IRC-Galleria

Leffasta Catch me if you can on jäänyt mieleen se hiirihomma. Se, missä kaks hiirtä tippuu kermasaaviin. Toinen ui, kunnes väsyy, luovuttaa, ja hukkuu. Toinen polkee paikallaan, kunnes siitä kermasta tulee kiinteää voita, ja sitä pitkin kiipeää hittoon sieltä saavista. Matka jatkuu viikset viuhuten.

Viime aikoina on tullut kelattua, että mitä sitä oikein tekee ja miks. Tai mitä pitäis tehdä. Ja miks. Ikäkriisi, stressi, kaamos? Päivät ja viikot seuraa toisiaan ihan täpötäysinä. Jatkuvaa "pitäis sitä ja pitäis tätä", eikä lista koskaan lyhene, mut mihin se vie? Mikä järki tässä kaikessa tekemisessä on? Koulussa? Duunissa? Pitäiskö tehdä jotain muuta? Jos, niin miks?

Hiphei. Oon ku joku hilpeen pullee buddha elämän tarkoituksen tiellä.

Loppuenlopuks on kai tärkeintä, että tekee JOTAIN. Elämää tää vaan on. En mä tiedä hyödyttääkö BBA-tutkinto mua tulevaisuudessa. Tai mitä duuneista jää käteen. Tai mitä tuun tekemään, missä tuun olemaan, mihin oon menossa. En todellakaan tiedä, missä oon kolmekybäsenä enkä enää edes yritä tietää. Ei ne asiat mene niinku elokuvissa, ja turha siitä on pettyä. Kuka on päättänyt, milloin koulujen pitäis olla ohi? Milloin perhettä pitäis perustaa? Milloin pitäis olla asunto/auto/yritys/osakesalkku/kesämökki/joku helvetin vene? Milloin pitäis olla "kasvanut aikuiseks", "asettunut aloilleen", tai jonkun ihmeen mittapuun mukaan "valmis"? Ja mitä nekin sitte mittaa? Onnellisuutta vai? Epäilen.

Tää valintojen ja mahdollisuuksien ihmemaahan kasvanut sukupolvi on ihan sekaisin yrittäessään päättää missä pitäis olla, tai mihin pitäis olla menossa, mitä pitäis tehdä. Turhautuneisuus tietämättömyyteen aiheuttaa levottomuutta. Tuntuu ku olis joku näkymätön kutina tehdä jotain eri tavalla tai jotain enemmän, niin sitten asiat olis paremmin ja elämä tasapainossa. Höpsis.

Poljen tosiaan vaikka paikallani, kunhan poljen. Hommaan ton tutkinnon, on sillä sitten jatkossa merkitystä tai ei. Teen näitä duuneja päivästä toiseen, kunnes joskus teen varmaan jotain muuta. Peruselementit on kunnossa. On safkaa, lämpöä, kuteita, turhakkeita. Frendejä, rakkaita, ihmisiä, elämää ympärillä. Eipä siinä sitte sen ihmeellisempää tarvita. Turhaa energiaa kuluu siihen levottomuuteen ja jatkuvaan kelaamiseen, että onko asiat nyt niinku pitäis. Miksei olis? Voisko vaan pysähtyä, tsekata elämäänsä, ja todeta, että tässä sitä ollaan. Onko hyvä olla? Nyt? Nimenomaan nyt, ei huomenna tai viiden vuoden päästä. Viikon päästä saattaa bussi ajaa päin, ja sitten vituttaa kun on kuluttanut liian monta hetkeä elämästään tulevaisuuden pohtimiseen. Turhaan.

Kouluun siis. Tai vaikka Saleen ostamaan nakkeja. Tai vaikka vatsalihaksia, ihan sama. Kunhan teen jotain. Muutakin ku kirjotan tätä elämää syleilevää shaibaa. Vaikka tekemistähän sekin, ei sen olennaisempaa tai vähemmän olennaista ku mikään muukaan tekeminen (kun en kerran ole mikään hengenpelastaja tai maailmanparantaja, vaan ihan tavallinen turkulaistytsi).

Polje tyttö, polje. Etpähän ainakaan huku.