IRC-Galleria

Pipo oli eilen niin kaheli. Se pelkäs kaikkea, muka. Teki niin sanotusti tikusta asiaa, että sai vähän säntäillä sinne sun tänne ja hyppiäpomppia joka suuntaan. Ei se oo koskaan ennen välittäny rekoista, henkilöautoista, polkupyöristä, ihmisistä tai koirista, eikä varsinkaan oo nähny mitään pikku-ukkoja, mutta eilen kyllä se näki ja kuuli kaikkea mahdollista. Puolen tunnin yrittämisen jälkeen alko kyllästyttää ristiaskelhyppy -kuviot ja pukittelut ja pystyynnousuyritykset, joten päätin lopettaa, kun sain pariks kierrokses vauhtia hidastettua. No, sehän nyt olis ollu ihan utopistista, että se olis normaalisti toiminu ihan lopuks. Eei, kun se pääsi kentältä pois, se säntäs laukalla kohti tallia ja teki vielä siinä pienellä matkalla muutamia sivuloikkia. Tais olla silkkaa hyvää tuuria, että se pysäs siihen tallin ovelle eikä painellu suoraan sisälle.

Mun hoitohevosharrastuksesta on kadonnu ilo. En nauti enää siitä, että saan mennä tallille ja ratsastamaan, kun joka ratsastuskerta on nykyään yhtä taistelua siitä, kävelläänkö vai ei ja missä kohtaa saa lisätä vauhtia. En syytä hevosta, en suinkaan, se ei tilanteelle mitään voi enkä minäkään voi yksin sitä parantaa, kun en voi revetä joka suuntaan ja ehtiä kaikkea aina, vaikka haluaisin. Tulee kevät ja se on innoissaan kaikesta, se liikkuu vähän, joten tietysti se on riehakas, kun pääsee lenkille... ja kaiken kukkuraks se saa reippaasti ruokaa, joten se energia ei vaan koskaan lopu. Pipo on ihana hevonen, tykkään käydä rapsuttelemassa sitä, ratsastus on vaan kivaa lisäpuuhaa, josta on ennen tullu kiva olo ja hyvä mieli. Ei enää nykyään. Aina vaan harmittaa. Muistan, että viime syksyn ja talven aikana Pipo on kaks kertaa ollu sen verran rauhallinen, että ratsastuksesta on oikeesti tullu jotain, oon niinku ehtiny tekee jotain muutakin, ku jarruttamaan koko ajan. Se ei oo jokasesta pohkeen kosketuksesta lähteny pinkomaan miten sattuu. Mut tähän asti se on ollu mulle ihan ookoo, oon kuitenkin vielä pärjänny sen kanssa hyvin. Eilen en enää pärjänny.

Edellisillä kerroilla tää harmistus ja huono mieli on menny ohi, mut nyt mua harmittaa edelleen. Kävin kyllä tänään tallilla, vein Pipolle leipää ja jutusteltiin vähän aikaa. Se on niin kiva kaveri... niin kauan, kun se pysyy karsinassa. Olen suorastaan masentunu, kun ei tästä vaan tule mitään, vaikka yritän. Teen parhaani ja koitan ehtii tallille mahdollisimman usein. Mut ei se vaan näköjään riitä.

Tuntuu kamalalta, kun ei nauti enää siitä, mitä on aina rakastanu. Ratsastustunnit on toki kivoja, niistä jää yleensä hyvä mieli ja ne sujuu mukavasti, mutta se on eri asia. Pipon kanssa olis vapaus tehdä mitä vaan, mutta ei se vaan suju. Ja kamalimmalta tuntuu se, mitä just tällä hetkellä ajattelen tästä asiasta.

Harmittaa nyt niin paljon, yhä edelleen, etten osaa enää sanoa mitään.

Hyvää yötä.