IRC-Galleria

Parin viikon takaista pohdintaa;

näin yllättäen jotakuinki kolmisen viikkoo sitte Akin tossa kävelykadulla ku olin arkisella siiderillä ja vauhkoomassa elämästä Sinin kanssa Renton terassilla. Vanha frendi. Tai siis ei vanha frendi vaan entinen frendi.

Eikä siis entinen siks et mitään olis tapahtunu, vaan entinen vaan siks että kaikki ei kestä. Aikoinaan mä kai luulin et ystävyys sinällään pysyy. Kundikavereista erotaan, mut mä luulin et ystävistä ei. Sitä me oltiinja sit se vaan jotenki jääty ilman syytä. En mä sitä oo varsinaisesti surru, se vaan herätti mut ymmärtämään et on asioita jotka ei tosiaan kestä vaikka luulis. Ja jäin miettimään että mitenköhän helposti ne ihmiset, jotka on mulle nyt tärkeimpiä, vois tosta noin vaan kadota olemasta? Toivottavasti ei kovinkaan helposti.

Olinki jo miettiny et minkäköhän kulman takaa se yks pamahtaa joskus vastaan, ei tää niin iso kaupunki oo ja naapurissahan ne kait asuu, tai emminätiedä. Se nyt on sellanen huithapeli, kyllä mä uskon että mun tytöt on ja pysyy, ei ne noin vaan katoo. Onneks ei. Mut entä Amir, entä Jasmin? Miehet on ihmeen ailahtelevaisia vaikka ne kovin väittää meidän olevan nimenomaan sitä.

Jokatapauksessa siis oli kiva huomata että se on vielä elossa, ja niinkin sivistynyt että kohotti armaan kätösensä tervehdykseen ja mä nyökkäsin kuningatarmaisesti ja hihitin sen jälkeen partaani että mahto mulla olla hölmö ilme. Ehkä me joskus vielä jutellaan ja kuulen sen elämästä muutaki ku jotain juoruja. Vituttaa se ku ihmiset kuvittelee tuntevansa toisensa (siis etenkin tuolla maalla) tai tietävänsä toistensa elämästä jotain sen perusteella mitä nyt joltakulta aina joskus sattuu kuulemaan. En mä ainakaan Akia enää tunne. Kuka se on? Se oli joskus mun paras kaveri, nyt se on yks turkulainen jonka joskus tunsin.

Niinhän se menee. People come, people go. Tärkeimmät pysyy ja niistä pidetään kiinni, koska ne on yksinkertasesti taistelemisenki arvosia.