IRC-Galleria

Voi ziisus mikä päivä oli taas eilen.. Story of my life, todellaki, ku kaikki sujuu JUST niin putkeen.

Ehdin hoitaa Nuorisotiimin tiliasioita ja tutkii opinnäytetöitä, mut sit aloin kattoo Pientä suklaapuotia ja alko tietty tehdä mieli suklaata ja sit lähdin ostaa suklaata ja ku tulin takas ni meiän 13-vuotiaalla kultasellanoutajalla oli halvauskohtaus tai sydänkohtaus tai joku kohtaus. Sen pyöri silmät päässä eikä jalat kantanu, ja vaahto valu kuonosta ja voi vittu.
Siihen jäi mun suklaapuotini. Istuin koiran kans haalareissa ja kumisaappaissa pihalla kolme tuntia ku se ei pystyny liikkumaan, ja jääräpäisyyksissään ei antanu kantaa itteensä.

Samaan aikaan meiän Tapio ilmotti et hän on matkalla Loimaan aluesairaalaan, ehkä umppari, ei tietoo. Porukat oli koulutusristeilyllä puhelimet pois päältä.
Koira tokeni sen verran et se pääsi raahautumaan sisälle. Sanoin Jaakolle et nyt haetaan heseltä safkaa kun en jaksa tehdä ruokaa ja jäädyn pystyyn ja olin laittanu saunan päälle ja sit meni sähköt koko helvetin farmilta. Pääsulake pamahti. Sössittiin sitä ulkona pömpelissä vähän aikaa, haettiin safkaa, tultiin takas, syötiin kynttilänvalossa ja mentiin taas vänkkää sähköpömpeliä. Saatiin me ne sit päälle ku löyty oikee vipu (technical wonderchild).

Sit pääsin saunaan, olin umpijäässä, sulin ja koira oli könynny takas ulos. Se tippu ulkoportaalta ku menin röökille eikä päässy taaskaan ylös ja jäi siihen makaamaan. Istuin siinä kolme toppatakkia päällä tunnin verran ja useempaan kertaan luulin jo et Hubert veti viimesen henkäyksensä (runollista), ku sen ei raajat enää totellu, tassunkärjet enää vähän tärisi ja sydän työskenteli jotenki selvästi tuskallisesti. Jätin sen siihen kahden viltin alle ettei se kuole alilämpöön, menin levottomana nukkumaan puol kahdelta, laitoin aamuseiskaks kellon soimaan ja olin varma et löydän kylmän koiran pihalta. Mut se oli saanu taas kerättyy sen verran voimia et se odotti oven takana ja horju sisälle.

Nyt ku porukat on kotona ja Tapio takas kasarmilla ni kaikki on hyvin, paitsi et mulla on flunssa (ylläri, sen pihalla istumisen jälkeen). Tosin Hubert viedään lopetettavaks melko pian, ei se kunnossa enää oo. Kynnyksetki tekee sille tiukkaa ku jalat on halvaantunu. Kyllähän mä sitä eilen parkusin tuolla syystuulessa, pimeessä keskellä pihaa, ku koiralla pyöri silmät päässä eikä se pysyny pystyssä ja mä en osannu tehdä yhtään mitään. Toivoton olo. Vaikka kyllähän oon sen tienny ettei se kauaa enää elä, vanhahan se on. Herrasmies. On se silti paha paikka, se on (täs tulee nyt yks klisee) ihan ku perheenjäsen. Sil on persoona, elinkaari, seki oli vaikee teini ja nyt vanha ja hölmö. Meiän Hubert. Mä sanoin sille ettei se voi kuolla yöllä ku sen täytyy odottaa et iskä ja äiti tulee kotiin. Se odottiki. Hyvä poika.
Äiti syötti sille laivasuklaata äsken.

Meiän Hubert.. Miks koirat ei vois elää aina, eihän sen tarvii mihinkään kuolla, ku se sais ihan rauhassa kiusata kissoja ja remuta lehtien seassa viel hetken.. Mut ei se tuu enää talvea näkemään, vaiks se tykkääki lumesta hirveesti. Voi vitura, nyt mua alkaa taas itkettää. Ihan turhaan ku sil on ollu niin hyvä elämä tääl pisin peltoja ja metsiä juostessa. Vois olla huonomminki. Mut silti BYÄÄÄH mä en tahdo et meiän Hupi menee yhtään mihinkään.
Täytyy taputella sitä ennen ku lähtee Turkuun, se nyt voi kuolla koska tahansa ja vaikken mä itke muuten ni tota koiraa mä itken. Itken itken itken vaan koska se on niin kiva. Lapsellista, hölmöäki ehkä, eläinhän se vaan on, mut eläimiä täs kaikki ollaan, sil on vaan vähän enemmän karvaa ja vähän isommat korvat ku mulla.