IRC-Galleria

Tyksin vaaleenpunaisissa pyjamahousuissa nälkäisenä, tavallisen kipuisena, mut toiveikkaana. Odottelua ja ajattelua ennen ku vedetään tukisukkaa jalkaan ja kärrätään avattavaks.

Oon tän viimesen kymmenen vuoden aikana jutellu aika monen kanssa ja aika moneen kertaan kivuista ja oloista. Monta kertaa joku on kertonut omia olojaan lisäten, että "eihän nää mun kivut oo varmaan mitään verrattuna noihin sun". Mut kipu on äärimmäisen suhteellista. Ei mun kivut oo sen isompia tai pienempiä ku sellasen, jolle tulee krapulassa päänsärkyä, tai sen, joka pamauttaa varpaansa sohvankulmaan. Kipu tuntemuksena on tuttu kaikille -ja aina yhtä paskamainen tuttu.

Ei oo tarkoitus valittaa. Oon hyvin tietoinen siitä, että maailmassa on ihmisiä, jotka näkee nälkää, joilla on hirveitä sairauksia, tosi pahoja, murskaavia ongelmia ja vastoinkäymisiä. Oon myös tietoinen, että ihmisiltä leikataan päitä, sydämiä, selkäytimiä, kasvaimia, kokonaisia raajoja. Se, että on kipuja ja että poistetaan yks kylkiluu ei varmasti oo pahinta mitä voi ihmiselle tapahtua. Mut eihän niin voi elää, että ikinä ei saa tuntea surua, kiukkua, turhautumista, tai toivoa siks, että jollain muulla sitä on varmasti enemmän. Jollekulle kännykän hajoominen tai sormen murtuminen ketuttaa niin helvetisti, että tekee mieli hajottaa paikkoja, kirkua ja parkua. Toiselle tieto vaikka kodin menettämisestä tai kuolemasta saa vasta samat mittasuhteet ku edellinen.

Mulle kymmenen vuotta jatkuneeseen kiputilaan ja tänään tehtävään leikkaukseen siis liittyy aika paljon erilaisia fiiliksiä, joita joku muu ei ehkä koskaan koe. Mulle tää on yks elämäni isoimpia juttuja. Ei siks, että leikataan, onhan mulla avattu polvea ja vatsaa jo aiemmin. Eikä siks, että mun kivut olis jotenkin täysin sietämättömät ja huutaisin niiden takia suoraa huutoa.

Vaan siks, että tää on ollu niin järkyttävän pitkä prosessi. Siks, että kivuista on kasvanu osa mun koko olemista, mua itteeni. Kipu, on se sitten ollu vähempää ja jomottavampaa, tai kovempaa ja vihlovampaa, on määrittäny mun elämääni joka päivä jo vuosikymmenen ajan. Ja siis nimenomaan ihan joka päivä. Ajatus siitä, että ehkä vielä joskus tulee sellanen päivä, jolloin ei satu mihinkään, on tosi vieras. Osaanko mä edes olla ilman sitä, että johonkin sattuu jollain tapaa koko ajan?

Matkan varrelle on mahtunu monia kipuasian suhteen mieleen jääneitä hetkiä, joista yks oli Kauppiaskadun kämpän keittiössä joskus vuonna 2005 tai 2006. Kysyin pöydän vieressä istuvalta pikkubroidiltani ja serkkusiskoltani miltä se tuntuu, ku ei satu koko ajan. Niiden ilmeet ja vastaus oli samaa luokkaa: "Siis niinku.. täh? Ei se miltään tunnu". Oon monta kertaa pohtinu, että eikö muka jokaseen ihmiseen satu johonkin jollain tavalla koko ajan, ja mulla se vaan sattuu olemaan yläselkä ja pää? Jos kuuntelee hiljaa itteensä, ni eikö muka JOHONKIN paikkaan kropassa satu? Ja jos ei, niin miten ihanalta se mahtaakaan tuntua?

Mut niinhän sitä ihminen ajattelee kaikesta, mikä on itsestäänselvää. Vasta ku menettää käden, kodin, rakkaan, kyvyn puhua, nähdä, kävellä, ostaa asioita, tai nauttia kivuttomasta olotilasta.. Vasta sitte sitä miettii, kaipaa, ihmettelee, ja toivoo.

Kesällä 2004 olin Auran Keitaalla töissä ja pahimpina päivinä menin seisoo olkapää kylmiön ovea vasten ja paruin, että mikä vittu siellä voi näin helvetisti sattua. Kävin Tyksissä magneeteissa, ENMG-kuvissa, kaularangan taivutuskuvissa, missä lie testeissä. Fysiatrilla, sähköhoidossa, akupunktiossa, osteopaatilla, fysioterapiassa, hieronnassa, ja voin sanoa, että lääkkeitä kokeiltiin jo sillon ekan parin vuoden aikana aika montaa erilaista. Nuori ja vähän nykyistä vahvempi kun kuvittelin olevani, niin otin yläselkään tatuoinnin "kivun merkiks". Kuvittelin varmaan jotenkin niin, että kyllä mä tän kestän ja olkoot siellä, kipu. Ikään ku olisin sen jotenki voinu tatskalla sinetöidä.

Vuosien mittaan nyt sit on ollu aivan tarpeeks tilanteita, joissa kivut joko rajoittaa, määrittää, tai ihan vaan vituttaa olemista. Puhumattakaan siitä, miten paljon ne on vieny aikaa ja rahaa eri hoitojen ja kokeilujen muodossa. Läheiset on kuunnellu, kestäny, ja myötäeläny tätä paskaa ja mun puheita, oloja, tiloja, ja vaikka mitä enemmän ku tarpeeks. Lääkkeitä oon syöny siinä määrin, et mun normaalista päiväannoksesta useampi terve ihminen tipahtais tai olis vähintäänkin ihan pöllyssä. Koneella en pysty tekee töitä montaa tuntia putkeen ilman, että kivut kasvaa ihan sietämättömiks (ja kun nykyään ne on noussu olkapäästä myös päähän). En viitti enää käyttää painavia huiveja tai koruja, aurinkolaseja, tai niskalenkkipaitoja. Onneks sivuponnarit on olevinaan muotia, koska normaalit nutturat ja ponnarit nostattaa päivän mittaan kipua kovemmaks. Normirintsikoita ei voi käyttää ku hetkittäin, muutoin käytössä on Shock absorberit (joita muuten suosittelen lämpimästi. Litistää kunnolla ja tekee ehkä vähän Madonna-buubsit mut eipä ainakaan tavara pompi naamalle vaikka miten juoksis). Punttitreeni vetää ihan lukkoon, ja pahimmillaan tekee sen mitä pari vuotta sitte ku innostuin liikaa käymään salilla; lähtee taju mm. Citymarketin kassalla, ku veri ei kierrä päähän.

Nythän ne siis lopulta uusista magneettikuvista katsoi, että jotain outoa siellä ylimmän kylkiluun tietämillä on (sama outous, joka muuten näkyy jo vuoden 2009 kaularankakuvista mut joka silloin sivuutettiin "kaulakylkiluuna, joka on aika yleinen"..). Sitä ei tiedä kukaan miten noinkin hyvin solisluun ja muiden takana piilossa oleva luu on joskus voinu murtua, ilman että koko olkapää olis jossain onnettomuudessa murskaantunu. Mut murtunu ja katkennu se siis joskus on, jäänyt luutumatta, ja kasvattanut sit omin päin murtumakohtaan valenivelen. Ja se siellä painaa hermoja, valtimoa, lihaksia sun muita systeemeitä. Sen takiahan punttijumppa vaan pahentaa, kun systeemit on muutenki ahtaat ja puristuksissa, ni kasvavat lihakset ahdistaa sitä entisestään.

Ja nyt sit tossa parin tunnin päästä ne menee kainalon kautta sisään, ottaa jotkut oksasakset käteen, ja naksauttaa sen kylkiluun huijarinivelineen irti sieltä. Ja kyllä, se on mulle (ja monelle muullekin johon mun kivut on vaikuttaneet) aika pirun iso asia vaikkei elämästä ja kuolemasta ookkaan kysymys. Tai elämästä kyllä on. Koko siitä loppuelämästä, jonka mä haluaisin elää ilman kipuja ja niiden tuomia rajoitteita. Tehdä töitä, tanssia, olla rakkaiden kanssa, olla hyvällä päällä, olla myrkyttämättä kroppaani lääkkeillä, puntata ja häärätä ilman pelkoja, jaksaa kantaa ja kasvattaa muksuja, jaksaa kantaa ja kasvattaa itteeni.

Kolmen biisin pätkät on aikojen mittaan pyöriny mulla tiettyinä hetkinä päässä. Apulannan Koneeseen kadonnut: "Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla" (ei muuten kuole, oon kokeillut), Jonna Tervomaan Kupla: "Mistä tiedät kun sua sattuu, kuka kertoo kun se loppuu? Pinnan alle kaikki jää, mukanaan sua kupla kuljettaa", ja Laura Närhen Se ei mee pois: "Se ei mee pois puistoissa ja katujen kulmilla, se ei mee pois museoissa ja kirjakaupoissa. Ei mee pois, kuljin kanssasi katuja pitkin, suutelin ilmaa ja yksin itkin".

Just tällä nimenomaisella hetkellä Katy Perryn Roar sekä biisinä että ylettömän hyväntuulisena videona tän oman eristyshuoneeni telkkarista toimii paremmin ku hyvin. Toimii, kun vielä pystyn tanssimaan hetken ennen pakollista taukoa, ja kun toivoa ja tahtoa riittää pelkojen ja turhautumisen sijaan. Toimii, kun mulla on elämässä kaikki kipua lukuunottamatta paremmin ku vois toivoa, ja ympärillä pirun mahtavia ihmisiä.

Täs olis, vihatulle pitkäikäiselle kaverilleni Kivulle. Ole hyvä, tack och adjö, kiitos ei mistään ja toivon mukaan lopullisesti; heippa.

(Tämä luonnollisesti täysillä tanssien ja laulaen niin, että nää sydänosaston mummot ei enää kohta tarvii tahdistinta)

I used to bite my tongue and hold my breath
Scared to rock the boat and make a mess
So I sat quietly, agreed politely
I guess that I forgot I had a choice
I let you push me past the breaking point
I stood for nothing, so I fell for everything

You held me down, but I got up
Already brushing off the dust
You hear my voice, you hear that sound
Like thunder gonna shake the ground
You held me down, but I got up
Get ready cause I’ve had enough
I see it all, I see it now

I got the eye of the tiger, a fighter, dancing through the fire
Cause I am a champion and you’re gonna hear me roar
Louder, louder than a lion
Cause I am a champion and you’re gonna hear me roar