IRC-Galleria

...ja mä tiedän miksi tarraudun taas menneeseen.
Sä olit niin hiljanen koko aamun. Mä jotenkin ajattelin, että tämä voi olla se viimenen aamu. Sä et katsonut mua, sä et hymyilly mulle. Sä räpläsit vaan tietokonees kanssa, ja mä teeskentelin kattovani telkkaria. Syötiin sun tekemää kanaa, mutta eri huoneissa.
Me lähdettiin sitten metrolle päin, ja sun piti taas ottaa mun kädestä kiinni ja vetää mut se jäinen mäki ylös. Asemalla mä sain puhua vaan sun selällesi. Metro tuli, me istuttiin vastakkaisille penkeille. Ei taidettu montaa sanaa sanoa sen matkan aikana. Sä jäit pois, nousit vaan, katoit mua kuin vilkaisemalla, et koskenut. Otit reppusi, sanoit hiljaa jotain hyvästelyn tapaista ja menit ovesta ulos. Se oli se viimeinen kerta, kun mä sut näin. Mä jatkoin matkaani kotiin.

Miksi sen piti mennä näin? Eikö ois voinu ne viimeset hetket mennä vähän eri tavalla? Ne oli kuitenkin ne viimeset, siis todellakin viimeiset. Mä en usko että enää sua näen, en saa tilaisuutta tehdä asioita eri tavalla.
Kai mä saan toivoa, että joskus vielä näen sut jossain, törmään edes vahingossa ohimennen?