IRC-Galleria

Taas yks viikko takana niin täytenä etten enää muista ilman kalenteria mitä maanantaina tein. Ei käy aika pitkäks tai tunnu siltä että on turhaan ollut olemassa. Viikonloppu vilahti ohi rauhallisen perjantaikahvittelun, landella vierailun, hyvän kirjan, mahtavien naisten, hillittömän tanssimisen ja lopulta lököilysunnuntain merkeissä. Täydellisiä naisia ruotsinkielisillä teksteillä xD Laiskanpulskean naisen ratkaisu kielitaidon virkistämiseksi.

Kipukin pitänyt viime päivinä kyllä huolen siitä että muistaa olevansa elossa.. Selkä vihloo ympäri niskaa ja rintakehää, hakkaa ohimoihin, säteilee pieniä piikkejä käsiin, särkee koko rangan mitalta. Mikäköhän sitä nyt kiukuttaa? Ärsyttävää, rasittavaa, mut jo niin tuttua.

Luulis eilisen tanssimisen lepyttäneen kiukkusen kivun. Mitäköhän askelmittari olis hakannut jos sellanen olis sattunut mukaan? Loistavaa settiä taas loistavassa seurassa. Ei voi ku olla kiitollinen siitä miten monipuolinen repertuaari erilaisia ystäviä eri yhteyksistä mulla on. Hulluja, fiksuja, ihania, hauskoja, värikkäitä, ajattelevia, sympaattisia, eläväisiä, ymmärtäväisiä, parhaita.

Pitäis ostaa halpa videokamera, pikkunen ja huoleton, ja pitää se mukana aina. Parhaat jutut säilyy tietysti ainoastaan muistoissa mut mitä enemmän hyviä hetkiä sais tallennettua kameroihin, sitä parempi. Oon aina ollut jotakuinkin addiktoitunut valokuviin. Tulipalosta kainaloon lähtis ensin päiväkirjat, sitten valokuvat ja ehkä sitten myös mahdolliset kanssaeläjät :)

Valokuvat on muutenkin monitahoisia. Jotenkin epärehellisiä, koska kukaan ei kaiva kameraa esiin riidan aikana, tai itkun, surun, kiukun. Huonoista hetkistä harvemmilla on todistusaineistoa. Hyvä niin, mutta vähän petollista. Jos aika kultaa muistot niin vanhat valokuvat sen illuusion ainakin aikaansaa. Kontrastina kymmenen vuoden ajan kirjoitetut päiväkirjat, tunteiden kaatopaikat, pitää huolen siitä ettei lipsu realiteeteista.

Toisin ku valokuvat, päiväkirjat menettää kuitenkin jossain vaiheessa merkityksensä. Ne jää historiaks ja nostalgiaks, ajanjakso toisensa jälkeen. Valokuvien merkitys ja ote säilyy pidempään, se miten paljon tunteita mikäkin otos herättää. Eikä mikään kuva herätä tunteita yksinään, vaan siihen liittyy aina se ympäröivä tilanne. Muisto kuvan ympäriltä.

TUO haastatteli surffaamisesta Tuokio -lehteen ja siihen piti etsiä surffikuvia viime kesältä. Se tuli selväks ettei vielä oo aika ihmetellä niitä kuvia, hyviä hetkiä lähihistoriasta. Ehkä joskus, mut ensin saa kyllä kulua vähän enemmän aikaa loppuvuoden tapahtumista. Kolme kuukautta ei vielä tee ihmettä.

Sen tosin oon viime päivinä huomannut että kolme kuukautta valittamista, älytöntä oloa, miljoonaa ajatusta, liiallista analyyttista ajattelua ja hajoilua saa riittää. Ärsytän itseäni olemalla niin omituinen nykyään. Time to get a grip ja vaan nauraa elämän omituisuuksille.