oloista. Monta kertaa joku on kertonut omia olojaan lisäten, että "eihän nää mun kivut oo varmaan mitään verrattuna noihin sun". Mut kipu on äärimmäisen suhteellista. Ei mun kivut oo sen isompia tai pienempiä ku sellasen, jolle tulee krapulassa päänsärkyä, tai sen, joka pamauttaa varpaansa sohvankulmaan. Kipu tuntemuksena on tuttu kaikille -ja aina yhtä paskamainen tuttu.

Ei oo tarkoitus valittaa. Oon hyvin tietoinen siitä, että maailmassa on ihmisiä, jotka näkee nälkää, joilla on hirveitä sairauksia, tosi pahoja, murskaavia ongelmia ja vastoinkäymisiä. Oon myös tietoinen, että ihmisiltä leikataan päitä, sydämiä, selkäytimiä, kasvaimia, kokonaisia raajoja. Se, että on kipuja ja että poistetaan yks kylkiluu ei varmasti oo pahinta mitä voi ihmiselle tapahtua. Mut eihän niin voi elää, että ikinä ei saa tuntea surua, kiukkua, turhautumista, tai toivoa siks, että jollain muulla sitä on varmasti enemmän. Jollekulle kännykän hajoominen tai sormen murtuminen ketuttaa niin helvetisti, että tekee mieli hajottaa paikkoja, kirkua ja parkua. Toiselle tieto vaikka kodin menettämisestä tai kuolemasta saa vasta samat mittasuhteet ku edellinen.

Mulle kymmenen vuotta jatkuneeseen kiputilaan ja tänään tehtävään leikkaukseen siis liittyy aika paljon erilaisia fiiliksiä, joita joku muu ei ehkä koskaan koe. Mulle tää on yks elämäni isoimpia juttuja. Ei siks, että leikataan, onhan mulla avattu polvea ja vatsaa jo aiemmin. Eikä siks, että mun kivut olis jotenkin täysin sietämättömät ja huutaisin niiden takia suoraa huutoa.

Vaan siks, että tää on ollu niin järkyttävän pitkä prosessi. Siks, että kivuista on kasvanu osa mun koko olemista, mua itteeni. Kipu, on se sitten ollu vähempää ja jomottavampaa, tai kovempaa ja vihlovampaa, on määrittäny mun elämääni joka päivä jo vuosikymmenen ajan. Ja siis nimenomaan ihan joka päivä. Ajatus siitä, että ehkä vielä joskus tulee sellanen päivä, jolloin ei satu mihinkään, on tosi vieras. Osaanko mä edes olla ilman sitä, että johonkin sattuu jollain tapaa koko ajan?

Matkan varrelle on mahtunu monia kipuasian suhteen mieleen jääneitä hetkiä, joista yks oli Kauppiaskadun kämpän keittiössä joskus vuonna 2005 tai 2006. Kysyin pöydän vieressä istuvalta pikkubroidiltani ja serkkusiskoltani miltä se tuntuu, ku ei satu koko ajan. Niiden ilmeet ja vastaus oli samaa luokkaa: "Siis niinku.. täh? Ei se miltään tunnu". Oon monta kertaa pohtinu, että eikö muka jokaseen ihmiseen satu johonkin jollain tavalla koko ajan, ja mulla se vaan sattuu olemaan yläselkä ja pää? Jos kuuntelee hiljaa itteensä, ni eikö muka JOHONKIN paikkaan kropassa satu? Ja jos ei, niin miten ihanalta se mahtaakaan tuntua?

Mut niinhän sitä ihminen ajattelee kaikesta, mikä on itsestäänselvää. Vasta ku menettää käden, kodin, rakkaan, kyvyn puhua, nähdä, kävellä, ostaa asioita, tai nauttia kivuttomasta olotilasta.. Vasta sitte sitä miettii, kaipaa, ihmettelee, ja toivoo.

Kesällä 2004 olin Auran Keitaalla töissä ja pahimpina päivinä menin seisoo olkapää kylmiön ovea vasten ja paruin, että mikä vittu siellä voi näin helvetisti sattua. Kävin Tyksissä magneeteissa, ENMG-kuvissa, kaularangan taivutuskuvissa, missä lie testeissä. Fysiatrilla, sähköhoidossa, akupunktiossa, osteopaatilla, fysioterapiassa, hieronnassa, ja voin sanoa, että lääkkeitä kokeiltiin jo sillon ekan parin vuoden aikana aika montaa erilaista. Nuori ja vähän nykyistä vahvempi kun kuvittelin olevani, niin otin yläselkään tatuoinnin "kivun merkiks". Kuvittelin varmaan jotenkin niin, että kyllä mä tän kestän ja olkoot siellä, kipu. Ikään ku olisin sen jotenki voinu tatskalla sinetöidä.

Vuosien mittaan nyt sit on ollu aivan tarpeeks tilanteita, joissa kivut joko rajoittaa, määrittää, tai ihan vaan vituttaa olemista. Puhumattakaan siitä, miten paljon ne on vieny aikaa ja rahaa eri hoitojen ja kokeilujen muodossa. Läheiset on kuunnellu, kestäny, ja myötäeläny tätä paskaa ja mun puheita, oloja, tiloja, ja vaikka mitä enemmän ku tarpeeks. Lääkkeitä oon syöny siinä määrin, et mun normaalista päiväannoksesta useampi terve ihminen tipahtais tai olis vähintäänkin ihan pöllyssä. Koneella en pysty tekee töitä montaa tuntia putkeen ilman, että kivut kasvaa ihan sietämättömiks (ja kun nykyään ne on noussu olkapäästä myös päähän). En viitti enää käyttää painavia huiveja tai koruja, aurinkolaseja, tai niskalenkkipaitoja. Onneks sivuponnarit on olevinaan muotia, koska normaalit nutturat ja ponnarit nostattaa päivän mittaan kipua kovemmaks. Normirintsikoita ei voi käyttää ku hetkittäin, muutoin käytössä on Shock absorberit (joita muuten suosittelen lämpimästi. Litistää kunnolla ja tekee ehkä vähän Madonna-buubsit mut eipä ainakaan tavara pompi naamalle vaikka miten juoksis). Punttitreeni vetää ihan lukkoon, ja pahimmillaan tekee sen mitä pari vuotta sitte ku innostuin liikaa käymään salilla; lähtee taju mm. Citymarketin kassalla, ku veri ei kierrä päähän.

Nythän ne siis lopulta uusista magneettikuvista katsoi, että jotain outoa siellä ylimmän kylkiluun tietämillä on (sama outous, joka muuten näkyy jo vuoden 2009 kaularankakuvista mut joka silloin sivuutettiin "kaulakylkiluuna, joka on aika yleinen"..). Sitä ei tiedä kukaan miten noinkin hyvin solisluun ja muiden takana piilossa oleva luu on joskus voinu murtua, ilman että koko olkapää olis jossain onnettomuudessa murskaantunu. Mut murtunu ja katkennu se siis joskus on, jäänyt luutumatta, ja kasvattanut sit omin päin murtumakohtaan valenivelen. Ja se siellä painaa hermoja, valtimoa, lihaksia sun muita systeemeitä. Sen takiahan punttijumppa vaan pahentaa, kun systeemit on muutenki ahtaat ja puristuksissa, ni kasvavat lihakset ahdistaa sitä entisestään.

Ja nyt sit tossa parin tunnin päästä ne menee kainalon kautta sisään, ottaa jotkut oksasakset käteen, ja naksauttaa sen kylkiluun huijarinivelineen irti sieltä. Ja kyllä, se on mulle (ja monelle muullekin johon mun kivut on vaikuttaneet) aika pirun iso asia vaikkei elämästä ja kuolemasta ookkaan kysymys. Tai elämästä kyllä on. Koko siitä loppuelämästä, jonka mä haluaisin elää ilman kipuja ja niiden tuomia rajoitteita. Tehdä töitä, tanssia, olla rakkaiden kanssa, olla hyvällä päällä, olla myrkyttämättä kroppaani lääkkeillä, puntata ja häärätä ilman pelkoja, jaksaa kantaa ja kasvattaa muksuja, jaksaa kantaa ja kasvattaa itteeni.

Kolmen biisin pätkät on aikojen mittaan pyöriny mulla tiettyinä hetkinä päässä. Apulannan Koneeseen kadonnut: "Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla" (ei muuten kuole, oon kokeillut), Jonna Tervomaan Kupla: "Mistä tiedät kun sua sattuu, kuka kertoo kun se loppuu? Pinnan alle kaikki jää, mukanaan sua kupla kuljettaa", ja Laura Närhen Se ei mee pois: "Se ei mee pois puistoissa ja katujen kulmilla, se ei mee pois museoissa ja kirjakaupoissa. Ei mee pois, kuljin kanssasi katuja pitkin, suutelin ilmaa ja yksin itkin".

Just tällä nimenomaisella hetkellä Katy Perryn Roar sekä biisinä että ylettömän hyväntuulisena videona tän oman eristyshuoneeni telkkarista toimii paremmin ku hyvin. Toimii, kun vielä pystyn tanssimaan hetken ennen pakollista taukoa, ja kun toivoa ja tahtoa riittää pelkojen ja turhautumisen sijaan. Toimii, kun mulla on elämässä kaikki kipua lukuunottamatta paremmin ku vois toivoa, ja ympärillä pirun mahtavia ihmisiä.

Täs olis, vihatulle pitkäikäiselle kaverilleni Kivulle. Ole hyvä, tack och adjö, kiitos ei mistään ja toivon mukaan lopullisesti; heippa.

(Tämä luonnollisesti täysillä tanssien ja laulaen niin, että nää sydänosaston mummot ei enää kohta tarvii tahdistinta)

I used to bite my tongue and hold my breath
Scared to rock the boat and make a mess
So I sat quietly, agreed politely
I guess that I forgot I had a choice
I let you push me past the breaking point
I stood for nothing, so I fell for everything

You held me down, but I got up
Already brushing off the dust
You hear my voice, you hear that sound
Like thunder gonna shake the ground
You held me down, but I got up
Get ready cause I’ve had enough
I see it all, I see it now

I got the eye of the tiger, a fighter, dancing through the fire
Cause I am a champion and you’re gonna hear me roar
Louder, louder than a lion
Cause I am a champion and you’re gonna hear me roar

Tupakatonta touhua.Tiistai 19.02.2013 14:07

Jaa. Jotakuinki vuoden verran menny viimeisestä merkinnästä. Vaan kukapa näitä laskee (tai lukee). En edes muistanu koko teinigallerian olemassaoloa ja iänikuista blogiani ennen ku joku pop up-mainos taas puski jostain näytön reunasta ja sai uhrinsa.

Hämmentynein tuntein luin noita edellisiä paria merkintää. Savutonta elämää takana nyt sit jo reilusti yli vuosi. Ei röökin röökiä. Voi kun vois sanoo samaa vaikka karkista. Makuaisti kun palas aika nopsaan tumppaamisen jälkeen, ruokahalu nousi. Vähän kerrallaan vaa'an lukema hinautui yli seitsemänkympin. Tässä sitä nyt ollaan, palttiarallaa kuus kiloa edellistä merkintää pyöreempänä.

Tosin myös.. (nopee laskutoimitus) noin kaks TUHATTA euroo rikkaampana, iho terveempänä, hampaat vähän vaaleempina. Aika monta minuuttia aikaa säästäneenä ja monta raikasta suukkoa napanneena. Tanssiharrastusta vuosien jälkeen jatkaneena!

Ehkä ne kilot ei tässä nyt oo se mihin kannattaa keskittyä.

Vaikka aion kyllä tämän vuoden aikana pyrkiä siihen, että -vähä vähältä- vien sen vaa'an lukeman sinne seitsemänkympin paremmalle puolelle. Jospa röökaamisen lopettamiseen vaadittu itsekuri rientäis jeesaa tässäkin. Ja tanssitunnit kolme kertaa viikossa. Ja se kun nyt julistan tän julkisesti ;) Naamakirja, tuo sosiaalisten paineiden luoja.. Siellä on pyöriny viime aikoina vaikka mitälie "fitness on elämäntapa"-kuvia timmeistä mimmeistä. Mulla on niihin maratonin verran matkaa, ja bikinikuvia on ihan turha odottaa. Mut jospa tähän kuvaan sais jonkinmoista muutosta?


BTW, kuva otettu eilen punttisalin pukkarissa, sekin yks askel kohti pienempää lukemaa. Ja tein siellä muutakin ku otin kuvia varpaistani ;D

ErrorTiistai 06.03.2012 14:22

Tarjoiluehdotus: pakastepinaattikeittoa kansio- ja kuittivuoren päältä. Sentään sulatin tän keiton sen sijaan et olisin imeskelly jäistä pinaattikuutiota.

Se olis tosin saattanu olla ihan toimiva tai ainakin jäähdyttelevä vaihtoehto tän haistapaska-aamupäivän jälkeen, kun joka ikinen systeemi, softa, ja ohjelma nauraa päin naamaa. Ja kun en oo ammatiltani suutari, räätäli, pikipöksy, tai pietari, enkä mikä muukaan käsityöläinen, vaan naputan parhaillaankin kahta läppäriä kerrallaan niin tuppaa vähän tahmaamaan työnteko jos tekniikka kusee.

Yritän kahlata läpi helmikuun lappusia, reskontraa, veroja, kuitteja, mitä näitä nyt ikinä onkaan mitä pitää aina kuun vaihteessa kasata ja tsekata. Ja esimerkiks iki-ihana ostolaskuohjelma ei aukee, vaan sen sijaan ilmoittaa ystävällisesti keltaisen huutomerkkikolmion kera, että "On ilmennyt virhe".

No on joo; se, että nousin tänään sängystä.

Mut paistaahan se aurinko risukasaankin, mikä tosin ei paljoa helpota, koska en istu risukasassa vaan varjon puolella toimistossa.

Meen varastohuoneeseen potkimaan pahvilaatikoita.
Lounastauko, taas nuudelia ku en ehtiny aamulla Siwaan. Kaks läppäriä työpöydällä auki paperisekamelskan ja pinkkien Post it -lappujen keskellä. Aguileran neidin "Express" Burlesque-leffan soundtrackilta napsuttelee kajareista, diivailubiisi johon rakastuin eilen showtanssitunnilla.

Nyt oon jo ihan ookoo sen suhteen etten hyppääkään viimesen nuudelin imaistuani tuolista ylös ja tupakalle. Yli kaks viikkoo menny raikkaana ja reippaana (just joo), ni ehkä pahin on jo ohi. Enää ei aamusin kiukuta, eikä bussia odottaessa oo turhautunu olo. Yllättävän kivuttomasti tää lopettaminen onnistu, ja siks odotanki että tässä tulee vielä joku kauhukäänne. Esimerkiks sit ku keuhkot alkaa puhdistua ja keuhkokarvat sanoo "PING PING PING" pompsahtaessaan vuosikausien jälkeen tervan alta ylös ja takas toimintaan. Aiheuttaa varmaan jotain kivaa limayskää tai muuta tuskaa, millä kaikki vuosia sitten lopettaneet pelottelee meitä aloittelevia lopettajia. Vaikka eiköhän tääkin touhu oo ihanan yksilöllistä, ni nähtäväks jää mitä just mun kohdalle osuu. Sitä odotellessa..

Firman terveyskannustuksena tilatut sähkötupakat tuli lopulta viime viikolla. Vaikka ei sitä oikein voi sanoo sähköTUPAKAKS ku ei siinä oo mitään tupakka-aineksia. Nyt mulla on siis hopeenvärinen teräspilli, jonka toiseen päähän isken kiinni pienen muovipatruunan johon oon laittanut mentholin, mansikan, sitruksen, tiramisun tai tupakan makusta nestettä. Tupakan makusta en oo kokeillu, koska ei rööki oikeesti maistunu NIIN hyvältä, et kaipaisin sitä nyt ku nikkis on ohi. Mentholin makuinen sit taas maistuu ja tuoksuu ihan.. no, mentholilta.

Mä TIEDÄN et tästä sähköröökistä tulee vielä jonkunlainen polemiikki ja haloo. Turun Sanomien toimittaja olikin jo tehny artikkelin, ja tyhmänä menny provosoimaan sähkörööki huulessa tietty heti johonki kahvilan tiskille. Ja ku jengi ei tiedä, että se on nikotiinitonta vesihöyryä ni totta mooses joku terveysmartta pitelee sydänalaansa ja vaatii moisen kamaluuden kieltämistä. Kuitenki jos vedotaan vaikka siihen, mitä noi makunesteet sisältää ni voin sit samantien lopettaa huulikiillon käytön, samaa suuhunsopivaa tavaraa kun näistä sähkäreistä löytyy. Mutta eikös iki-ihana Valvira jo vuoden alusta kieltänyt sähköröökin mainostamisen ja vaikeutti myyntiä, koska tuote näyttää liikaa tupakalta. Menee samaan kategoriaan lakupiipun kieltämisen kanssa, jota yritettiin ajaa läpi 2009. Ja Turun keskustan useissa ravintoloissa sisällä höyryily on jo kielletty (mikä tosin on röökilakiin tottuneille sauhuujille ihan ookoo). Käy välillä isosti sieppaamaan tän neuroiluvaltion sairaalloinen kontrollointi, eikä pelkästään tässä asiassa.. Antaisivat rauhassa taistella itsemme irti röökistä, vaikka tapa onkin vieras ja sähköinen.

No joo, kyllä varmasti löytyy niitäkin idiootteja, jotka oikein haluaa saada hämminkiä aikaseks ja imuuttelee höyryään jossain bussissa. "Katsokaa kaikki, olen höyrytupakoitsija". Sellaset huomiohuorat on sit ihan oma lukunsa, mut NEKÄÄN tapaukset ei loppuenlopuks vahingoita ympärilläolijoitaan. Paitsi ehkä olemalla yleisesti ottaen laittoman typeriä yksilöitä. Kyllä mä tiedän et siinä on jotain melko huvittavaa imeä vesihöyryä kynännäkösestä metallipillistä ihan vaan tavan vuoks. Eihän siinä oo ees nikotiinia.

Mut niin kauan, ku se metallipilli ja mentholhöyry pitää mut erossa siitä, et sortuisin vetämään "vaan sen yhden" röökin ni mä oon enemmän ku tyytyväinen. Oon kyllä varmasti tehny ja tuun tekemään asioita, jotka näyttää paljon nolommilta ku tämä. En mä himassa, duunissa, tai muuten vaan imeskele höyryä (kuluu ja maksaahan ne nesteetkin, vaikkakin murto-osan röökin hinnasta). Mut esimerkiks ku käydään tyttöjen kanssa kaffella, tai sit ku seuraavan kerran oon keitolla, ni se mikä mulla on suussa on siis sähkötupakka, kavereiden kesken Sähkäri.

Lounastauko ohi. Sarjamme Savuttomat saarnat ja sepustukset jatkuu lähitulevaisuudessa osioilla "Katsokaa miten energinen olenkaan", "Puhtaat valkeat hampaat (ja puhtaan veriset ikenet)", sekä "Hajuaistin paluu".
Lounastauko. Nuudelia ja tölkki kokista työpöydän ääressä, Dean Martin rätisee läppärin kajareista.

Ensimmäinen kirkas ja kaunis talvipäivä, pieni valkonen kuorrutus ja aurinko paistaa. Pitäis varmaankin hartaasti tuijottaa puolikuolleen bonsaipuun ohi ikkunasta ulos kirkkaille hangille ja miettiä syntyjä syviä.

Tuijota tässä sitte ku migreeniä puskee niin, että ripsiä myöten vihlasee ku yrittääki vilkaista ulos aurinkoon. Tää on ehkä ainoa päivä ikinä että oon ilonen siitä, et töihin tullessa ja täältä lähtiessä on pimeetä. Tää on muutenkin ihan kusetusta, että yli kahteen kuukauteen mulla ei oo ollu tätä tuskaisen kirskuvaa pääkipua. Mut nyt ku luulin et pienimmätki kivut häviää tervakeuhkojen puhdistuessa ja veren virratessa vapaasti, ni eiiiii. Sama paska jatkuu ku ennenki. Mä inhoon tätä ensin ohimolle nousevaa vihlontaa, joka leviää siitä silmäkuoppiin ja lopulta ylätakahampaisiin, niin että käytännössä koko etupuoli päästä sattuu.

MUT EI TÄSSÄ MITÄÄN, kaikkeen tottuu. Eikä voi sattua kun ei vertakaan tule.

Jos heittäis vielä kolmannen 600mg buranan nassuun, odottais että se auttais yhtä hyvin ku edelliset kaks (eli ei sitten paskankaan vertaa), ja tilais sen jälkeen tuhat käyntikorttia kiinasta.

10 vuoden ja about 8 tonnin suhteen loppu.Sunnuntai 08.01.2012 04:46

Tasan viikko sitten valettiin tinaa, tein vähän pitsaa aamuneljältä, jonka jälkeen istuttiinki Marmarin kans partsilla ja vedin pari tuntia ällämmää käytännössä putkeen. Sit oltiinki jo aamuseiskalta kaikki niin tattis moro, että oli pakko kömpii tukka tupakalta tuoksuen peiton alle.

Ei siinä mitään, onhan näitä iltoja nyt ollu vaikka miten paljon.

Mut sen jälkeen ku kömmin vuodenvaihtamisesta voipuneena peiton alle ni en ookkaan vetäny sit savun savua. Eli aikuisen elämäni ensimmäinen savuton viikko on muutaman tunnin päästä ohi.

Tulihan sitä röökiä vedettyäki sit jo aika monta vuotta.. Ne, jotka mua nykyään yhtään tuntee tietää myöski sen, että mä en oo ollu 'känni/tapa/seura/huvi/mitäikinä/sillointällöin'-polttaja, vaan vetäny tasasesti suurinpiirtein askin päivässä viimeset viis vuotta.

Laskin tossa et pelkästään siitä tulee sellanen palttiarallaa 8 tuhatta euroo.

Mut toisaalta, elämää tää vaan on ja tapansa kullakin, eli turha sitä on parkua. Hauskaa on ollu. L&M -ystäväni, uskottuni, seurani, turvani, kiukkukaverini- kiitos näistä vuosista. Nyt vaan viime aikoina alko tulla sellanen aika fed up ja kypsähtäny fiilis. Meidän suhteen oli aika tulla päätökseen.

Viimenen viikko onki sit ollu vähintäänki mielenkiintonen, lähinnä fiilisten skaalassa. Ekat pari päivää imeskelin mietoja nikotiinitabuja, jotka maistu aivan kuralle ja tuntu limaselta poskessa. Maanantaina tosin olisin varmaan katkonu päitä ilman niitä, varsinki ku aamubussi meni just nenän edestä ja jouduin odottamaan 10 minsaa tekemättä mitään. ODOTTAMAAN! Olemaan tekemättä mitään! Just röökistä luopuneena! Hyvä etten repiny kynsiäni irti.

Keskiviikosta asti oon nyt sit ollu ilman mitään korvikkeita. No ei sekään kyllä ihan pidä paikkaansa ku oon vetäny jotain mandariineja ja Sisuja. Ja nakertanu näkkäriä duunissa, ku on ollu pakko nousta välillä ylös. Oikeesti perse kyllä puutuu (ja leviää) aika tehokkaasti, ku on tottunu siihen et about kerran tunnissa hoitaa itsensä neljännestä kerroksesta alas tupakalle ja takas, ja nyt sit vaan jumittaa sillä huonolla Ikean toimistotuolilla tunnista toiseen. Loppuviikosta tein varaston puolella jotain kevätesitysliikkeitä ja askelkyykkyjä ku kukaan ei nähny. Farkkujen saumat vaan nitisi.

Lisäks tuntuu, että kämppä on pienentyny, koska en käy enää tasaisin väliajoin partsilla tarkastamassa miten maailma makaa. Tavat on aika tiukassa. Esimerkiks yleensä ku puhun puhelimessa enemmän ku kaks minuuttia (eli aika harvoin) ni meen röökille vähintään kymmenen minsan välein. Tänään siis jutskasin tunnin Sofian kanssa, ja istuin partsilla takki päällä maitolasin kanssa.

Olishan mulla tossa mikron päällä täys aski tupakkaa, ku jäi kaverin laivalta pari viikkoa sitten tuomasta kartsasta jäljelle. Mut ku ajatus oli, et ku herään uuteen vuoteen ni ei enää pala. Olkoon siinä sit vaikka muistona muoveissaan. Tai ottakoot joku omakseen jolle menthol kelpaa.

Hetkittäin on tehny mieli kehittää joku hirvee itkupotkuraivari, ku haluis vaan vetää viis röökiä putkeen, mut ei. Oon siis ollu aika paljon tällä viikolla ihan vaan hiljaa, koska jos olisin avannu suuni ni en oo ihan vakuuttunu siitä, et viattomat sivulliset olis arvostanu mun ulosantia. Onneks toi mun toinen puolisko on ollu ihan loistava ja antanu mun pihistä hiljaa itekseni. En haluu räyhätä sille tai kenellekään, ku oma on syyni et joskus ylipäätäs aloin polttaa.

Nyt alkaa kai jo ees vähän helpottaa. Ei oo enää ihan niin levoton olo ku hetkittäin. Aamusin, leffojen katsomisen jälkeen, aina ku odottaa jotain, tai on menossa johonki.. Sellasissa kaikissa väleissä.

Niinku esimerkiks nyt, ku oon lätissy tänne tarpeekseni ja voisin tehdä jotain muuta. Ennen sitä pitäis saada vetää yks.

Mut no.. ainaki on freesimpi olo eikä maistu suussa koko ajan pakoputkelle. Ja suukotki maistuu paremmalle. Ja on jotenki vähemmän hermostunu olo (puhdasta vitutusta lukuunottamatta). En mä toistaseks (tai vielä) mitään muuta hyvää keksi. Tässä vaiheessa löytäisin vaikka mitä kivoja puolia polttamisesta. Tai en mä tiedä onks ne niin kivoja, mut ne jotka polttaa tietää mitä tarkotan. No, on tää nyt kuitenki monella tavalla parempi näin. Ei huonompi ainakaan.

Ei oo kyllä ihan helppoo. Onneks on musaa ja ihmisiä.

Ajattelin alottaa tanssitunnit taas. Viimesestä onki varmaan.. 7 vuotta. Aikansa kaikella.

Hippa!Keskiviikko 28.09.2011 16:19

Öömtuota, tää syksy pelaa mun kanssa jotain hippaa tai nattaa tai vastaavaa kummallisen nimistä lastenleikkiä. Mä juoksen nyt siis perässä ja ihmettelen, miks jotenki tuntuu etten saa duuneja tai mitään aikaseks vaikka tääkin on eka kerta pitkään aikaan ku en tee töissä ..no, töitä. Pari yötä pyöriny sängyssä miettien et missäs nyt mennään. Yllättäen, kirjottamisentarve iskee siinä vaiheessa kun ajatukset alkaa tippuilla päästä ja pomppia ympäriinsä.

Viime yönä tulin muun muassa seuraaviin tuloksiin:

- Valtaosa ihmisistä on aina enemmän tai vähemmän pihalla siitä, mitä tai kuka itse on, mitä haluaa, mitä haluaa sitten kun on saanut aiemmin haluamansa, eikä kukaan oo koskaan täysin valmis paitsi sitten lopulta (hautaan). Tai jos sattuu olemaan sellainen tilanne, että kaikki tuntuu valmiilta ja vois olla tyytyväinen, niin sit on levoton (tosin tää ei mee edellisen yleistyksen piikkiin vaan on lähinnä henkilökohtainen dilemma).

- Mun on pakko mennä parturiin, koska kohta mua ei erota betoniseinästä tän harmaanvaaleen juurikasvun kanssa

- Tää syksy on TAAS, taas taas taas ihan erilainen ku aiemmat, kaikki muuttuu joka vuosi, koko ajan, vaikka periaatteessa mikään ei oo muuttunu: oon edelleen opiskelija samassa koulussa, töissä samassa duunissa, parisuhteessa saman pörröpään kanssa, ystäviä samojen ihmisten kanssa, asun samassa kaupungissa. Ja niin edelleen. Eli mikä sit lopulta on muuttunu niin paljon, että tuntuu et kaikki on taas ihan eri tavalla?

- Parvekkeen ovi ulvoo

- En muistanu ostaa niittejä

- Tässä elämä on

Meillä on olkkarissa digitaalinen valokuvakehys, jonka yhtenä kuvana aika ajoin ruudulle pyörähtää Jonathan Elleryn teksti "Be fearful of mediocrity". Mä sen kuvan sinne oon lisännyt. Mitä oon silläkin yrittäny itelleni todistella? Että keskinkertainen on pelottavaa? Senkö takia nyt on rauhaton olo, että keskivertoelämää tässä kuitenkin eletään. Pitäiskö olla aina tiedossa jotain hypeä tai draamaa, jotta mulla pysyis draivi päällä?

Mitä odotettavaa nyt on? Aina pitäis olla jotain mitä odottaa. Joulu tai parturissakäynti ei ihan riitä sytyttämään.. Täytyy siis keksiä jotain.

Siinä keksimisen lomassa voisin photoshoppailla pari tuntia ja opiskella vähän espanjaa. Osaan sitten ens vuoden tomaattisodassa laskea yhdestä kymmeneen ja kysyä mitä kuuluu, en mä kuitenkaan muuta muista. Kätevää.

School's OUTTorstai 28.04.2011 13:19

Tentit noudattaa nykyään aina samaa kaavaa: bare minimum. Teen just ja just sen verran, että pääsen läpi ja/tai saan keskiarvon pidettyä yli 3,2:n. Näin siis äskenkin B2B-tentissä, johon luin vartin ja raapustin jotain mitäikinä lässynläätä kolme varttia. Sitäpaitsi lyijykynällä kirjoittaminen on tuskaa, etenkin jos se kynä on aivan liian nysä ja evoluutio alkanu muokata sormia lähinnä näppikselle sopivaks.

Nyt sit vielä international technology transferin kotitentti ja raportti, ja sit on tältä lukuvuodelta KAIKKI shaiba pois käsistä. Saa keskittyä vain ja ainoastaan töihin. Eipä oo viime aikoina paljoa jaksanut koulu innostaa. Onks se joku ihme.. Oon ollu koulussa siitä asti ku oli 7-vuotias ja pitäny yhden vuoden duunivapaata edellisen ja nykyisen AMK:n välissä. Ziisus, melkein 20 vuotta perse hinkannut koulun penkkiä (ja levinnyt siinä vuosien varrella aika tavalla). Ihme tutkintohamsteri. Vaikka eipä tässä kiire mihinkään ole, töitä on tullu tehtyä ja tulee tehtyä tästä ikuisuuteen.

Jokatapauksessa oksennan, jos joku mainitsee kesän aikana sanat 'tentti', 'raportti', 'ryhmätyö', 'luento' tai 'presentaatio' millä tahansa kielellä.

Aamu oli muutenki ihan tuskaa. Valitsin todella väärän päivän torkuttaa vartin, jonka jälkeen lähdin naama tyynynpainaumilla hirveetä munaravia koululle (kun se pyörä kerran pöllittiin, kirosana perkele). Näytin perunalta, jolla on silmänrajauskynää. Hiuslakkakin loppu just sopivasti, suihkin pelkkää ponnekaasua etutukkaan. Että voi ihminen olla nätti.

Raportin matskut tuijottaa mua lattialla. Artikkeli "A dream deferred" eli viivästynyt unelma (no todellakin..), josta pitäis nyt sit kirjoittaa joku älykäs parin tuhannen sanan analyysi. Mahahapot kutittaa kurkkua. "High-tech entrepreneur in a low-tech world", nyt nousee jo aamuisen Batteryn maku suuhun. Nää viimeiset kouluvedot on ihan tuskan takana. Kitinää kitinää, wää wää. Viivästytän vaan omaa unelmaani, jos en nyt nielaise ja ala näpytellä asiatekstiä. Muutaman tunnin päästä koittaa neljän kuukauden vapaus, joka alkaa parilla viikolla Puolassa, jatkuu duunien (ja ainoastaan duunien, eikä tän koulu-duunisekametelisopan!) merkeissä, ja myös päättyy pariin viikkoon Puolassa ja tomaattisotaan Espanjassa parhaassa seurassa. Now, THERE's a dream.

(BTW, Replay Music 3:lla saa musat Spotifysta koneelle talteen ja siitä sit MP-soittimeen. Voi tätä onnen päivää! Johan olikin puhelimessa ollu kaks vuotta samat biisit.. Crackatun version kyseisestä softasta löytää täältä http://thepiratebay.org/torrent/4615892/Replay.Music.v3.45.CRACKED-ViSUAL)

Nykyään muuten parisuhteisiin on tullut yks askel lisää. Jos aiemmin muutettiin yhteen, mentiin kihloihin, ja sitten sanottiin 'tahdon' ja pappi sanoi että 'aamen vaan teillekin', niin nykyään ennen tätä kaikkea otetaan vielä yhteinen Facebook-askel. Olen siis nyt virallisesti maailman ihanimman miehen Facebook-rouva. Aikamoista.

SmurffiasuMaanantai 18.04.2011 21:51

Myyjät ihmetteli et onkohan tolla kaikki muumit laaksossa, ku mua alko naurattaa kipaistessani rättikauppoja läpi hammaslääkärin jälkeen. Ei muuten, mut pari viikkoa sitte etin sitä punasta mekkoa suurinpiirtein kyynel silmässä, eikä mistään löytyny. Nyt on sitte kyseisenväristä hepenettä joka tanko täynnä. Ja NYT pitäs sit löytää ton toisen puoliskon ikääntymisjuhliin sinistä päällepantavaa. Smurffiasu.

Tajusin, että mulla ei oo farkkujen lisäks kun tasan yks sininen vaatekappale. Sekin turkoosi epilepsiasurffipaita, joka on vähän siinä sinisen ja häiriintyneen kirjavan ja kimaltavan rajoilla. Täytyy siis taas lähtee kauppoihin. Voi kekkuli.

Sinipunaiset mietteet saa nyt rajoittua kuteisiin, en edes jaksa lähteä nassuttamaan tätä vaalizembaloa vaikka eilen hakkasinkin kaksin käsin päätä seinään.

Mul on kuulemma nyt niin ihana hymy, että taidetaan lähteä ostamaan tortellineja. Tai jotain, en minä nyt jaksa miettiä että ollakko järkeväkö vai eikö ollakko vaiko naulakko. Toi sinipöksyinen mies on nähny paavin livenä. Herraisä.

(ei, en ole pöllyssä vaikka kävinkin hammaslääkärillä maistelemassa desinfiointiainetta. Syntymähumala on halvin humala)

Iron maiden (rautaneiti)Tiistai 05.04.2011 12:06

Voi tätä itsetutkiskelun ihanuutta.. Väkisinkin tulee aikoja, jolloin on pakko pysähtyä, ottaa se peili siihen naaman eteen ja nähdä muutakin ku tummat silmänaluset. Mielelläni karistaisin nää ajatukset, läästäisin vähän meikkiä silmänalusiin, ja jättäisin katsomatta sinne silmiin asti, että ketäs se siellä ja millä tavalla.

Mut viime viikot oon ollu jotenki erilainen, enkä oo ihan vakuuttunu siitä et se on hyvä juttu. Ironmaiden. Rautalady. Tehot päällä vähän niinku jatkuvasti. Ei oo osannu ensinnäkään rentoutua kunnolla, eikä toisaalta keskittyä mihinkään 100%. Jatkuvasti on jo joku seuraava asia mielessä tai menossa. Eikä se haittais jos se pätis vaan koulu- ja duunihommiin, koska ne on pakkokin selvittää yks toisensa jälkeen. Mut kun se on vähän jo hiipinyt muuhunkin tekemiseen ja kanssakäymiseen. Levottomuus. Kylmyys. Poissaolevuus. Itsekkyys. Se, ettei tajua olla kunnolla tilanteessa läsnä ja ottaa asioita ja ihmisiä huomioon.

Ihmisillä on monia rooleja elämässä. Ystävä, puoliso, vanhempi, sisarus, sukulainen, työkaveri, tuttu. Työminä, vapaaminä, milloin mikäkin minä. Miten pitäis pystyy erottamaan missä minkäkin raja menee? Erityisesti siis työminän ja sen muun minuuden? Kai se on ihan hyvä, että oon töissä "rautalady" (niinku oon kuullut). Vähän pakkokin, kun aika on rajallista ja oon töissä kuuden miehen kanssa. Ja alakin on aika miehinen. Ja tehtävää paljon. Ja hirvee halu ja tarve aina suoriutua.. Ei sekään pakollista olis, kai sitä vois vähän vasurilla vetää välillä eikä syyllistää itseään joka helvetin typerästä asiasta. Mut en mä muuten haluu olla mikään tehopakkaus tai rautaneiti. Kylmä ja kova.

Jeih, Voicella soi Nellyn Just s dream. Tykkään. En tosin tajua mikä sen lentävän, palavan auton (???) tarkoitus tossa videossa on.

Ympärillä olevat ihmiset toimii hyvinä peileinä itselle. Lähimmät aika nopeesti heijastaa sen, jos itessä on tapahtunu muutoksia. Mut kyllä ihminen sen itse itsessäänkin tuntee. Jossain siellä takaraivossa, nenänpäässä, kulmakarvojen välissä. Rautaisuus ei oo vielä ulottanut ruostettaan työelämän ulkopuolelle, mut en myöskään halua et niin käy. Olkoonkin businessopinnot. Olkoon businesta duunissa. Olkoon miten bisnestä tahansa, menestys ei oo, eikä tuu olemaan mulle koskaan se tärkein. Ihmiset on. Ei musta oo mikskään jakkupukukiipijäks, joka aikatauluttaa minuutilleen kaiken palavereista seksiin.

Silti on hirvee tarve suoriutua, auttaa, onnistua, kyetä olemaan ja tekemään kaikenlaista. Ja typerää itsensä soimaamista ja syyllistämistä milloin mistäkin. Hitto, on hetkiä jolloin tulee huono omatunto ku bussissa ei oo muita ja kuski joutuu mun takia pysähtymään. Tai kaupassa myyjä ehtii just lähteä kassalta täyttämään jotain hyllyjä ja sit ilmestyn vetämään jotain plussakorttia kukkarosta. Että sillä lailla.. (sarjassamme 'ei näitä viitsis edes ääneen sanoa'). Aina ku teen jotain muuta ku koulu- tai työjuttuja, ni omatunto kolkuttaa koska tekemisen lista on pitkä eikä tunnu hirveesti tekemällä lyhenevän. Aina ku teen koulujuttuja, ni työt kärsii. Aina ku teen työjuttuja, koulu kärsii. Aina ku stressaan molemmista enkä osaa relata tai keskittyä, ni lähimmät kärsii. Aina jostain lävähtää napakka FAIL vasten kasvoja.

Asenteesta tääkin on pitkälti kiinni, ja nyt just se ei oo paras mahdollinen. Vituttaa vaan ku tuntuu et ei oo missään täysillä mukana, ihme vauhkoomista sinne ja tänne, keskittymiskyvyn jakamista sataan suuntaan. Eilinen prese oli hyvä esimerkki tästä -hirvee tahti ja painokas ääni, mut ei loppuenlopuks päätä eikä häntää. Jos kävis kartottamassa tämänhetkisen tilansa psykan sivustolla, jonka psykologiserkkuni joskus vinkkas http://www.skeematerapia.fi/moodit.htm. Sais jotain selkoa taas tähän talvenjälkeiseen itsensä ihmettelyyn.

Äh PLÄÄH. Onneks on musaa ja ihania ihmisiä, jotka jaksaa mua milloin missäkin olotilassa ja ajatusmylläkässä. Ja toimii peileinä, Palauttaa maanpinnalle, jos rautaneiti alkaa levittää ruostetta ympäriinsä. Ehkä tää on nyt vaan tällanen suma. Huhtikuu vielä, ni sit on kouluhommat tältä erää taas hoidettu (toivottavasti) ja voi keskittyä vaan duuniin, olla enemmän olemassa ihmisillekki. Relata vähän. Ja pääsee Puolaan, kahteen kertaan vielä. Ja alkaa toka kesä peikkopojan kaa <3

Jakoivat muuten kauppatorilla tossa pari viikkoa sitten Arlan jotain margariininäytepakkauksia. Ihan hyvä promo, ei siinä mitään. Mut miks jakaa niitä AAMULLA? Kuka haluaa työntää margariinia laukkuun ku on menossa kouluun tai duuniin?

Niin ja ostin sen H&M:n mainoksissa liehuneen kesämekon mut noi nirunaru-yläosat saa mut näyttämään sitomisleikeistä pitävältä muumilta. Kivaa. Onneks kello on jo sen verran, että voin töihin mennessä käydä viskaamassa sen takas sinne mistä tulikin.

Kuukaus vielä.
Siihen asti: SOAD - Vicinity of Obscenity
ja: Corinne Bailey Rae - Put Your Records On

Vappuna soi taas haukibiisit ja Ukkivainaat ja Norah Jonesin Sunrise. Sitä odotellessa normimäärä töitä, luennot, kuus tenttiä, ja 9 muuta rapsaa/preseä/tehtävää. Onneks väliin mahtuu Lemmenlauttaa, piraattibileitä, leffailtoja, treeniä, mokkalatteja, ja muuta pientä karkumatkaa arjesta. Ja omatunto takaraivossa saa kiljua äänensä käheeks. Rautaneiti, hitonmarjat.
« Uudemmat -