IRC-Galleria

Voi huokaus että voi väsyttää.. Juon hotelli Vaakunan minibaarista löytynyttä ylihintaista appelsiinimehua ja toivon, että tukka suostuu vääntymään nutturalle ilman suurempia taisteluita. Luntakin tulee joka ilmasuunnasta. Se tosin on pienimpiä murheita.

Oon ollu puoltoista tuntia hereillä, tän päivän Speakers' Cornerin presentaatio on vieläki vähän vaiheessa. Voicen Heräämä alkoi sillä, että ne pohtii tossa sitä miten voi ylittää itsensä huulipunalla ja miten jännittävää on laittaa iso rusetti päähän. Tai miten kulmakarvat jakaa mielipiteitä.

No huh huh. Mun mielestä itsensä ylittäminen on kyllä jotain ihan muuta ku huulipunaa.

Sitä, oonko päässyt itseni yli ehdin sitte miettiä joskus tossa 12 tunnin päästä ku on saatu osasto alas ja homma pakettiin. Siihen asti täytyy vaan ilmeisesti toivoa, että huulikiilto auttaa tän päivän messuhaasteissa. Epäilen, et siitä ei kyllä paljoa oo iloa (vähän kai kuitenkin, edustushymy.com).

Pakko myöntää, että se presentaatio vähän jännittää..

Rokkenroll.

Saan muuten olla aika melkoisen elämääni tyytyväinen nainen, prinsessa lähes. Kohta pilalle hemmoteltu jos tämä meno jatkuu.

Eilen salilta tullessa eteisessä odotti kuuma komistus liljojen ja salmiakin (!se tuntee mut!) kera. Mr. Goodlooking was also cooking, joten naistenpäivän hemmottelut jatkui tomaattipastan, lihamurekkeen ja fetasalaatin muodossa, ja jälkkäriks sain vielä tiikerijäätelöä ja niskahieronnan.

Huonomminkin vois mennä.

Tänään aamulla sitten siinä kahdeksan nolla kolme ovikello soi, ja eikös sieltä tuu äiti yllätysvierailulle karjalanpiirakoiden kanssa.

Että sillälailla. Rinsessa P.J.J.Mattila kuittaa.

"Mistä on pienet tytöt tehty? Sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista". Sekaan vois heittää vielä vähän pippuria, siirappia, chiliä ja paksua voita. Siitä on sitten jo isommatkin tytöt tehty.

100 vuotta naisia on juhlistettu maaliskuisen auringon kutitellessa poskia. Sopiva vuodenaika -onhan naiseus kaiken muun muassa kauneutta, uuden alkua, lämpöä, valovoimaa.

On se naiseus paljon muutakin. Tunteiden vuoristorataa, höpsötystä, naururyppyjä, vahvuutta, vastuuta, kakshaaraisia, sukkahousuja, saavutuksia, lempeyttä, itsepäisyyttä, kasvua, itseinhoa, pusuhuulia, kyyneleitä, hullutuksia, loputonta pohdintaa, elämän ihmettelyä, hajuvesiä, vaippoja, huumoria, pelkoja, toiveita, epävarmuutta, rintoja, reisiä, unelmia, nalkutusta, ärsytystä, kiukkua, ostoskasseja, äitiyttä, työssä suoriutumista, koulutusta, kenkiä, empatiaa, sympatiaa, hoivaa, seksuaalisuutta, tempperamenttia, kasvorasvoja, ihanteita, hymyjä, korvakoruja, rintsikoiden olkaimia, värikkyyttä, ystävyyttä, halauksia, rakastettavuutta. Ihan vaan näin lyhyesti määriteltynä.

En haluais olla mies mistään hinnasta, vaikka joskus olis kätevämpää pissata seisaaltaan tai nähdä peilistä muutakin ku virheet. En myöskään olis kokonainen nainen ilman naisia ympärilläni. Ja mä oon loputtoman kiitollinen ja onnellinen siitä, miten paljon ja miten upeita naisia mun elämästä löytyy. Sydänystävät ja sielunsiskot, suvun naiset. Äiti, Anna, Heidi, Paula, Sofia, Sanna, Sini, Mari, Anne, Sanni, Paula-kummi, Riitta, Arja.. En olis se nainen joka oon ilman näitä erityisiä naisia. En olis onnellinen ilman näitä naisia. En olis pärjännyt elämässä ilman näitä naisia (enkä ikinä pärjäis). Ihanaisia myös kaikki muutkin naiset, jotka on keijunsiivelläkään hipaissut mun elämää enemmän tai vähemmän. Ihanaisia kaikki naiset, tänään naiseuttaan saa halata ja pussata ja ylistää.

Säkenöivää naistenpäivää siis kaikille jumalaisille naisille! Erityisesti niille, joita mulla on ollut ilo kohdata pitkin matkaa <3 ja vielä erityisemmin niille, jotka tätä matkaa mun kanssa kulkee.

Pidetään me naiset leuka pystyssä, pää pilvissä, sydän kohdallaan, ja jalat tiukasti maassa (myös jäisillä kaduilla korkkareissa).

Tekee muuten yllättävän hyvää ottaa breikki koneella istumisesta ja vetästä reilun 7 kilsan lenkki aurikoisessa talvisäässä pitkin Auranjoen jäätä. Seurana oli karvainen, hurmaava nuorimies, joka väänsi komean kakan Teatterisillalle ja innostui vastaantulevista naaraista niin, että yritti humputtaa mun jalkaa.

Kyseessä ei siis ole Jasu, vaikka silläkin nuorella miehellä on melkoinen rokkitukka, ja sekin välillä innostuu humputtamaan. Ei se kuitenkaan toivon mukaan tee asioitaan Teatterisillalle (eihän?).

Ei, isäntä on bändin promokuvauksissa, ja meillä on koirakaveri hiihtolomavieraana. Ollaan tehty lenkin jälkeen vähän töitä. Karvaturri istui puolittain läppärin päällä ja auttoi mua palkanmaksussa ja sivujen päivityksessä, ja juoksi sitten tennispallon perässä päin seinää.

Eilen oltiin landelassa hätyyttämässä kollikissaa ja riehumassa kallioilla (ja syömässä mustikkapiirakkaa ja saunomassa ja muuta mukavaa). Illalla tilattiin bikineitä, lähinnä mulle, vaikka luulen kyllä että ei isäntäkään pannut pahitteeks kuvastojen tsiigailua ;)

Yllättäen mulle iskee taas hirvee koirakuume tän visiitin myötä. Mut niin kauan ku en saa pidettyä huonekasvejakaan hengissä en kuvittelekaan ottavani koiraa. Mun luona on kaikki koristenokkoset ja jukkapalmut heittäny veivinsä, kun en oo siellä vuodenvaihteen jälkeen ollut ku kaks yötä. Ja sit käyny hakemassa postit aina... joskus. Pitäis laittaa se kämppä vaikka kesäks kalustettuna vuokralle, kun en tiedä mitä sen kanssa tekisin. Nää elämän jatkuvat muutosvoimat on myös yks syy miks lemmikit saa vielä odottaa. En todellakaan tiedä mihin päin Suomea (tai maailmaa) päädyn, tai koska päädyn, tai mitä tuun tekemään. Viime vuodet on ollu aikamoista hulabaloota monessa mielessä. Kai mäkin joskus johonkin asetun vähän pysyvämmin ja tasapainoisemmin. Sitä odotellessa mulla on tasan yks pysyvä sitoumus.

(Huomautettakoon tässä kohtaa, että vaikka oon sitoutunut duuniin ja kouluun, niin kumpikaan ei oo elinikäinen. Ja huomautettakoon myös, että perhe ja ystävät sitoo ilman sanomistakin).

Me mennään karvaherran kanssa viikkaamaan vaatteet kaappiin ennen ku se sitoumus kotiutuu sieltä promoreissultaan.

Jumittaa päässä. Siis vähän normaalia enemmän (käyn nykyään aina vähän hitaalla). Perjantaina tutortyttöjen kanssa parannettiin maailmaa ja jammailtiin itsemme iloisiks. Enpä ollu sit joulukuun jälkeen ollutkaan kunnolla tanssilattialla, vähemmästäkin tulee vieroitusoireita. Eilen serkkuneitosen kanssa heiluttiin Tohtoreiden keikalla. Alkuvuoden muumilimpparimeiningin jälkeen nyt sitten tuli taas nautittua alkoholipitoisia aineksia.

Ja sen kyllä huomaa. Tuntuu ku ei olis nukkunu pariin päivään ollenkaan. Posket punottaa, tukka tuntuu oudolta, on vähän tahmanen fiilis vaikka miten lutrais Lumenen spakuorintalitkun kanssa. Tekis mieli syöpötellä, mut toisaalta ei oo nälkä. Levoton olo, vois ja olis järkevää tarttua töihin ja muihin mut keskittymiskyvystä ei oo tietoakaan. Oon home alone, joten puitteet raporttien tekemiselle reippain ottein on hyvinkin otolliset. Kiinnostaako? Juu ei. Olis niin kiva vaan möllöttää.

Kyllä siinä muumilimpparilinjassa on puolensa, vaikka olikin tosi hauska ja vapauttava viikonloppu. Energiaa vaan menee ihan hulluna siihen, että a) miettii miten paljon meni rahaa, b) kiroaa miten monta miljoonaa kaloria tuli vedettyä (plus se hese, voi paska) ja c) ku kroppa yrittää taas toipua siitä, että esimerkiks vetää tequilan ja sen jälkeen tanssii korkkarit (ja villasukat!) jalassa ku paraskin duracell-pupu. Lääh.. Tai nukkuu taas niska niin vimpurassa, että seuraavana päivänä joku potkii päätä sisältäpäin. Olin kuulemma myös kuorsannut iloisesti. Seksikästä.

No jaa. Samapa tuo.

Briteistä tuli bisneskuteita, näytän kuulemma natsisihteeriltä. Hyvä niin. Ainoo ongelma nyt on se, että tipattomista sun muista terveellisyyshypetyksistä huolimatta mun mittasuhteet on edelleen toivottua isommat. Hmph. Kynämekko siis asettuu hieman oudohkosti. Onneks messuihin on vielä kuukausi. Pitäis vetää Internet expo & digital marketing -messuilla Helsingissä spiikki digital signagesta. Jännittää jo nyt. Siinä ei paljon kynämekot auta jos vedän Serene Bransonit:

http://www.youtube.com/watch?v=gGsji-sAoDc&NR=1
(Er.. whoooot? xD)

Olkkariin on ilmestyny hienot DrumIt vitoset mut en tiedä uskallanko koskee niihin, ku mun magic touch yleensä aikaansaa sen että kaikki tekniset vehkeet räjähtää.

Trallalei. Sunnuntaina saa olla vähän hidas eikä se edes haittaa. Eihän ens viikolla oo kouluakaan häiritsemässä työntekoa ni ei tässä hätää. Hiphei trallalei hilipatihippan ja tsillee. Jumi jumi jum jum <3

Halipatsuippa että voi olla tekemisen lista pitkä. Maili vaan piippailee plip plip, puskee vielä lisää uutta duunia vanhan päälle. Ahdistaa.

Ja mitä mä teen helpottaakseni työkuormaa? Jumitan. Varastan hetkiä pitkin päivää kaikelle epäolennaiselle, kuten Sophie Kinsellan uusimmalle pokkarille, solariumille tai sille, että makaan levynä olkkarin lattialla. En tunnu saavan kunnolla kiinni mistään, teen montaa asiaa jonkun verran mut vähemmän valmiiks asti. Ja kun saa jonkun asian valmiiks (esimerkiks se helvetin maaliskuun messuosasto) ni eiköhän kuulu taas plip, ja joku asia mättää (esim. että osaston seinät on profiilia, eikä sitä voi maalata). Tai se yritysvideo, jonka sain tänään esikatseluun. Ihan paskaa. Sekään homma ei siis vielä oo valmis, vaikka piti (avaimet käteen, yeah right..).

Plip plip.

Miks mä oon näin käsi? Unohtelen näköjään jo yhtä sun toista. Voiko aivot vetää jotenkin jumiin, jos niiden pitäis tehdä montaa asiaa yhtä aikaa, vai oonko mä vaan jotenki perustavanlaatuisen heikko/tyhmä/laiska? Ei tiedä itkiskö vai nauraisko. Jokunen vuos sitte olisin kahden tentin, duunimailien, laskutushommien, hakemusten, videon spiikkien editointien sun muiden jälkeen jaksanu vielä mennä yöks myymään bisseä. Nyt oon ihan finito. Vaikka eipä se 24/7-ralli mitään laatuelämää pitkän päälle ole, eikä siitä mitään jää käteen. So why bother? James Bond ja lupa jumittaa.

Plip pliiiiip POKS.

Paskat se maailma mun tunnollisuuskomplekseihini kaadu. Muru listii hordeja ihan relasti sohvalla, iibeeläiset sheikkaa Ystiksissä. Ehkä mäkin voisin lopettaa tän turhanpäiväsen stressikimppuna sykkimisen ja antaa olla. On se päivä huomennakin. Syön siis omenan (mmm, jääkaappikylmä Granny Smith) ja lasken vaikka mustanpunasia kakshaarasia illan iloks. Mitä vaan, mutta maili menee nyt kyllä kiinni.

PLIP.

Leffasta Catch me if you can on jäänyt mieleen se hiirihomma. Se, missä kaks hiirtä tippuu kermasaaviin. Toinen ui, kunnes väsyy, luovuttaa, ja hukkuu. Toinen polkee paikallaan, kunnes siitä kermasta tulee kiinteää voita, ja sitä pitkin kiipeää hittoon sieltä saavista. Matka jatkuu viikset viuhuten.

Viime aikoina on tullut kelattua, että mitä sitä oikein tekee ja miks. Tai mitä pitäis tehdä. Ja miks. Ikäkriisi, stressi, kaamos? Päivät ja viikot seuraa toisiaan ihan täpötäysinä. Jatkuvaa "pitäis sitä ja pitäis tätä", eikä lista koskaan lyhene, mut mihin se vie? Mikä järki tässä kaikessa tekemisessä on? Koulussa? Duunissa? Pitäiskö tehdä jotain muuta? Jos, niin miks?

Hiphei. Oon ku joku hilpeen pullee buddha elämän tarkoituksen tiellä.

Loppuenlopuks on kai tärkeintä, että tekee JOTAIN. Elämää tää vaan on. En mä tiedä hyödyttääkö BBA-tutkinto mua tulevaisuudessa. Tai mitä duuneista jää käteen. Tai mitä tuun tekemään, missä tuun olemaan, mihin oon menossa. En todellakaan tiedä, missä oon kolmekybäsenä enkä enää edes yritä tietää. Ei ne asiat mene niinku elokuvissa, ja turha siitä on pettyä. Kuka on päättänyt, milloin koulujen pitäis olla ohi? Milloin perhettä pitäis perustaa? Milloin pitäis olla asunto/auto/yritys/osakesalkku/kesämökki/joku helvetin vene? Milloin pitäis olla "kasvanut aikuiseks", "asettunut aloilleen", tai jonkun ihmeen mittapuun mukaan "valmis"? Ja mitä nekin sitte mittaa? Onnellisuutta vai? Epäilen.

Tää valintojen ja mahdollisuuksien ihmemaahan kasvanut sukupolvi on ihan sekaisin yrittäessään päättää missä pitäis olla, tai mihin pitäis olla menossa, mitä pitäis tehdä. Turhautuneisuus tietämättömyyteen aiheuttaa levottomuutta. Tuntuu ku olis joku näkymätön kutina tehdä jotain eri tavalla tai jotain enemmän, niin sitten asiat olis paremmin ja elämä tasapainossa. Höpsis.

Poljen tosiaan vaikka paikallani, kunhan poljen. Hommaan ton tutkinnon, on sillä sitten jatkossa merkitystä tai ei. Teen näitä duuneja päivästä toiseen, kunnes joskus teen varmaan jotain muuta. Peruselementit on kunnossa. On safkaa, lämpöä, kuteita, turhakkeita. Frendejä, rakkaita, ihmisiä, elämää ympärillä. Eipä siinä sitte sen ihmeellisempää tarvita. Turhaa energiaa kuluu siihen levottomuuteen ja jatkuvaan kelaamiseen, että onko asiat nyt niinku pitäis. Miksei olis? Voisko vaan pysähtyä, tsekata elämäänsä, ja todeta, että tässä sitä ollaan. Onko hyvä olla? Nyt? Nimenomaan nyt, ei huomenna tai viiden vuoden päästä. Viikon päästä saattaa bussi ajaa päin, ja sitten vituttaa kun on kuluttanut liian monta hetkeä elämästään tulevaisuuden pohtimiseen. Turhaan.

Kouluun siis. Tai vaikka Saleen ostamaan nakkeja. Tai vaikka vatsalihaksia, ihan sama. Kunhan teen jotain. Muutakin ku kirjotan tätä elämää syleilevää shaibaa. Vaikka tekemistähän sekin, ei sen olennaisempaa tai vähemmän olennaista ku mikään muukaan tekeminen (kun en kerran ole mikään hengenpelastaja tai maailmanparantaja, vaan ihan tavallinen turkulaistytsi).

Polje tyttö, polje. Etpähän ainakaan huku.

Että voi vanne kiristää päätä, hermot tiukentuu sitä tahtia että kohta kuuluu PING ja sitten lentää viimeisetkin ruuvit tästä päästä hevonhelvettiin. B2B -duuneissa näkee selvästi sen, mikä tätä maailmaa pyörittää. Kuluttajat jotakuinkin tietää sen, että mainokset ei välttämättä vastaa todellisuutta. Ei mulle ainakaan red bullista oo siipiä kasvanu, enkä luultavasti elä 200 -vuotiaaks vaikka vetäisin litrakaupalla valiojogurttia.

Mut B2B -puolella tyhjien lupausten myyminen on ihan oma lajinsa. Etenkin, jos firma on jo ehtinyt kasvaa sen verran isoks että nimi/brändi on saanut uskottavuutta. Äkkiä sekin uskottavuus kyllä katoo kun puskaradio alkaa soida.. Jätän nyt nimeltä mainitsematta sen Fonectan ns. "avaimet käteen" -yritysvideopalvelun, jonka kanssa mulla menee parhaillaan hermo.

Luovuus ei todellakaan kukoista. Se, että joskus kakarana piirtelin ja oon koko ikäni nuotin vierestä laulanut EI tarkoita, että mulla olis minkään sortin luovaa osaamista, eikä varsinkaan kun kyse on jotakuinkin uudesta ja melko vieraasta tekemisenlajista. Mun video-osaamiseni rajoittuu Paulan ja Heidin kanssa 15 -vuotiaina kuvattuihin muotinäytöksiin, joissa ripustettiin lakana taustakankaaks, laitettiin kamera kirjahyllylle ja Mariah Carey soimaan. Sinitarraa merkkivalon päälle, että saadaan gag reel -matskua.

Tekemällä oppii, ja sitä myös riittää. Sen takia mua ei koulussakaan paljon huvita nykyään istua.

Ääh, ihan sama. Ei se raivoominen ainakaan auta. Photari auki ja kieli poskessa värkkäämään edes sitä stillimatskua, jonka pitäis naamioitua jollain ihmeen kaupalla animaatioks (WTF??). Mainosmusan löytäminenkin oli mielenkiintoista. Törmäilin tunnin ajan lähinnä sellaseen lisensoituun musamatskuun, joka aiheuttais potentiaaliselle asiakkaalle syyhyn, migreenin ja aggressioita. Onneks löysin sit edes jotakuinkin kelvollista taustaa.

Lopputuotosta mielenkiinnolla odotellessa.

Linkin Park - One Step Closer, vanhaa kunnon teiniangstia.

"Mä ihmettelinki et mitä sä juonit mut ne oliki noi sun kulmakarvat" xD

Muutaman kuukauden annos riittäis toistaiseks. Tai jos tukkuhintaan sais, niin parin vuoden satsi saman tien.

Ei tästä tule nyt yhtään mitään. Mulla on tota märkää loskaa varmaan kenkien lisäks myös pää täynnä, ku opiskelu tökkii vastaan yhtä pahasti ku äyriäiset. Hyi hitto. Haluun vaan saada tutkinnon kouraan ja tehdä duunia. Niitä riittäis ja ne kiinnostais ja ne hyödyttäis. Niistä jää jotain osaamistakin plakkariin, toisin ku näistä helvetin 'international management' -kursseista, joissa toistetaan samoja asioita jo kolmatta kertaa. Teoreettinen viitekehys työlle? Ja paskanmarjat. Millä tavalla mua auttaa duuneissa se, että istun luennolla kuuntelemassa, että globalisaatiota on vauhdittanut mm. internetin ja langattoman viestinnän kehittyminen? No shit, Sherlock..

AAAAARRRRRGH. No toisaalta, sama kai se. Viime syksynäki jo vedin koulun melkoisella vasurilla ja numerot pysy silti kohdillaan. Opettejat varmaan luulee, että tiedän jostain jotain ku oon niin kova selittämään. Mitä mä äskenkin luennolla sanoin, en edes ite muista. Punastuinki vielä. Vakuuttavaa, indeed. Mut mitäs tulee kysymään jotain ku toinen yrittää ajankuluks poistaa tekstiviestejä.. "Green values have become a trend", niinkö mä sanoin. Siis niinku..WOOOT?? Anyways, en jaksa oikein enää laittaa yritystä tohon opiskeluun, ku ei niitä työnantajia juurikaan kiinnosta mikään muu ku se tutkinto. Enkä mä opettajia varten noilla luennoilla istu. Siks käy vähän turhauttamaan jos luennoista ei tunne hyötyvänsä mitenkään, ku saman ajan olis voinu käyttää duuneihin.

Niitä kun todella riittäis ja niiden tekemisestä olis hyötyä muillekin ku itselle. Ainahan töitä voi tehdä tunnilla, ja ajaa kanssaopiskelijat sekopäisiks näppiksen rapinalla. Onpa reilua.

Vähän tekis mieli repiä tukkaa päästä, mut ei viitti ku yritän sitä epätoivosesti kasvattaa. Teen jokatapaukses juurikasvulle kemiallisen tukanrepimisen tossa kohtapuoliin. Ei, en siis ole synnynnäinen punamustapää.

VITTU KUN VITUTTAA.

No jaa. Viime aikoina monia on enemmän tai vähemmän ahdistanu. Vuodenvaihteen jälkeen käynnistysvaikeuksia on yhdellä jos toisellakin. Jengi yrittää polkea vuotta käyntiin, mut tulpat on märät ja joku laittanu bensatankkiin dieseliä (tai sitä jotain eekymppiä, mitä se sit ikinä onkaan). Eikä tää loskakeli kyllä yhtään auta asiaa. Ite kuulun vielä siihenkin itseään kiusaavaan joukkoon, joka on toistaseks kieltänyt itseltään herkut ja ryypyt ja alkanu yhtäkkiä hytkyttää ylimääräisiä pehmusteita sekopäisesti. Mulla oli tänään koulussa nilkkapainot jaloissa. NILKKAPAINOT!! Voi pyhä lehmä.

Tää kuulostaa tässä mielentilassa täydelliseltä itselleenvalehtelulta, mut treenistä saa virtaa ja fiilis paranee ja lässytiläpälää. Eli vaikka ei TODELLAKAAN huvittais nyt muuta ku maata levynä olkkarin lattialla ja ihan pikkusen vihata maailmaa, ni revin hampaat irvessä treenitossut jalkaan. Vedän edes sen puol tuntia vaikka kuolisin.

Motivaatio, senkin kusipää, miksi minut hylkäsit..

System Of A Down - Vicinity of obscenity