IRC-Galleria

Tuntuu etten ihan tajua mitä on tapahtunut. Häärään ja säädän vaan uudessa kämpässä, järjestelen ja ostelen. Jossain vaiheessa huomaan että kaikki tavarat, kuvat ja kukkaset, on paikallaan ja ainoo mikä hakee paikkaansa oon minä. Jossain kohtaa se iskee, että nyt oon tosiaan poissa siitä elämästä mihin olin tottunut ja missä mulla oli kuitenkin tietylainen turva. Tuttuus. Tavallisuus. Jossain kohtaa iskee ja lujaa, niin ettei saa henkeä.

Teenkö taas sen mitä aiemmin tein, peittääkseni yksinäiset tunteet tai epävarmat hetket? Otan sata rautaa esiin ja työnnän ne tuleen? Teen vaan niin paljon ku mahdollista etten ehdi miettiä? Tällä kertaa yritän jopa ihan kohdata itseni. Moni ei sitä uskalla tai huomaa tehdä, oppia tuntea itseään ja olemaan itsensä kanssa. Katsoa peiliin.

Täytyy sanoa, että kyllä se vähän pelottavaa onkin. Mitä jos sieltä näkee sata virhettä ja tuhat epäkohtaa? Täysin keskeneräisen ihmisen ilman rakennusohjeita? Entä jos sieltä katsoo ihminen josta ei pidä?

Koulua ja töitäkin olis vaikka kuinka, mut keskittymiskyky on ihan hakusessa. Siivoon vaan sukkalaatikoita ja kiinnitelen sinitarralla kuvia seiniin. Voi helvetti että elämä on joskus inhottavaa. Rakastan ja vihaan sitä.

Ikeassa soi Celine Dionin hempeilyt, teki mieli lyödä kaiutin paskaks. Uuden kämpän jääkaappi pitää outoa ääntä ja kolahtaa kerran parissa tunnissa. Mausteet ei oo normaalissa paikassa, pyyhkeitä on vähemmän. Sänky tuntuu oudolta. Suihku on liian kova ja vessan hana päästää vettä lattialle, sukat kastuu.

Kaikki on ihan outoa. Toivottavasti huomenna on parempi fiilis ja haluun kirjoittaa siitä miten keittiön pöytäliina on hauska ja miten ihanaa on popittaa täysillä milloin mitäkin ihan rauhassa, tai miten tykkään ku on vaatehuone eikä pelkkä kaappi. Nyt just nekään ei paljon naurata.