IRC-Galleria

Pinsetti

Pinsetti

::Mukava ta-va-ta::

Selaa blogimerkintöjä

Blogi

« Uudemmat -

Kehen mitenkin sattuuTorstai 10.10.2013 14:46

Tyksin vaaleenpunaisissa pyjamahousuissa nälkäisenä, tavallisen kipuisena, mut toiveikkaana. Odottelua ja ajattelua ennen ku vedetään tukisukkaa jalkaan ja kärrätään avattavaks.

Oon tän viimesen kymmenen vuoden aikana jutellu aika monen kanssa ja aika moneen kertaan kivuista ja oloista. Monta kertaa joku on kertonut omia olojaan lisäten, että "eihän nää mun kivut oo varmaan mitään verrattuna noihin sun". Mut kipu on äärimmäisen suhteellista. Ei mun kivut oo sen isompia tai pienempiä ku sellasen, jolle tulee krapulassa päänsärkyä, tai sen, joka pamauttaa varpaansa sohvankulmaan. Kipu tuntemuksena on tuttu kaikille -ja aina yhtä paskamainen tuttu.

Ei oo tarkoitus valittaa. Oon hyvin tietoinen siitä, että maailmassa on ihmisiä, jotka näkee nälkää, joilla on hirveitä sairauksia, tosi pahoja, murskaavia ongelmia ja vastoinkäymisiä. Oon myös tietoinen, että ihmisiltä leikataan päitä, sydämiä, selkäytimiä, kasvaimia, kokonaisia raajoja. Se, että on kipuja ja että poistetaan yks kylkiluu ei varmasti oo pahinta mitä voi ihmiselle tapahtua. Mut eihän niin voi elää, että ikinä ei saa tuntea surua, kiukkua, turhautumista, tai toivoa siks, että jollain muulla sitä on varmasti enemmän. Jollekulle kännykän hajoominen tai sormen murtuminen ketuttaa niin helvetisti, että tekee mieli hajottaa paikkoja, kirkua ja parkua. Toiselle tieto vaikka kodin menettämisestä tai kuolemasta saa vasta samat mittasuhteet ku edellinen.

Mulle kymmenen vuotta jatkuneeseen kiputilaan ja tänään tehtävään leikkaukseen siis liittyy aika paljon erilaisia fiiliksiä, joita joku muu ei ehkä koskaan koe. Mulle tää on yks elämäni isoimpia juttuja. Ei siks, että leikataan, onhan mulla avattu polvea ja vatsaa jo aiemmin. Eikä siks, että mun kivut olis jotenkin täysin sietämättömät ja huutaisin niiden takia suoraa huutoa.

Vaan siks, että tää on ollu niin järkyttävän pitkä prosessi. Siks, että kivuista on kasvanu osa mun koko olemista, mua itteeni. Kipu, on se sitten ollu vähempää ja jomottavampaa, tai kovempaa ja vihlovampaa, on määrittäny mun elämääni joka päivä jo vuosikymmenen ajan. Ja siis nimenomaan ihan joka päivä. Ajatus siitä, että ehkä vielä joskus tulee sellanen päivä, jolloin ei satu mihinkään, on tosi vieras. Osaanko mä edes olla ilman sitä, että johonkin sattuu jollain tapaa koko ajan?

Matkan varrelle on mahtunu monia kipuasian suhteen mieleen jääneitä hetkiä, joista yks oli Kauppiaskadun kämpän keittiössä joskus vuonna 2005 tai 2006. Kysyin pöydän vieressä istuvalta pikkubroidiltani ja serkkusiskoltani miltä se tuntuu, ku ei satu koko ajan. Niiden ilmeet ja vastaus oli samaa luokkaa: "Siis niinku.. täh? Ei se miltään tunnu". Oon monta kertaa pohtinu, että eikö muka jokaseen ihmiseen satu johonkin jollain tavalla koko ajan, ja mulla se vaan sattuu olemaan yläselkä ja pää? Jos kuuntelee hiljaa itteensä, ni eikö muka JOHONKIN paikkaan kropassa satu? Ja jos ei, niin miten ihanalta se mahtaakaan tuntua?

Mut niinhän sitä ihminen ajattelee kaikesta, mikä on itsestäänselvää. Vasta ku menettää käden, kodin, rakkaan, kyvyn puhua, nähdä, kävellä, ostaa asioita, tai nauttia kivuttomasta olotilasta.. Vasta sitte sitä miettii, kaipaa, ihmettelee, ja toivoo.

Kesällä 2004 olin Auran Keitaalla töissä ja pahimpina päivinä menin seisoo olkapää kylmiön ovea vasten ja paruin, että mikä vittu siellä voi näin helvetisti sattua. Kävin Tyksissä magneeteissa, ENMG-kuvissa, kaularangan taivutuskuvissa, missä lie testeissä. Fysiatrilla, sähköhoidossa, akupunktiossa, osteopaatilla, fysioterapiassa, hieronnassa, ja voin sanoa, että lääkkeitä kokeiltiin jo sillon ekan parin vuoden aikana aika montaa erilaista. Nuori ja vähän nykyistä vahvempi kun kuvittelin olevani, niin otin yläselkään tatuoinnin "kivun merkiks". Kuvittelin varmaan jotenkin niin, että kyllä mä tän kestän ja olkoot siellä, kipu. Ikään ku olisin sen jotenki voinu tatskalla sinetöidä.

Vuosien mittaan nyt sit on ollu aivan tarpeeks tilanteita, joissa kivut joko rajoittaa, määrittää, tai ihan vaan vituttaa olemista. Puhumattakaan siitä, miten paljon ne on vieny aikaa ja rahaa eri hoitojen ja kokeilujen muodossa. Läheiset on kuunnellu, kestäny, ja myötäeläny tätä paskaa ja mun puheita, oloja, tiloja, ja vaikka mitä enemmän ku tarpeeks. Lääkkeitä oon syöny siinä määrin, et mun normaalista päiväannoksesta useampi terve ihminen tipahtais tai olis vähintäänkin ihan pöllyssä. Koneella en pysty tekee töitä montaa tuntia putkeen ilman, että kivut kasvaa ihan sietämättömiks (ja kun nykyään ne on noussu olkapäästä myös päähän). En viitti enää käyttää painavia huiveja tai koruja, aurinkolaseja, tai niskalenkkipaitoja. Onneks sivuponnarit on olevinaan muotia, koska normaalit nutturat ja ponnarit nostattaa päivän mittaan kipua kovemmaks. Normirintsikoita ei voi käyttää ku hetkittäin, muutoin käytössä on Shock absorberit (joita muuten suosittelen lämpimästi. Litistää kunnolla ja tekee ehkä vähän Madonna-buubsit mut eipä ainakaan tavara pompi naamalle vaikka miten juoksis). Punttitreeni vetää ihan lukkoon, ja pahimmillaan tekee sen mitä pari vuotta sitte ku innostuin liikaa käymään salilla; lähtee taju mm. Citymarketin kassalla, ku veri ei kierrä päähän.

Nythän ne siis lopulta uusista magneettikuvista katsoi, että jotain outoa siellä ylimmän kylkiluun tietämillä on (sama outous, joka muuten näkyy jo vuoden 2009 kaularankakuvista mut joka silloin sivuutettiin "kaulakylkiluuna, joka on aika yleinen"..). Sitä ei tiedä kukaan miten noinkin hyvin solisluun ja muiden takana piilossa oleva luu on joskus voinu murtua, ilman että koko olkapää olis jossain onnettomuudessa murskaantunu. Mut murtunu ja katkennu se siis joskus on, jäänyt luutumatta, ja kasvattanut sit omin päin murtumakohtaan valenivelen. Ja se siellä painaa hermoja, valtimoa, lihaksia sun muita systeemeitä. Sen takiahan punttijumppa vaan pahentaa, kun systeemit on muutenki ahtaat ja puristuksissa, ni kasvavat lihakset ahdistaa sitä entisestään.

Ja nyt sit tossa parin tunnin päästä ne menee kainalon kautta sisään, ottaa jotkut oksasakset käteen, ja naksauttaa sen kylkiluun huijarinivelineen irti sieltä. Ja kyllä, se on mulle (ja monelle muullekin johon mun kivut on vaikuttaneet) aika pirun iso asia vaikkei elämästä ja kuolemasta ookkaan kysymys. Tai elämästä kyllä on. Koko siitä loppuelämästä, jonka mä haluaisin elää ilman kipuja ja niiden tuomia rajoitteita. Tehdä töitä, tanssia, olla rakkaiden kanssa, olla hyvällä päällä, olla myrkyttämättä kroppaani lääkkeillä, puntata ja häärätä ilman pelkoja, jaksaa kantaa ja kasvattaa muksuja, jaksaa kantaa ja kasvattaa itteeni.

Kolmen biisin pätkät on aikojen mittaan pyöriny mulla tiettyinä hetkinä päässä. Apulannan Koneeseen kadonnut: "Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla" (ei muuten kuole, oon kokeillut), Jonna Tervomaan Kupla: "Mistä tiedät kun sua sattuu, kuka kertoo kun se loppuu? Pinnan alle kaikki jää, mukanaan sua kupla kuljettaa", ja Laura Närhen Se ei mee pois: "Se ei mee pois puistoissa ja katujen kulmilla, se ei mee pois museoissa ja kirjakaupoissa. Ei mee pois, kuljin kanssasi katuja pitkin, suutelin ilmaa ja yksin itkin".

Just tällä nimenomaisella hetkellä Katy Perryn Roar sekä biisinä että ylettömän hyväntuulisena videona tän oman eristyshuoneeni telkkarista toimii paremmin ku hyvin. Toimii, kun vielä pystyn tanssimaan hetken ennen pakollista taukoa, ja kun toivoa ja tahtoa riittää pelkojen ja turhautumisen sijaan. Toimii, kun mulla on elämässä kaikki kipua lukuunottamatta paremmin ku vois toivoa, ja ympärillä pirun mahtavia ihmisiä.

Täs olis, vihatulle pitkäikäiselle kaverilleni Kivulle. Ole hyvä, tack och adjö, kiitos ei mistään ja toivon mukaan lopullisesti; heippa.

(Tämä luonnollisesti täysillä tanssien ja laulaen niin, että nää sydänosaston mummot ei enää kohta tarvii tahdistinta)

I used to bite my tongue and hold my breath
Scared to rock the boat and make a mess
So I sat quietly, agreed politely
I guess that I forgot I had a choice
I let you push me past the breaking point
I stood for nothing, so I fell for everything

You held me down, but I got up
Already brushing off the dust
You hear my voice, you hear that sound
Like thunder gonna shake the ground
You held me down, but I got up
Get ready cause I’ve had enough
I see it all, I see it now

I got the eye of the tiger, a fighter, dancing through the fire
Cause I am a champion and you’re gonna hear me roar
Louder, louder than a lion
Cause I am a champion and you’re gonna hear me roar

ErrorTiistai 06.03.2012 14:22

Tarjoiluehdotus: pakastepinaattikeittoa kansio- ja kuittivuoren päältä. Sentään sulatin tän keiton sen sijaan et olisin imeskelly jäistä pinaattikuutiota.

Se olis tosin saattanu olla ihan toimiva tai ainakin jäähdyttelevä vaihtoehto tän haistapaska-aamupäivän jälkeen, kun joka ikinen systeemi, softa, ja ohjelma nauraa päin naamaa. Ja kun en oo ammatiltani suutari, räätäli, pikipöksy, tai pietari, enkä mikä muukaan käsityöläinen, vaan naputan parhaillaankin kahta läppäriä kerrallaan niin tuppaa vähän tahmaamaan työnteko jos tekniikka kusee.

Yritän kahlata läpi helmikuun lappusia, reskontraa, veroja, kuitteja, mitä näitä nyt ikinä onkaan mitä pitää aina kuun vaihteessa kasata ja tsekata. Ja esimerkiks iki-ihana ostolaskuohjelma ei aukee, vaan sen sijaan ilmoittaa ystävällisesti keltaisen huutomerkkikolmion kera, että "On ilmennyt virhe".

No on joo; se, että nousin tänään sängystä.

Mut paistaahan se aurinko risukasaankin, mikä tosin ei paljoa helpota, koska en istu risukasassa vaan varjon puolella toimistossa.

Meen varastohuoneeseen potkimaan pahvilaatikoita.
Lounastauko. Nuudelia ja tölkki kokista työpöydän ääressä, Dean Martin rätisee läppärin kajareista.

Ensimmäinen kirkas ja kaunis talvipäivä, pieni valkonen kuorrutus ja aurinko paistaa. Pitäis varmaankin hartaasti tuijottaa puolikuolleen bonsaipuun ohi ikkunasta ulos kirkkaille hangille ja miettiä syntyjä syviä.

Tuijota tässä sitte ku migreeniä puskee niin, että ripsiä myöten vihlasee ku yrittääki vilkaista ulos aurinkoon. Tää on ehkä ainoa päivä ikinä että oon ilonen siitä, et töihin tullessa ja täältä lähtiessä on pimeetä. Tää on muutenkin ihan kusetusta, että yli kahteen kuukauteen mulla ei oo ollu tätä tuskaisen kirskuvaa pääkipua. Mut nyt ku luulin et pienimmätki kivut häviää tervakeuhkojen puhdistuessa ja veren virratessa vapaasti, ni eiiiii. Sama paska jatkuu ku ennenki. Mä inhoon tätä ensin ohimolle nousevaa vihlontaa, joka leviää siitä silmäkuoppiin ja lopulta ylätakahampaisiin, niin että käytännössä koko etupuoli päästä sattuu.

MUT EI TÄSSÄ MITÄÄN, kaikkeen tottuu. Eikä voi sattua kun ei vertakaan tule.

Jos heittäis vielä kolmannen 600mg buranan nassuun, odottais että se auttais yhtä hyvin ku edelliset kaks (eli ei sitten paskankaan vertaa), ja tilais sen jälkeen tuhat käyntikorttia kiinasta.

Hippa!Keskiviikko 28.09.2011 16:19

Öömtuota, tää syksy pelaa mun kanssa jotain hippaa tai nattaa tai vastaavaa kummallisen nimistä lastenleikkiä. Mä juoksen nyt siis perässä ja ihmettelen, miks jotenki tuntuu etten saa duuneja tai mitään aikaseks vaikka tääkin on eka kerta pitkään aikaan ku en tee töissä ..no, töitä. Pari yötä pyöriny sängyssä miettien et missäs nyt mennään. Yllättäen, kirjottamisentarve iskee siinä vaiheessa kun ajatukset alkaa tippuilla päästä ja pomppia ympäriinsä.

Viime yönä tulin muun muassa seuraaviin tuloksiin:

- Valtaosa ihmisistä on aina enemmän tai vähemmän pihalla siitä, mitä tai kuka itse on, mitä haluaa, mitä haluaa sitten kun on saanut aiemmin haluamansa, eikä kukaan oo koskaan täysin valmis paitsi sitten lopulta (hautaan). Tai jos sattuu olemaan sellainen tilanne, että kaikki tuntuu valmiilta ja vois olla tyytyväinen, niin sit on levoton (tosin tää ei mee edellisen yleistyksen piikkiin vaan on lähinnä henkilökohtainen dilemma).

- Mun on pakko mennä parturiin, koska kohta mua ei erota betoniseinästä tän harmaanvaaleen juurikasvun kanssa

- Tää syksy on TAAS, taas taas taas ihan erilainen ku aiemmat, kaikki muuttuu joka vuosi, koko ajan, vaikka periaatteessa mikään ei oo muuttunu: oon edelleen opiskelija samassa koulussa, töissä samassa duunissa, parisuhteessa saman pörröpään kanssa, ystäviä samojen ihmisten kanssa, asun samassa kaupungissa. Ja niin edelleen. Eli mikä sit lopulta on muuttunu niin paljon, että tuntuu et kaikki on taas ihan eri tavalla?

- Parvekkeen ovi ulvoo

- En muistanu ostaa niittejä

- Tässä elämä on

Meillä on olkkarissa digitaalinen valokuvakehys, jonka yhtenä kuvana aika ajoin ruudulle pyörähtää Jonathan Elleryn teksti "Be fearful of mediocrity". Mä sen kuvan sinne oon lisännyt. Mitä oon silläkin yrittäny itelleni todistella? Että keskinkertainen on pelottavaa? Senkö takia nyt on rauhaton olo, että keskivertoelämää tässä kuitenkin eletään. Pitäiskö olla aina tiedossa jotain hypeä tai draamaa, jotta mulla pysyis draivi päällä?

Mitä odotettavaa nyt on? Aina pitäis olla jotain mitä odottaa. Joulu tai parturissakäynti ei ihan riitä sytyttämään.. Täytyy siis keksiä jotain.

Siinä keksimisen lomassa voisin photoshoppailla pari tuntia ja opiskella vähän espanjaa. Osaan sitten ens vuoden tomaattisodassa laskea yhdestä kymmeneen ja kysyä mitä kuuluu, en mä kuitenkaan muuta muista. Kätevää.

School's OUTTorstai 28.04.2011 13:19

Tentit noudattaa nykyään aina samaa kaavaa: bare minimum. Teen just ja just sen verran, että pääsen läpi ja/tai saan keskiarvon pidettyä yli 3,2:n. Näin siis äskenkin B2B-tentissä, johon luin vartin ja raapustin jotain mitäikinä lässynläätä kolme varttia. Sitäpaitsi lyijykynällä kirjoittaminen on tuskaa, etenkin jos se kynä on aivan liian nysä ja evoluutio alkanu muokata sormia lähinnä näppikselle sopivaks.

Nyt sit vielä international technology transferin kotitentti ja raportti, ja sit on tältä lukuvuodelta KAIKKI shaiba pois käsistä. Saa keskittyä vain ja ainoastaan töihin. Eipä oo viime aikoina paljoa jaksanut koulu innostaa. Onks se joku ihme.. Oon ollu koulussa siitä asti ku oli 7-vuotias ja pitäny yhden vuoden duunivapaata edellisen ja nykyisen AMK:n välissä. Ziisus, melkein 20 vuotta perse hinkannut koulun penkkiä (ja levinnyt siinä vuosien varrella aika tavalla). Ihme tutkintohamsteri. Vaikka eipä tässä kiire mihinkään ole, töitä on tullu tehtyä ja tulee tehtyä tästä ikuisuuteen.

Jokatapauksessa oksennan, jos joku mainitsee kesän aikana sanat 'tentti', 'raportti', 'ryhmätyö', 'luento' tai 'presentaatio' millä tahansa kielellä.

Aamu oli muutenki ihan tuskaa. Valitsin todella väärän päivän torkuttaa vartin, jonka jälkeen lähdin naama tyynynpainaumilla hirveetä munaravia koululle (kun se pyörä kerran pöllittiin, kirosana perkele). Näytin perunalta, jolla on silmänrajauskynää. Hiuslakkakin loppu just sopivasti, suihkin pelkkää ponnekaasua etutukkaan. Että voi ihminen olla nätti.

Raportin matskut tuijottaa mua lattialla. Artikkeli "A dream deferred" eli viivästynyt unelma (no todellakin..), josta pitäis nyt sit kirjoittaa joku älykäs parin tuhannen sanan analyysi. Mahahapot kutittaa kurkkua. "High-tech entrepreneur in a low-tech world", nyt nousee jo aamuisen Batteryn maku suuhun. Nää viimeiset kouluvedot on ihan tuskan takana. Kitinää kitinää, wää wää. Viivästytän vaan omaa unelmaani, jos en nyt nielaise ja ala näpytellä asiatekstiä. Muutaman tunnin päästä koittaa neljän kuukauden vapaus, joka alkaa parilla viikolla Puolassa, jatkuu duunien (ja ainoastaan duunien, eikä tän koulu-duunisekametelisopan!) merkeissä, ja myös päättyy pariin viikkoon Puolassa ja tomaattisotaan Espanjassa parhaassa seurassa. Now, THERE's a dream.

(BTW, Replay Music 3:lla saa musat Spotifysta koneelle talteen ja siitä sit MP-soittimeen. Voi tätä onnen päivää! Johan olikin puhelimessa ollu kaks vuotta samat biisit.. Crackatun version kyseisestä softasta löytää täältä http://thepiratebay.org/torrent/4615892/Replay.Music.v3.45.CRACKED-ViSUAL)

Nykyään muuten parisuhteisiin on tullut yks askel lisää. Jos aiemmin muutettiin yhteen, mentiin kihloihin, ja sitten sanottiin 'tahdon' ja pappi sanoi että 'aamen vaan teillekin', niin nykyään ennen tätä kaikkea otetaan vielä yhteinen Facebook-askel. Olen siis nyt virallisesti maailman ihanimman miehen Facebook-rouva. Aikamoista.

SmurffiasuMaanantai 18.04.2011 21:51

Myyjät ihmetteli et onkohan tolla kaikki muumit laaksossa, ku mua alko naurattaa kipaistessani rättikauppoja läpi hammaslääkärin jälkeen. Ei muuten, mut pari viikkoa sitte etin sitä punasta mekkoa suurinpiirtein kyynel silmässä, eikä mistään löytyny. Nyt on sitte kyseisenväristä hepenettä joka tanko täynnä. Ja NYT pitäs sit löytää ton toisen puoliskon ikääntymisjuhliin sinistä päällepantavaa. Smurffiasu.

Tajusin, että mulla ei oo farkkujen lisäks kun tasan yks sininen vaatekappale. Sekin turkoosi epilepsiasurffipaita, joka on vähän siinä sinisen ja häiriintyneen kirjavan ja kimaltavan rajoilla. Täytyy siis taas lähtee kauppoihin. Voi kekkuli.

Sinipunaiset mietteet saa nyt rajoittua kuteisiin, en edes jaksa lähteä nassuttamaan tätä vaalizembaloa vaikka eilen hakkasinkin kaksin käsin päätä seinään.

Mul on kuulemma nyt niin ihana hymy, että taidetaan lähteä ostamaan tortellineja. Tai jotain, en minä nyt jaksa miettiä että ollakko järkeväkö vai eikö ollakko vaiko naulakko. Toi sinipöksyinen mies on nähny paavin livenä. Herraisä.

(ei, en ole pöllyssä vaikka kävinkin hammaslääkärillä maistelemassa desinfiointiainetta. Syntymähumala on halvin humala)

Iron maiden (rautaneiti)Tiistai 05.04.2011 12:06

Voi tätä itsetutkiskelun ihanuutta.. Väkisinkin tulee aikoja, jolloin on pakko pysähtyä, ottaa se peili siihen naaman eteen ja nähdä muutakin ku tummat silmänaluset. Mielelläni karistaisin nää ajatukset, läästäisin vähän meikkiä silmänalusiin, ja jättäisin katsomatta sinne silmiin asti, että ketäs se siellä ja millä tavalla.

Mut viime viikot oon ollu jotenki erilainen, enkä oo ihan vakuuttunu siitä et se on hyvä juttu. Ironmaiden. Rautalady. Tehot päällä vähän niinku jatkuvasti. Ei oo osannu ensinnäkään rentoutua kunnolla, eikä toisaalta keskittyä mihinkään 100%. Jatkuvasti on jo joku seuraava asia mielessä tai menossa. Eikä se haittais jos se pätis vaan koulu- ja duunihommiin, koska ne on pakkokin selvittää yks toisensa jälkeen. Mut kun se on vähän jo hiipinyt muuhunkin tekemiseen ja kanssakäymiseen. Levottomuus. Kylmyys. Poissaolevuus. Itsekkyys. Se, ettei tajua olla kunnolla tilanteessa läsnä ja ottaa asioita ja ihmisiä huomioon.

Ihmisillä on monia rooleja elämässä. Ystävä, puoliso, vanhempi, sisarus, sukulainen, työkaveri, tuttu. Työminä, vapaaminä, milloin mikäkin minä. Miten pitäis pystyy erottamaan missä minkäkin raja menee? Erityisesti siis työminän ja sen muun minuuden? Kai se on ihan hyvä, että oon töissä "rautalady" (niinku oon kuullut). Vähän pakkokin, kun aika on rajallista ja oon töissä kuuden miehen kanssa. Ja alakin on aika miehinen. Ja tehtävää paljon. Ja hirvee halu ja tarve aina suoriutua.. Ei sekään pakollista olis, kai sitä vois vähän vasurilla vetää välillä eikä syyllistää itseään joka helvetin typerästä asiasta. Mut en mä muuten haluu olla mikään tehopakkaus tai rautaneiti. Kylmä ja kova.

Jeih, Voicella soi Nellyn Just s dream. Tykkään. En tosin tajua mikä sen lentävän, palavan auton (???) tarkoitus tossa videossa on.

Ympärillä olevat ihmiset toimii hyvinä peileinä itselle. Lähimmät aika nopeesti heijastaa sen, jos itessä on tapahtunu muutoksia. Mut kyllä ihminen sen itse itsessäänkin tuntee. Jossain siellä takaraivossa, nenänpäässä, kulmakarvojen välissä. Rautaisuus ei oo vielä ulottanut ruostettaan työelämän ulkopuolelle, mut en myöskään halua et niin käy. Olkoonkin businessopinnot. Olkoon businesta duunissa. Olkoon miten bisnestä tahansa, menestys ei oo, eikä tuu olemaan mulle koskaan se tärkein. Ihmiset on. Ei musta oo mikskään jakkupukukiipijäks, joka aikatauluttaa minuutilleen kaiken palavereista seksiin.

Silti on hirvee tarve suoriutua, auttaa, onnistua, kyetä olemaan ja tekemään kaikenlaista. Ja typerää itsensä soimaamista ja syyllistämistä milloin mistäkin. Hitto, on hetkiä jolloin tulee huono omatunto ku bussissa ei oo muita ja kuski joutuu mun takia pysähtymään. Tai kaupassa myyjä ehtii just lähteä kassalta täyttämään jotain hyllyjä ja sit ilmestyn vetämään jotain plussakorttia kukkarosta. Että sillä lailla.. (sarjassamme 'ei näitä viitsis edes ääneen sanoa'). Aina ku teen jotain muuta ku koulu- tai työjuttuja, ni omatunto kolkuttaa koska tekemisen lista on pitkä eikä tunnu hirveesti tekemällä lyhenevän. Aina ku teen koulujuttuja, ni työt kärsii. Aina ku teen työjuttuja, koulu kärsii. Aina ku stressaan molemmista enkä osaa relata tai keskittyä, ni lähimmät kärsii. Aina jostain lävähtää napakka FAIL vasten kasvoja.

Asenteesta tääkin on pitkälti kiinni, ja nyt just se ei oo paras mahdollinen. Vituttaa vaan ku tuntuu et ei oo missään täysillä mukana, ihme vauhkoomista sinne ja tänne, keskittymiskyvyn jakamista sataan suuntaan. Eilinen prese oli hyvä esimerkki tästä -hirvee tahti ja painokas ääni, mut ei loppuenlopuks päätä eikä häntää. Jos kävis kartottamassa tämänhetkisen tilansa psykan sivustolla, jonka psykologiserkkuni joskus vinkkas http://www.skeematerapia.fi/moodit.htm. Sais jotain selkoa taas tähän talvenjälkeiseen itsensä ihmettelyyn.

Äh PLÄÄH. Onneks on musaa ja ihania ihmisiä, jotka jaksaa mua milloin missäkin olotilassa ja ajatusmylläkässä. Ja toimii peileinä, Palauttaa maanpinnalle, jos rautaneiti alkaa levittää ruostetta ympäriinsä. Ehkä tää on nyt vaan tällanen suma. Huhtikuu vielä, ni sit on kouluhommat tältä erää taas hoidettu (toivottavasti) ja voi keskittyä vaan duuniin, olla enemmän olemassa ihmisillekki. Relata vähän. Ja pääsee Puolaan, kahteen kertaan vielä. Ja alkaa toka kesä peikkopojan kaa <3

Jakoivat muuten kauppatorilla tossa pari viikkoa sitten Arlan jotain margariininäytepakkauksia. Ihan hyvä promo, ei siinä mitään. Mut miks jakaa niitä AAMULLA? Kuka haluaa työntää margariinia laukkuun ku on menossa kouluun tai duuniin?

Niin ja ostin sen H&M:n mainoksissa liehuneen kesämekon mut noi nirunaru-yläosat saa mut näyttämään sitomisleikeistä pitävältä muumilta. Kivaa. Onneks kello on jo sen verran, että voin töihin mennessä käydä viskaamassa sen takas sinne mistä tulikin.

Kuukaus vielä.
Siihen asti: SOAD - Vicinity of Obscenity
ja: Corinne Bailey Rae - Put Your Records On

Vappuna soi taas haukibiisit ja Ukkivainaat ja Norah Jonesin Sunrise. Sitä odotellessa normimäärä töitä, luennot, kuus tenttiä, ja 9 muuta rapsaa/preseä/tehtävää. Onneks väliin mahtuu Lemmenlauttaa, piraattibileitä, leffailtoja, treeniä, mokkalatteja, ja muuta pientä karkumatkaa arjesta. Ja omatunto takaraivossa saa kiljua äänensä käheeks. Rautaneiti, hitonmarjat.

Täyttä kusetustaPerjantai 01.04.2011 17:27

Rillit, aprillit, pikkurillit, ratiritirallaa. "Läskisoosit takaisin kouluihin", "Galtsukuvissa ei saa enää näkyä kahta tyttöä yhden kupin kanssa", "Italian ympäriajo alkaa Tanskasta". Epämääräisiä sydämentykytyksiä, paniikkikohtauksia, hetkessä haihtuvia iloja ja muita tunnelatauksia koko päivä pullollaan. Joudutaan onnettomuuksiin, pamahdellaan paksuks, mennään naimisiin, saadaan ylennyksiä ja naarmutellaan isin autoja.

Eeheheheh.

Kakarana saatiin täti hetkeks paniikkiin leipäveitsellä ja ketsupilla. Tän mun toisen puoliskon valesakkolappu duunikaverin auton tuulilasissa on ihan ykkösmatskua. Ja viime lauantain "oon jumissa täällä Espoon takana" (ei ku hetkinen, oonkin sun olkkarissa) oli elävä ja onnistunut esimerkki siitä, miten kiva läheisiään on jekuttaa ihan koska vaan. Epic fail mun osalta, kun en omaa miestäni rekisteröi. Mikähän siinä on niin riemastuttavaa, että onnistuu ns. 'vetämään toista nenästä' (on muuten helvetin tyhmä sanonta)? Epic faces? Onnistumisen ilo? Kaipuu hiekkalaatikolle vetämään sitä söpöä tyttö letistä/pöllimään sen ihanan pojan lippistä? Mihin perustuu onnistuneen kusettamisen ihanuus?

Arveluttavaa aprillipäivässä on se, että tänään saa valehdella ihan mielin määrin eikä kukaan tiedä pitäiskö uskoa vai ei. Tai sitte voi kertoa jotain mitä on jääny kertomatta. Sit kun kuitenkin tulee heti kuset housuun ja menee pupu pöksyyn ja muuta mukavaa ni voi vaan huudahtaa, että "APRILLIA, hah hah, ei mulla oikeesti oo vaimoa ja kolmea lasta Gambiassa/parin omakotitalon verran velkaa/rikosrekisteriä/homorakastajaa".

Leikkimielisyys kunniaan, mut mielellään ilman että joku oikeesti saa slaagin ja joutuu sinne sairaalaan. Henk. koht. en usko tänään yhtikäs mitään, ihan vaan varmuuden vuoks. Toivottavasti kukaan ei oikeesti joudu onnettomuuteen tai mee naimisiin ja soita mulle, ku kuitenki alan vaan nauraa että "olipa hyvä läppä". Melko epäkohteliasta.

PMMP - Lörpötys

Sano lamppu, sano lamppu.
Sinä olet paksu pamppu.
Sano rauta, sano rauta.
Sinä laiha kuni lauta.
Liru laru loru, moni turha poru
ratkiriidaksi muuttuu.

Löpö löpö löpö, se on ihan höpö,
joka leikistä suuttuu.
Liru laru loru, moni turha poru
ratkiriidaksi muuttuu.
Löpö löpö löpö, se on ihan höpö,
joka leikistä suuttuu.

Sano laulu, sano laulu.
Sulla tuhma naamataulu.
Sano rokka, sano rokka.
Olet aika kovanokka.
Liru laru loru, moni turha poru
ratkiriidaksi muuttuu...

Sano laukku, sano laukku.
Eipä haavoita se haukku.
Sano kieli, sano kieli.
Eikä tule paha mieli.
Liru laru loru, moni turha poru
ratkiriidaksi muuttuu...

Sano tutti, sano tutti:
Kutti kutti ähäs-kutti.
Sano hoppu, sano hoppu.
Tämä lörpötys on loppu.
Aurinkoisena maanantaina vuonna 1985 klo 13:05 putkahti maailmaan iso punainen, ja silloin jo äänekäs tyttö. Porukat sai onnittelukortteja, jotka löytynee vieläkin jostain landelan laatikosta. 26 vuotta myöhemmin sama iso punainen tyttö avaa feissarin ja saa 140 onnittelupäivitystä. Että sillä lailla. Pakko sanoa, että on näissä sosiaalisissa medioissa mieltä lämmittäviä ominaisuuksia.

Synttärit on muutenkin aika hauska ilmiö. Juhlitaan vuosi toisensa jälkeen ihmistä itseään. Toivotetaan onnea. Toivotetaanko sitä siks, että on vieläkin elossa? Vai siks, että onnea tässä elämässä tarvitaan? Vai ihan muuten vaan? Hälläväli, kivalta tuntui saada roppakaupalla onnentoivotuksia.

Oho, nyt pitää laittaa mailia puusepälle.

No MUTTA, juhlittiin sitten tämänkin punatukan syntymää punamustissa merkeissä messuviikon päätteeks. Hauskaa oli, ja punamustiin pukeutunutta porukkaa tuli paikalle yllättävän paljon. Mä kävin päivimäisesti täysin ylikierroksilla, en ollu kolmea minuuttia kauempaa yhdessä paikassa, ja taitavasti onnistuin ignooraamaan toisen puolikkaan olemassaolon tekoripsikriisissäni.

Mut hei, onko pakko tehdä jekkuja kun tietää, että toinen on vähän yksinkertainen? xD Vartin verran siinä vissiin meni ennen ku lopulta tajusin ketä siinä lattialla istuu niin ujosti ja hillitysti. Soitti vielä aiemmin, että on jumissa jossain Espoon takana. Ja pikkuveli mukana juonessa heti, "kävin vaan kaverille soittamassa". Heh heh, niinpä justiinsa xD Oonhan mä tietty tottunu siihen, että saatan olla vähän huvittava mut tää oli jo melko priceless :D kiitti kaverit, saitte mut tsekkaamaan että onko mulla joku hassu lappu selässä tai näkyykö pikkarit :D Aprillipäivänä en usko mitään mitä toi toinen puolikas sanoo tai tekee. Jos se vaikka kysyy, että otanko mehua, niin en varmasti ota. Tai kertoo ostaneensa jonkun leffan ni alan vaikka vaan varmuuden vuoks nauraa katketakseni.

Lopulta saatiin tukka taakse, boolit keiteltyä, pikkupitsat uuniin ja valot pois. En oo ihan vakuuttunut, että meidän tunnelmallinen Earth Hour oli ihan ideaali. Olihan meillä melkein kaikki valot pois, mut musa pauhas, uuni posotti ja telkkarikin välkkyi. Että sellasta energiansäästömeininkiä. No mut ajatus on tärkein, ja kyllä mun mielestä pitää antaa pisteet siitä, että enemmän ja vähemmän humalainen ja vielä pääosin mustiin pukeutunut ihmisjoukko uskaltaa olla pienessä pimeässä tilassa avotulen kera.

Ilta meni älyttömän nopeesti, jatkui Apinaan, jossa edelleen ryntäilin ku väkkärä joka suuntaan. Ei ehkä ihan paras idea yrittää olla illan emäntä messuviikon jälkeen, ku keskittymiskyky on kolmevuotiaan tasolla jo muutenkin, ja parin drinksun jälkeen täysin olematon. Mut kiitos ihanat ystävät seurasta, ja mahtavista, pääosin punasävyisistä lahjoista. On punkkua, roseviiniä, chilisuklaata, lakua, vitamiinijuomia, Big Red-purkkaa, tulppaaneja, soivaa Star Wars-korttia, kynsilakkaa, Tabermanin viinilaseja, laukkua, silityslautaa, pirunsarvia, korutaulua, moppia, ruusua, muumisarjiksia, vaikka mitä. Oon ehkä ollut siis aika kiltti tänä vuonna, tai ennemminkin mulla on ihan mahdottoman ihania kavereita :)

Ilta päättyi kellojen hypätessä tunnilla eteenpäin, mikä oli loppuenlopuks pelkästään hyvä juttu. Enpä olis enää toista tequilashottia kestänytkään ;)

Oho, onpa kello paljon. Täytyy lähtee opettelemaan strategisen henkilöstöjohtamisen kiemuroita.

Tekis mieli vähän jo aloitella opinnäytetyötä, kun sit vois kuvitella vaikka joskus valmistuvansa. Otan pientä boostia Puolasta, johon lähden toukokuussa pariks viikoks! Jeih, ihan huippua! Koulu maksaa matkat, majoitukset ja kaikki, ja mä saan vaan nautiskella reissusta, ihmisistä ja varsinkin projektin sisällöstä. Mut siitä lisää sit joskus, en viitti yöpaidassa lähtee kouluun.

Kuljen sitten vaikka alastiLauantai 26.03.2011 14:32

Kyllä mä sen oon tiennyt että oon kohtuullisen epätrendikäs ja muottiin sopimaton tyyliltäni, mut on se nyt helvetti ettei tästä kaupungista löydy punasta mekkoa. Ja hyvin vähän muutenkaan punaista, siis oikeesti punaista, siis tulenpunaista. Joka putiikki on täynnä jotain persikkaa, roosaa ja mummon kalsareiden väristä rättiä. Hillittyä ja pelkistettyä, ihanan maanläheistä. Jos mä haluan nudetyylin ni heitän kuteet nurkkaan ja juoksentelen alasti. Ja kuka tän ohuesta puuvillasta tehtyjen HAALAREIDEN villityksen on keksiny? Käsittämätöntä. Tän pitunen ja kokonan nainen näyttäis niissä vermeissä jostain hippiraksalta karanneelta isolta vauvalta. Ihanaa tää nykymuoti, sopii mulle oikein vallan mainiosti.

No, löysin mä sitten jonkun XS-kokoisen blingbling-topin, joka on ehkä vähän kyseenalainen aikuiselle naiselle. Ei pidä mummoutua liian aikasin, ja diiva mikä diiva. Vanhaa mekkoa niskaan vaan, seura ja fiilis on tärkeintä tänään.

Sokoksella oli taas 3+1 -helvetti irti, teki vähän mieli vetästä muutamaa ruusupuskalla ympäri korvia. Onko pakko jäädä liukuportaiden päähän arpomaan, että olenko mä nyt menossa johonkin vai jäisinkö tähän vai missäköhän mä oon.. Mut täytyy sanoa et hymy on kyllä aikamoinen ase. Ihanan solidaarista. Lidlin myyjätyttö pelasti vielä reissun päätteeks mun päivän, ku se hymyili ymmärtävän näkösesti mun kassienraahaamistuskalle (joka on miehillä ilmeisen kokopäiväistä, vaikkei ne toivon mukaan paina yhtäpaljon ku mun ostokset).

Punamustaa biletystä illalla tiedossa loistoseurassa. Tämä tykkää. Maailmasta ei kylläkään taida löytyä mustaa hedelmää, eikä Turusta mustaa ämpäriä. Mulla tulee aina näitä fiksaatioita, että päätän haluta just tasan jonkun ihme tavaran, enkä pääse siitä ideasta sit irti millään. Ikään ku sillä nyt olis niin merkitystä, kunhan booli on punasta ja vahvaa. Löysin mä mustia oliiveja, mut kuka nyt sellasia haluaa syödä. En minä ainakaan.

Ikäväkin on sitä yhtä takkutukkaa, joka hyppää sitten vauhdista mukaan meininkiin kunhan ensin kotiutuu työreissuiltaan. Vähän sellanen 'läpsystä vaihto'-viikko ollut, ku ensin mä messuilen Helsingissä kolme päivää, synttäriaamuna ehditään nähdä (sänkyyn kannetun!) aamupalan verran, ja sit onkin peikkopojan vuoro vallata armas pääkaupunkimme.

Jaaha. Sit pitäs tehdä jäitä. Ja varmaan jotain muutakin. Toisinaan sitä toivois että muutama sentti lähtis leveyden lisäks pituudesta, ni vois käyttää kunnon korkkareita. Sillä mennään mitä suotu on, moni kakku päältä jotain ja niin edelleen.

Big red kuittaa, kääntää volat kaakkoon ja ottaa pikku tanssahdukset imurin kanssa tähän tahtiin: Pitbull feat. J-Lo - On the floor.
« Uudemmat -